ZEITGEIST

2007-04-25T09:19:00.000+03:00

ZEITGEIST SIIRTYNYT
25.4.2007

Hyvät blogini lukijat! Zeitgeist on siirtynyt uudelle sivupohjalle. Jos olet bookmarkannut tämän vanhan sivun suosikkeihisi, vaihda se heti uuteen.

Uuden sivun löydät siirtymällä YP:n nettisivulle osoitteessa www.stakes.fi/yp ja menemällä sitä kautta tähän Zeitgeist-blogiin.
Siellä on odottamassa uunituore juttu otsikolla "Lankinen verkossa".

Tapaamisiin siellä!

2007-04-20T09:22:00.000+03:00

ROTTAÄMPÄRI
19.4.2007

Hesarin tiedesivulla kolumnoiva Anna Rotkirch kertoi (17/4) psykiatri Randoph Nesseä siteeraten kokeesta, jossa rottia laitettiin vesiämpäriin. Toiset rotat alkoivat aktiivisesti uida ympyrää ämpärissä, toiset lakkasivat nopeasti yrittämästä.

Nämä jälkimmäiset, joita tutkijat nimittivät ”epätoivoisiksi”, eivät kuitenkaan hukkuneet, vaan kelluivat hiljaa, kuono juuri vedenpinnan yläpuolella. Mutta kun niille syötettiin masennuslääkettä, ne piristyivät niin, että alkoivat taas aktiivisesti uida. Siis ympyrää ämpärissä.

Jos joutuu veden varaan ilman ulospääsyä, kumpi on järkevämpää, uida pirteästi vai tehdä mahdollisimman vähän? Näin Rotkirch kysyy, ja vastaa:

”Epätoivo, suru ja pettymys tekevät meistä saamattomia ja vetäytyneitä. Mutta ehkä juuri se auttaa! Saamme aikaa itsekeskeisesti, muiden tarpeista välittämättä, eritellä alakuloisuuttamme. Pohdimme, miten tilanteesta olisi selvinnyt paremmin, tai miten noloja tapahtumia voisi jatkossa välttää. Tutkimusten mukaan päämäärien saavuttamisaste ei sinänsä vaikuta mielialaan. Alakuloisuus syntyy odotetun ja todellisen onnistumisen välisestä erosta. Lievä masennus on silloin ihanteellinen tila, joka auttaa luopumaan turhista tavoitteista... Nesse on potilastyössään oivaltanut, että vakavankin masennuksen taustalta voivat löytyä ylimitoitetut tavoitteet. Alakulo viestittää ensin, ettei asia ratkea. Jos ihminen silti jatkaa entiseen tapaan, ’hyvänä huonona’ tunteena toiminut masennus muuttuu sairaudeksi.”

Tuntuu siltä, että Anna Rotkirch on Randolph Nessen ja rottaämpärin avulla oivaltanut jotain sellaista, mikä voisi olla vaikka mittavan tutkimusprojektin ydinidea. Kaiken arkikokemuksen perusteella vaikuttaa nimittäin kovasti uskottavalta, etteivät mielialat putoa ihmisen päähän kuin meteorit taivaalta. ”Alakuloisuus syntyy odotetun ja todellisen onnistumisen välisestä erosta.”

Ihminen ei vain useinkaan tiedosta, mitkä tavoitteet häneen on ulkoapäin istutettu ja mitkä ovat hänen omia, sisimpiä pyrkimyksiään – ja miten on toiminnassaan niiden suhteen todella onnistunut. Kirjailija Anton Tshehov puki tämän dilemman sanoiksi aikanaan näin:

”Ihmisten jakaminen onnistujiin ja epäonnistujiin on ihmisluonnon tarkastelemista ahtaasta, ennalta omaksutusta näkökulmasta... Oletteko Te onnistuja vai ettekö ole? Entä minä? Entä Napoleon? Teidän Vasilinne? Missä on arviointiperuste? Täytyy olla Jumala voidakseen erehtymättömästi erottaa onnistujat epäonnistujista.” (Kirjeitä vuosilta 1877–1890, Otava 1982, s. 284)

Anna Rotkirchin oivalluksen valossa ”ei täydy olla Jumala” voidakseen erottaa onnistujan epäonnistujasta – nimittäin subjektiivisesti, jokaisen omalla kohdalla. Ns. tunneäly ilmoittaa meille kullekin kyllä pyytämättä ja yllättäen, missä kulloinkin mennään. Sitä ääntä kannattaa silloin kuunnella eikä solahtaa oravanpyörästä rottaämpäriin, kuten Rotkirch pelkistää:

”On yleinen virhe ajatella, että huonolta tuntuvat mielialat ovat sinänsä huonoja. Kielteinen tunne ei aina ole ongelma, vaan voi päinvastoin olla ongelman paras ratkaisu.”

2007-04-18T14:27:00.000+03:00

YB STARTTAA
18.4.2007

Huomenna torstaina se tulee, nimittäin YHTEISKUNTABLOGIIKAN eli tuttavallisemmin YB:n ensimmäinen juttu.

Kuten viime viikolla kerroin (12/4), tämän Zeitgeistin rinnalla alkaa ilmestyä "nuorisoblogi", jonka kantajoukkona on ryhmä nuoria tutkijoita ja jonka ala on väljästi yhteiskuntatutkimus ja -politiikka.

Ryhmää vetää erikoistutkija Tuukka Tammi, joka kirjoittaa myös huomisen avauksen. Lupasin viime viikolla paljastaa sen teeman päivää ennen H-hetkeä. Se tapahtuu nyt: Tuukka pureutuu vinhasti eteneviin sektoritutkimuksen järjestelysuunnitelmiin tutkijan näkökulmasta.

YB:hen, kuten tähän Zeitgeistiin, pääsee YP:n nettisivuilta. Ei kun keskustelemaan!

2007-04-17T10:33:00.000+03:00

SEKTORILLA OLLAAN
16.4.2007

Helmikuun lopulla (26/2) kirjoitin tässä blogissa Yrjö Neuvon johtaman työryhmän ehdotuksista, jotka mullistaisivat valtion nykyisen sektoritutkimusjärjestelmän. Kaikki merkit viittasivat siihen, että asiassa on päätetty edetä nopeasti. Siksi oli syytä odottaa jännityksellä, mitä tästä kirjataan uuden hallituksen ohjelmaan.

Valtioneuvoston nettisivuilla (www.valtioneuvosto.fi) julkaistiin myöhään illalla 15/4 kokonaisuudessaan ”Neuvottelutulos uuden hallituksen ohjelmasta”. 64-sivuisen paperin pikaluku antoi ensin vaikutelman, ettei sektoritutkimuksesta ole siinä mitään. Tarkempi tsekkaus löysi kuitenkin paperin lopusta, pääotsikon ”Hallinnon kehittäminen” alta, kohdasta ”Muut ministeriöt”, seuraavan kappaleen:

”Valtion sektoritutkimuksen ohjausjärjestelmä uudistetaan nopealla aikataululla valtioneuvoston määrittämiin aihepiireihin perustuvaksi. Tarvittavat tutkimuslaitoskentän rakenneuudistuksia koskevat päätökset tehdään vuoden 2008 loppuun mennessä.”

Kyllä, liikkeellä ollaan – vakain, mutta Neuvoa selvästi miedommin tuumin. Neuvon työryhmän ehdotuksia arvioi huhtikuun lopulla ilmestyvässä YP:n kakkosnumerossa tarkemmin Stakesin ylijohtaja Matti Heikkilä sekä myös lehden pääkirjoitus.

*

Uuden hallituksen peruspalveluministeriksi tulee kokoomuksen Paula Risikko – aivan kuten Stakesin viestinnän huhtikuun alussa järjestämä talon sisäinen gallup ennakoi. Risikkoa veikkasi 28 kaikkiaan 59 äänestäneestä.

Paula Risikko (ent. Pelttari) sai vaaleissa Vaasan vaalipiirissä (Juha Miedon jälkeen) toiseksi eniten ääniä eli 9265. Risikko oli Stakesissa kehityspäällikkönä vuosina 1995–1998 ja väitteli sinä aikana (1997) terveystieteiden tohtoriksi Tampereen yliopistossa.

Ei huono valinta kokoomukselta, ei ollenkaan.

2007-04-12T12:09:00.000+03:00

YHTEISKUNTABLOGIIKKA
12.4.2007

Ensi viikolla, kun jo tiedetään millainen uusi hallitus maalle nimitetään, starttaa YP:n siipien suojissa ja tämän Zeitgeistin rinnalla uusi blogi. Sen kantajoukkona on ryhmä nuoria tutkijoita ja blogin nimi on YHTEISKUNTABLOGIIKKA.

Ryhmää vetää ja organisoi Stakesin alkoholi- ja huumetutkimusyksikön tuore erikoistutkija Tuukka Tammi, joka väittelee vajaan kuukauden kuluttua eli 4. toukokuuta. Kantajoukon muita jäseniä ovat ainakin Suvi Ervamaa, Heini Kainulainen, Antti Maunu, Pasi Moisio, Aleksi Neuvonen ja Johan Sandelin, jotka Tuukka esittelee myöhemmin tarkemmin. Aiheiden ideointi on vapaata, mutta ala on väljästi yhteiskuntatutkimus ja -politiikka.

YHTEISKUNTABLOGIIKKA toimii siten, että kahden viikon välein yksi kantajoukon tutkijoista kirjoittaa ärsykejutun, jonka tehtävä on virittää keskustelu. Keskustelu on tietysti kaikille avointa, mutta erityisesti nuoren polven esiinmarssia tässä toivotaan. Kantajoukko pitää huolta keskustelun käynnistymisestä ja etenemisestä.

Ensimmäisen avauksen kirjoittaa Tuukka Tammi. Teema on vielä suuri salaisuus, mutta paljastan sen tässä omassa blogissani ensi viikolla, päivää ennen H-hetkeä.

Uuteen blogiin pääsee YP:n nettisivun kautta. Blogissa on uusi graafinen pohja, johon myös Zeitgeist siirtyy heti kun se teknisesti onnistuu. Uudessa blogipohjassa juttujen kommentointi on yritetty tehdä mahdollisimman helpoksi ja blogissa ilmestyvät jutut voi etukäteen tilata omaan sähköpostiinsa.

Miksi moinen ”nuorisoblogi”? Valtaosa suurista ikäluokista jää eläkkeelle lähimmän viiden vuoden kuluessa ja on syytä valmistautua mentaaliseen sukupolvenvaihdokseen koko yhteiskunnan mitassa. YP haluaa kantaa tässä suhteessa oman kortensa kekoon.

Ei YP lehtenä ole tähänkään saakka nuoria sorsinut, päinvastoin. YP:n pyrkimyksenä on koko sen historian ajan ollut kaivaa nuoria lahjakkuuksia palstoilleen sitä mukaa kuin heitä on näköpiiriin ilmaantunut. Mutta YP:n lisäksi on hyvä avata sähköinen foorumi, jota nuoret ja nuorenpuoleiset tutkijat itse suvereenisti toimittavat, omin voimin ja omalla äänellään.

2007-04-04T14:10:00.000+03:00

PORVARIHALLITUS
4.4.2007

Matti Vanhanen ilmoitti tänään odotetusti klo 11.00, että hallitusta ryhdytään rakentamaan keskustan, kokoomuksen, vihreiden ja RKP:n varaan.

Luin äsken tarkasti suurimman puolueen eli keskustan kaksi päivää sitten antamat omat vastaukset Matti Vanhasen tunnustelukysymyksiin, sillä niistä näkyvät suuntaviivat tulevalle hallitusohjelmalle. Pelkistäen ne ovat seuraavat:

Tärkeintä on työllisyyden ja tuottavuuden jatkuva nostaminen, jotta talous kasvaisi ja jaettavaa syntyisi tavoitellut 4–5 miljardia. Hallituskauden alussa ei tarvita uusia tuloveronkevennyksiä, vaan vaalikauden alussa pitää lisätä tulonsiirtoja ja panostaa palveluihin.

Näihin menoihin keskusta laittaisi 1,5 miljardia. Niistä 350 miljoonaa menisi tulonsiirtoihin ja hyvinvointipalveluihin 500 miljoonaa. Loput 650 miljoonaa menisivät (ilman lukuarvioita) julkisten palkkojen kohentamiseen, maatalouden kehittämisrahaston ja metsätalouden tarpeisiin, koulutukseen, julkiseen tutkimuspanostukseen, kehitysyhteistyörahoihin ja liikenneinfrastruktuuriin.

Tämän lisäksi keskusta varaisi verotuksen täsmätoimiin miljardi euroa. Täsmätoimia olisivat ruuan arvonlisäveron alentaminen 5 prosenttiyksilöllä, perintö- ja lahjaveron lieventäminen, yritysten ja maatilojen sukupolvenvaihdosten helpottaminen ja eläkeläisten verotuksen korjaaminen.

Ansiotuloverotuksen kevennystarve ja -mahdollisuus (pl. inflaatiotarkistukset) arvioidaan keskustan mielestä hallituskauden aikana erikseen.

Siis: tulonsiirtoihin ja palveluihin 1,5 miljardia, verotuksen täsmätoimiin 1 miljardi, yhteensä 2,5 miljardia. Mutta: eikös tämän potin rakenne ja kokonaismäärä muistuta kovasti demarien vaalinalusohjelmaa? Tuleeko porvarihallitus nyt tekemään saman demareille kuin punamulta teki viimeksi kokoomukselle – eli toteuttaa oppositioon jätetyn pääpuolueen ohjelman?

2007-03-28T10:22:00.000+03:00

KUMPUJEN YÖSTÄ
28.3.2007

Matti Vanhasen johdolla keskusta on paitsi vaalien jälkeenkin maan suurin puolue myös karistanut suuren osan puolueen imagoon taannoisina vuosikymmeninä kertyneestä painolastista.

Paavo Väyrysen eilinen kieltäytyminen kansanedustajan valtakirjansa tarkastuttamisesta ennen hallituksen muodostamista söi hetkessä suuren osan keskustan vaivalla rakentamasta yleisestä luottamuspääomasta. Hesarin tätä uutista koskeva keskustelupalsta netissä täyttyi hetkessä selkäytimestä kumpuavalla perinteisellä ”kepu pettää aina” -vihalla.

Näissä teksteissä yleisimmin esiintyvä luonnehdinta Paavo Väyrysestä on ”venkoilija”. Mies vaatii nimitystä ministeriksi tai eduskunnan varapuhemieheksi ehtona sille, että suostuu asettautumaan kansanedustajaksi nyt. Jos nimitystä ei tule, Väyrynen palaa eduskuntaan vasta kahden vuoden kuluttua, jolloin hänen pestinsä europarlamentissä päättyy.

Tällainen oman edun häikäilemätön ja keinoja kaihtamaton tavoittelu eli ”venkoilu” oli moraalinen strategia, joka kulovalkean tavoin yleistyi Suomessa 1980-luvulla kasinotalouden myötä ja saavutti suurimmat voittonsa 1990-luvun laman aikana ja sen jälkeisinä vuosina. Paavo Väyrystä pidettiin aikanaan tämän moraalisen lajityypin ruumiillistumana, eikä vanheneminen ole näemmä tässä suhteessa muuttanut mitään.

Tällä tempullaan Paavo Väyrynen todennäköisesti sinetöi oman kohtalonsa. Matti Vanhaselta ja keskustalta olisi lähes varma poliittinen itsemurha suostua Väyrysen vaatimuksiin.

Tai voi ajatella myös niin päin, että Väyrysen tempaus oli keskustalle tavallaan onnenpotku. Olemalla suostumatta Väyrysen vaatimuksiin puolue kykenee osoittamaan, etteivät kumpujen yöstä kantautuvat seireenilaulut sen päätä enää käännä.

2007-03-22T10:26:00.000+02:00

VALITUT
21.3.2007

Tilastokeskuksen julkaisemat (www.stat.fi) ennakkotiedot käytyjen eduskuntavaalien ehdokkaista ja valituista sisältävät jänniä tietoja. Nostan esiin vain yhden vertailun.

Kaikkien äänioikeutettujen vuositulojen keskiarvo oli pyöreästi 21 000 euroa. Kaikkien edustajaehdokkaiksi asetettujen keskimääräinen vuositulo oli tähän nähden lähes kaksinkertainen eli 38 000 euroa – mutta valituksi tulleiden keskiarvo oli huimat 93 000 euroa. Siis kaikkien puolueiden valittujen kansanedustajien vuositulon keskiarvo.

Köyhimmät ehdokkaat tilaston mukaan oli vihreillä, keskiarvo 29 000 euroa. Varakkaimmat ehdokkaat löytyivät kokoomuksesta, keskiarvo 70 000 euroa. Mutta: kokoomuksen ehdokkaatkin ovat siis keskimäärin taviksia kaikkien puolueiden valittujen keskiarvoon verrattuna.

Kaikkien muiden vaalipiirien valittujen keskitulot jäävät alle 100 000 euron, mutta Uusimaa on ylhäisessä yksinäisyydessään: vaalipiirin valittujen vuositulon keskiarvo oli 152 000 euroa. Ehkä ei ollut sattumaa, että Timo Soini keräsi juuri tästä vaalipiiristä lähes 20 000 ääntä. Ja kertooko perussuomalaisten mediassa nauttima ambivalentti suosio sellaisesta alitajuisesta ja hiukan pelonsekaisesta ymmärryksestä, joka näkee mitkä ovat saman kolikon kaksi eri puolta?

Tilastokeskuksen tilastossa vertaillaan myös ääänioikeutettujen, ehdokkaiden ja valittujen tulohaitarin kehitystä vuoden 1995 eduskuntavaaleista lähtien. Haitari näyttää koko ajan leventyneen – erityisesti tällä vuosituhannella, ja erityisesti näissä vaaleissa.

Ehkä ei olekaan ihme, että keskimäärin 93 000 euron vuosituloilla kysymykset sosiaaliturvan vähimmäisetuuksien tasosta, sovitelluista päivärahoista ja toimeentulotuen etuoikeutetuiksi laskettavista osuuksista ovat alkaneet vaikuttaa hivenen kaukaisilta?

2007-03-19T11:11:00.000+02:00

DEMOKRATIA PUHUI
19.3.2007

Viime perjantaina kirjoitin blogissani, että vaaliviikon gallup-kyselyjen valossa vaaleissa voi tapahtua mitä tahansa. Ja tapahtui myös.

Noin kuukausi ennen vaaleja kirjoittamassani (ja viikko ennen vaaleja ilmestyneessä ) YP:n pääkirjoituksessa kirjoitin puolestaan näin:

"TV1:n Lauantaiseura-ohjelmassa (10/2) Eero Heinäluoma painokkaasti korosti, että jos hän on vaalien jälkeen pääministeri, marssijärjestys on nimenomaan tämä: ensin hallituksessa sovitaan panostus julkisiin palveluihin ja työelämän ulkopuolella olevien aseman kohentamiseen, ja vasta sitten ryhdytään arvioimaan, paljonko jakovarasta jää käytettäväksi palkkaverojen alennusten jatkamiseen.

SDP:n ja Eero Heinäluoman kanta on selvä muutos puolueen aiempaan linjaan ja se sähköisti vaalitaistelun hetkessä. Gallup-kyselyissä Matti Vanhaseen nähden selvässä alakynnessä ollut Heinäluoma on lähtenyt tosissaan haastamaan istuvan pääministerin ja hakemaan SDP:lle suurimman puolueen asemaa. Tämä saattaa hyvin myös onnistua, sillä niin hyvin SDP:n uusi linja vastaa kansalaisten valtaenemmistön kyselyissä ilmaisemia toiveita."

Päätin pääkirjoituksen suunnilleen niin, että käy vaaleissa miten tahansa, SDP on vaaliohjelmallaan joka tapauksessa tehnyt vaaleista linjavaalit sen suhteen, onko ensi vaalikaudella painopiste hyvinvointipalveluiden kehittämisessä vai verojen keventämisessä. Mielipidetiedusteluissa kansan selkeä enemmistö oli systemaattisesti painottanut edellistä, mutta nyt vaalien tulos johtaa jälkimmäiseen. Kansa todella äänesti "gallupit" kumoon. Demokratia on puhunut.

Lainaanpa vielä pätkän tuosta pääkirjoituksesta:

"SDP:llä näyttäisi olevan jopa hiukan samanlainen läpimurron mahdollisuus kuin aikanaan vuoden 1966 vaaleissa. Tuolloin SDP:n sodanjälkeisen ajan johtohahmo Väinö Tanner oli väistynyt ja tilalle tullut Rafael Paasio alkoi reivata puoluettaan 'pari piirua vasemmalle'. SDP:n alamäki kääntyi nopeaan nousuun ja vuoden 1966 vaaleissa se sai suuren vaalivoiton ja pääministerin paikan."

Tästä vertailusta unohtui yksi olennainen juttu. Vuoden 1966 vaaleihin demarit menivät oppositiosta käsin, näissä vaaleissa SDP oli 12 vuotta putkeen istunut hallituspuolue. Kun tällainen puolue sanoo puolitoista kuukautta ennen vaaleja kääntävänsä kurssiaan pari piirua vasemmalle, se ei ehkä tuntunut uskottavalta. Ainakaan demarit eivät onnistuneet saamaan kansaa suunnanmuutoksestaan vakuuttuneeksi. No, nyt demareilla on neljä vuotta aikaa harjoitella – ja seuraaviin vaaleihin SDP käy sitten oppositiosta käsin.

2007-03-16T10:11:00.000+02:00

JÄNNÄKSI MENEE
16.3.2007

Pari viikkoa sitten Taloustutkimus mittasi SDP:n kannatuksen olevan putoamassa ja kokoomuksen nousussa. Pian sen jälkeen kommentoin blogissani, että näin Taloustutkimus on kaksien edellistenkin eduskuntavaalien edellä ennustanut. Itse vaaleissa SDP taas on ylittänyt ja kokoomus alittanut viimeisen Taloustutkimuksen ennen vaaleja tekemän ennusteen. Sanoin, että vasta jos kolme vielä tulossa olevaa mittausta näyttävät samaa suuntaa, sillä alkaa jo olla ennustearvoa itse vaalien suhteen.

Nyt kaksi viimeistä mittausta (Research Internationalin ja TNS-Gallupin) ovat tulleet ja suunta näyttää olevan sama: kolme suurinta puoluetta ovat kutakuinkin yhden prosenttiyksikön sisällä. Ennakkotietojen mukaan Taloustutkimuksen viimeinen mittaus piti julkistaa TV1:n eilisillan suuren vaalikeskustelun yhteydessä. Jostain syystä ei julkistettu.

Joka tapauksessa. Sanoo Taloustutkimuksen viimeinen mittaus mitä tahansa, sillä ei pahemmin enää ole merkitystä. Vaaleissa voi todella tapahtua mitä tahansa. Näin lähellä H-hetkeä kolmen suurimman järjestystä on turha yrittää ennustaa, samoin sitä, onnistuuko jokin pikkupuolue tekemään rakettinousun.

Tärkeintä ehkä onkin tässä ja nyt se, että jännäksi menee. Se antaa potkua vaaleihin ja demokratian merkitykseen yleensä. Meidän äänemme ratkaisevat.

2007-03-12T10:23:00.000+02:00

ULLA VIERTOLAN AIKAKIRJAT II
11.3.2007

Ulla Viertola liittyi YP:n kirjoittajakuntaan kaksi vuotta sitten arvioimalla Marko Ahon kirjan ”Iskelmäkuninkaan tuho” (YP 2/05) ja on sen jälkeen arvioinut kirjoja kutakuinkin joka numerossa. Juuri ilmestyneessä YP:n tämän vuoden ykkösessä Viertola kirjoittaa Pia Kaulion ja Hanna Svennevigin sisaruutta käsittelevästä kirjasta otsikolla "Elämän pisin ihmissuhde".

Ulla Viertola ei vain arvioi kirjoja, hän myös kirjoittaa niitä. Lähes tarkalleen vuosi sitten ilmestyi Viertolan esikoiskirja nimeltä ”Mosaiikkilintu/Oman keisarien aikakirjat I” (WSOY 2006), joka oli kolmiosaiseksi suunnitellun fantasiaromaanin ensimmäinen osa.

Esittelin kirjaa blogissani 6.3.2006 ja arvioin sitä näin:

”Yhtään julkista arviota en ole Mosaiikkilinnusta vielä nähnyt, mutta kirjan omakohtainen lukeminen todistaa, ettei Viertolan YP-arvioiden tuottama lahjakkuuden tuntu petä. Vahva ja dramaattinen tarina imee mukaansa, kerronta on yhtaikaa sadunomaista ja ankaran realistista, henkilöhahmot ikään, sukupuoleen ja sosiaaliseen asemaan katsomatta kiehtovasti rakennettuja – ja kaiken aikaa Oman maailma kulkee lukijassa elävänä visuaalisena kuvavirtana. Ja kuten hyvät fantasiakirjat aina se tuntuu peilaavan nimenomaan tätä aikaa ja todellisuutta."

Sittemmin Mosaiikkilintu on saanut kosolti varsin positiivisia julkisia arvioita ja se myös myi esikoiskirjaksi hyvin.

Muutama viikko sitten WSOY julkaisi sarjan toisen osan nimeltään ”Tuulihevonen/Oman keisarien aikakirjat II”. Luin sen nyt viikonloppuna, eikä mitään ylläolevasta ykkösosan yleisarviosta tarvitse muuttaa. Tuulihevosen tarina elää ja hengittää, ja sen lopussa Viertola ajaa tapahtumat ja henkilöt niiden mukana sellaisiin asemiin, että kolmososaa pitäisi päästä lukemaan oikeastaan heti.

No, kolmososan käsikirjoitus on jo viimeistelyvaiheessa, ja toivottavasti kustantaja julkaisee sen sitten suhteellisen pian.

2007-03-08T09:33:00.000+02:00

TALOUSTUTKIMUSTA
7.3.2007

Viime perjantaina YLE julkisti Taloustutkimuksella teettämänsä gallup-luvut puolueiden kannatuksesta. Keskusta oli tässä helmikuun mittauksessa selvästi suurin 24,6 % (tammikuussa 24,2 %), mutta demarit olivat pudonneet lukuun 22,3 % (23,8 %) ja kokoomus taas kasvanut: 21,9 % (20,3 %).

Poliittiset blogistit ovat lähes yksimielisesti tulkinneet SDP:n ja kokoomuksen lukujen peilikuvamaisen muuttumisen Merkittäväksi Siirtymäksi. Tutkimuksen teettäjän, TV1:n uutistoimituksen Olli Ainola otsikoi juttunsa ”Käänne kampanjoinnissa” ja jatkoi: ”Suuret muutokset yllättivät meidät täällä toimituksessa, ja niin ne yllättivät myös tutkimuslaitoksemme.” MTV3:n Timo Haapalan mielestä ”SDP on vapaassa pudotuksessa”.

Saattaa olla. Tuli kuitenkin mieleen katsoa, miten Taloustutkimuksen mittaukset näiden kahden puolueen osalta suhtautuivat vaalitulokseen kaksien edellisten eduskuntavaalien alla. Molempina vuosina 1999 ja 2003 SDP ja kokoomus olivat hallituksessa.

Tammikuussa 1999 Taloustutkimus mittasi SDP:lle 23,5 % ja maaliskuussa 21,5 %, vaalitulos: 22,9 %. Kokoomuksen luku tammikuussa oli 23,5 %, maaliskuussa 23,2 % ja vaalitulos: 22,4 %.

Vuonna 2003 Taloustutkimuksen tammikuun luku SDP:lle oli 25,8 %, maaliskuussa 22,9 %, vaalitulos: 24,5 %. Kokoomuksen luku tammikuussa oli 19,3 %, maaliskuussa 20,7 %, vaalitulos: 18,6 %.

Kummankin vaalin alla SDP oli Taloustutkimuksen mukaan lähes ”vapaassa pudotuksessa” (laskua 2 % vuonna 1999 ja 3 % vuonna 2003) ja kummallakin kerralla SDP:n vaalitulos oli noin 1,5 % parempi kuin Taloustutkimuksen vaaleja edeltänyt viimeisin mittaus. Kokoomuksella meni päinvastoin: vuonna 1999 miinusta oli 0,8 % ja 2,1 % vuonna 2003.

Näiden lukujen valossa Taloustutkimus mittaa vaalien alla systemaattisesti SDP:tä alakanttiin ja kokoomusta yläkanttiin. Toisaalta: lähes kaikki ylläluetellut vaihtelut mahtuvat mittausten virhemarginaalin (+-2 %) sisään.

Johtopäätös: Taloustutkimuksen helmikuussa mittaamat kannatusmuutokset eivät ole aikaisempiin vaaleihin verrattuna mitenkään poikkeuksellisia – eivätkä ennusta vaalitulosta. Ennen tulevia vaaleja saamme todennäköisesti vielä ainakin kolme kannatusmittausta: Taloustutkimuksen, TNS-Gallupin ja Research Internalionalin. Jos niissä kaikissa suunta on sama (keskusta tukevasti kärjessä ja SDP ja kokoomus lähes tasoissa), vasta sillä alkaa olla ennustearvoa.

2007-03-06T09:24:00.000+02:00

DORIAN GRAY
5.3.2007

Oscar Wilden kuuluisin teos on ”Dorian Grayn muotokuva” (1891). Kirjan tarina on kärjistetyn pelkistetysti seuraava. Taidemaalari tekee nuoresta ja kauniista Dorianista muotokuvan ja Dorian paholaisen kanssa diilin: hän itse saisi pysyä ikuisesti kuvan kaltaisena, nuorena ja kauniina, kun taas maalauksen kuva vanhenisi ja saisi näyttää kaiken todellisen rappeutumisen. Ja näin tapahtuu: Dorian syöksyy yhä syvemmälle hekumaan ja turmelukseen ja rappion merkit ovat luettavissa vain muotokuvasta – kunnes kuoleman hetkellä Dorian muuttuu kuvansa kaltaiseksi.

Tällä hetkellä tuntuu, että suomalainen poliittinen mainonta on täynnä Dorian Grayn muotokuvia. SAK:n mainoksen porsasteleva ökyporvari raivostutti niin porvareita kuin eriasteisia demareita niin paljon, että se oli pakko hyllyttää.

Miksi porvari suuttui? Kaikkihan tietävät, että ne hyvätuloisimmat pitävät nykyisin parhaiten huolta itsestään, syövät terveesti, kuntoilevat ja ovat siksi vanhuuteen saakka kauniita, rohkeita ja hoikkia. Mutta – näkivätkö he SAK:n mainoksessa pörssi- ja optiotalouden ryvettämän nykyisen ja todellisen moraalisen kuvansa?

Ja olisiko kuvio demaripuolella taas ollut päinvastoin – että kuva ikoniksi kiteytyneestä lihavasta ja porsastelevasta ökyporvarista halutaan säilyttää ikuisesti samana, vaikka tilastollisesti porvarin ja demarin keskivertohabitukset ovat jo aika lailla vaihtaneet paikkaa keskenään?

Vastaavasti kokoomuksen tv-mainoksessa rasvanahkainen duunari Sauli Niinistö kertoo kaverilleen Jyrki Kataiselle, kuinka nykypäivän ökydemarit (Tarja Halonen kärjessä) ovat niitä, jotka nousevat limousinesta samaan aikaan kuin kovat jätkät tulevat paikalle Fiat Puntolla.

Jokainen tietää ilman tilastojakin, miten automallit ja niiden hinnat keskimäärin jakautuvat sosiaalisten kerrostumien ja tulotason mukaan. Miksi demari suuttui tästä? Reaalimaailmassa demarit ajavat joukkoliikenteessä tai Opel Corsalla tai korkeintaan Toyota Corollalla. Mutta – näkevätkö he pitkäaikaisen valtionhoitajapuolueen eliitin kulkuvälineeksi langenneen limousinen takaa kovin pitkäksi venyneet leipäjonot?

Ja sama kääntäen: puolivallattomat porvarit haluavat säilyttää itsestään ikuisen mielikuvan riehakkaina opiskelijapoikina, jotka rättisitikoillaan ja kuplavolkkareillaan valtaavat naisten sydämiä ja uraputken ensiportaita – siitä huolimatta, että alla olevat nykyisten pankinjohtajien ja ekonomien todelliset menopelit ovat aika päiviä sitten vaihtuneet mersuiksi ja bemareiksi.

Olisikohän syytä jättää Dorian Gray rauhaan ja siirtyä taistelemaan asioista? Niitäkin nimittäin on, ja aikaa vaaleihin vielä parisen viikkoa.

2007-02-26T09:21:00.000+02:00

OHI SEKTORIN
26.2.2007

Viime viikon lomalla tuli luettua monenlaista. Hätkähdyttävin teksti oli pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfieldin kolumni (21/2) Hesarissa.

Blåfield kertoo Yrjö Neuvon työryhmästä, joka jätti mietintönsä vähin äänin joulun alla. Mietintö pantiin merkille myös YP:ssä, koska siihen olivat jättäneet eriävän mielipiteensä STM:n sekä entinen että nykyinen kansliapäällikkö. Jäimme odottamaan ministeriöiden virallisia lausuntoja.

Näitä ei Blåfieldin mukaan kuitenkaan pyydetty, vaan mietinnön tilaaja, pääministerin vetämä valtion tiede- ja teknologianeuvosto aikoi tehdä työryhmän ehdotusten mukaiset ratkaisut kokouksessaan jo helmikuun 14. päivänä.

Mitä järisyttävää Neuvon ryhmä sitten ehdottaa? Sitä, että otetaan puolet sektoritutkimuslaitosten tutkimusrahoista pois ja annetaan ne neljälle ns. tilaajakonsortioille, jotka edustavat valtion tutkimustoiminnan ”omistajia” (valtioneuvostoa ja ministeriöitä) sekä ”asiakkaita” (tutkimustiedon muut käyttäjät).
Tilaajakonsortiot kilpailuttaisivat nämä rahat ja tutkimusten toteuttajien valinta olisi vapaa. Blåfieldin mukaan konsortioille ”luotaisiin oma hallintonsa, joka annettaisiin konsulttitoimistojen hoidettavaksi”.

Työryhmän esityksen toteuttaminen olisi Blåfieldin mielestä oiva osoitus kauppiasmoraalin tuomisesta julkisen palvelumoraalin alueelle: ”Valtion tutkimuslaitokset lyötäisiin polvilleen.”

Tiede- ja teknologianeuvosto ei Blåfieldin mukaan kuitenkaan uskaltanut tehdä asiassa päätöksiä vielä helmikuun 14. päivä, koska epävirallinen vastarinta ministeriöistä oli noussut niin kovaksi. Päätösten teko siirrettiin vaalien jälkeiseen aikaan, huhtikuun 10. päivään.

”Aikataulu jo kertoo, että päätökset jäävät seuraavalle hallitukselle”, ehätti vakuuttamaan Blåfieldin kolumnia eilen (HS 25/2) kommentoinut alivaltiosihteeri Vesa Vihriälä valtioneuvoston kansliasta. Tämä Vihriälän lausuma herätti lopullisesti epäluulot. Kuten Blåfield kolumnissaan jo toteaa, huhtikuun 10. päivänä maassa ei todennäköisesti istu uusi vaan edelleen Matti Vanhasen nykyinen hallitus – toimitusministeristönä.

Vaalit ovat 18/3, vaalitulos vahvistetaan 21/3 ja valtiopäivien avajaiset ovat 28/3 – minkä jälkeen vasta hallitusneuvottelut alkavat. Neljä vuotta sitten eduskuntavaalit pidettiin 16. maaliskuuta, kaksi päivää aikaisemmin kuin tulevissa vaaleissa. Silti uusi hallitus astui virkaansa vasta 17. huhtikuuta, vaikka hallitusneuvottelut sujuivat nopeasti. On äärimmäisen epätodennäköistä, että uusi hallitus olisi nyt pystyssä ennen huhtikuun 10. päivää.

Miksi siis moinen ajoitus? Neuvo-työryhmä ja sen ehdotusten kohtalo tullaan ruotimaan perusteellisesti YP:n kakkosnumerossa – ykkönen on jo painossa ja ilmestyy ensi viikon alussa.

2007-02-16T15:29:00.000+02:00

JAKOVARA
16.2.2007

Tänään valtiovarainministeriö julkisti virkamiesarvion valtiontalouden ns. jakovarasta vuoteen 2011. Pääministeri Matti Vanhanen kommentoi sitä välittömästi nettipäiväkirjassaan, ja tätä kommenttia on ilo siteerata.

Ensin Vanhanen toteaa, että virkamiestenkin logiikalla (ettei mitään tehdä nykyiseen verrattuna) jakovaraa syntyy Vanhasen ennakoimat 4-5 miljardia. Virkamiehet ehdottavat sen käytettäväksi näin: 3 miljardia valtion velan lyhentämiseen, 1 miljardi veronkevennyksiin ja 800 miljoonaa euroa menonlisäyksiin.

Noin suurta osaa jakovarasta Vanhanen ei laittaisi valtion velan lyhentämiseen, koska tärkeintä on saada valtion aktiivisin toimin talouteen lisää vauhtia. Virkamiesten linja noudattaa Vanhasen mielestä samaa kamreerimaista ajattelua, jota silloinen valtiovarainministeri Sauli Niinistö ajoi ehdottamalla menojen leikkaamista ennen vuoden 2003 vaaleja. Punamultahallitus teki tuolloin toisin ja aloitti aktiivisen elvytyksen, jolla talous saatiin tiukkaan nousuun.

Samoin on Vanhasen mielestä tehtävä myös jatkossa:

"Pelkkä tyytyminen jo tehtyihin ratkaisuihin johtaisi talouden vähittäiseen hiipumiseen Jos yrityksen toimitusjohtaja tyytyisi siihen, mitä neljä vuotta on tehty ja vain laskettelisi tulevaisuuteen, niin pää tulisi äkkiä vetävän käteen."

Samaa peruslinjaa viestittää tänään myös SDP:n verkkosivujen kommenttikirjoitus. Siis: sekä istuva pääministeri että istuva valtiovarainministeri ovat eri peruslinjalla kuin valtiovarainministeriön johtavat virkamiehet. Punamultapuolueiden erot ovat sitten siinä, että Vanhanen käyttäisi jakovaraa enemmän veronkevennyksiin, Heinäluoma palvelujen lisäämiseen eli aktiiviseen julkiseen työllistämiseen. Kokoomusta tuntuu johtavan edelleen Sauli Niinistö ja hänen linjansa.

Vaalitaisto täsmentyy ja kiteytyy siis koko ajan, ja kansalaisten kiinnostus vaaleihin on tämän päivän Hesarin mukaan kasvussa. Siispä on hyvä aika lähteä viikon talvilomalle – palaan näille sivuille maanantaina 26. helmikuuta.

2007-02-14T10:56:00.000+02:00

JOHANNA KURKELA
14.2.2007

Suomen euroviisu valitaan ensi lauantaina. Jos minulta kysytään, 12 ehdokkaasta ehdottomasti paras on Johanna Kurkelan "Olet uneni kaunein", joka oli mukana kolmannessa alkukarsinnassa. Iltalehden viisihenkinen raati antoi tuolloin (5/2) tuoreeltaan kierroksen korkeimmat pisteet ja luonnehdinnat olivat seuraavia:

"Mahtava laulu, superhyvä sovitus, hekumallisen herkkä lauluääni."

"Hyvin kaunis ääni."

"Kappale on todella kaunis ja Johanna kaunis, kuin satuhahmo."

"Eteerisen kaunis chanson, jossa tarttuva kertosäe."

"Mielestäni paras laulu koko karsinnassa."

Iltalehden raati oli joka suhteessa oikeassa: Johanna Kurkelan esitys on täysosuma. Mutta se on vielä enemmän, se on nimittäin viime vuoden voittajan täydellinen vastakohta. Vaikka Lordi todisti, että suomalainen mieskin kykenee menestymään "kun se oppii pukeutumaan ja kun sen naamaa vähän ehostetaan" (Tapio Kirsi, YP:n Ajatusten Tonava 4/06), sama temppu ei onnistu heti perään toista kertaa.

Siksi Suomen kannattaisi valita nyt edustajakseen juuri "eteerisen kaunis chanson" ja sen esittäjäksi kaunis nainen, "kuin satuhahmo", jolla on "hekumallisen herkkä lauluääni". Vaikkei sillä(kään) voittoa itse kisoissa tulisi (toista kertaa peräkkäin), osoitettaisiin maailmalle, että on meillä komeiden ja hyvin pukeutuneiden miesten lisäksi myös kauniita naisia, jotka osaavat laulaa.

Jos ette usko, käykää itse etukäteen katsomassa ja kuuntelemassa YLEn nettisivuilla, osoite www.yle.fi/eurovision.

2007-02-12T09:28:00.000+02:00

EERO ENERGINEN
12.2.2007

Vajaa kuukausi sitten (19/1) siteerasin blogissani Hesarin gallup-lukuja, joiden mukaan punamulta on jatkossakin selkeästi suosituin hallituspohja ja yhtä selkeästi suosituin seuraavaksikin pääministeriksi on Matti Vanhanen. Eero Heinäluoma ja Jyrki Katainen jäivät kauas taakse.

Uumoilin tuolloin, että demaritkin saattaisivat hiljaa mielissään olla tyytyväisiä nykyisen status quon säilymiseen – siis että vaaleissa punamultapuolueet olisivat selkeästi kaksi suurinta, mutta keskusta hivenen demareita edellä, jotta suosittu Vanhanen voisi jatkaa pääministerinä ja ei-niin-suosittu Heinäluoma valtionvarainministerinä.

Vielä mitä. Pian tuon blogin jälkeen demarit julkistivat vaaliohjelmansa, joka on ihan muuta kuin Heinäluoman sdp:ltä oli odotettu. Ensi vaalikauden ennakoidusta jakovarasta sdp aikoo satsata 2,4 miljardia euroa nimenomaan julkisten palvelujen ja työelämän ulkopuolella olevien aseman kohentamiseen – yksistään vanhusten hoitoon aiotaan perustaa 20 000 uutta työpaikkaa.

Muutama päivä tämän jälkeen oli television ensimmäinen suuri vaalikeskustelu ja seuraavana päivänä (2/2) hämmästelin blogissani sitä Heinäluomaa, joka keskusteluissa esiintyi – kuin uudestisyntynyt mies.

Viime lauantaina (10/2) TV1:n Lauantaiseura-ohjelmassa Eero Heinäluoma painokkaasti korosti, että jos hän on vaalien jälkeen pääministeri, marssijärjestys on nimenomaan tämä: ensin hallituksessa sovitaan panostus julkisiin palveluihin ja työelämän ulkopuolella olevien aseman kohentamiseen, ja vasta sitten ryhdytään arvioimaan, paljonko jakovarasta jää käytettäväksi palkkaverojen alennusten jatkamiseen.

Matti Vanhaseen nähden selvässä alakynnessä ollut Heinäluoma on siis lähtenyt tosissaan haastamaan istuvan pääministerin ja hakemaan sdp:lle suurimman puolueen asemaa. Tämä saattaa myös onnistua, sillä niin hyvin sdp:n uusi linja vastaa kansalaisten valtaenemmistön kyselyissä ilmaisemia toiveita.

Sattumoisin Suomen Kuvalehti julkaisi viime perjantaina Johtamistaidon opiston asiantuntijoiden arvion kolmesta potentiaalisesta pääministeriehdokkaasta. Arviot pohjautuivat kunkin ehdokkaan läheisten työtovereiden haastatteluihin ja niiden tuloksia SK summasi – otsikolla ”Eero energinen” – Heinäluoman osalta näin:

”Heinäluomasta annetut arviot synnyttävät kuvan korkeaa moraalia noudattavasta, luotettavasta ja oikeudenmukaisesta johtajasta, joka uskaltaa toimia hyväksi toteamiensa asioiden puolesta. Korostuneen vahva poliittinen tahto on hänelle leimallista.”

Tämä on jotain ihan muuta kuin Heinäluoman kiteytynyt julkinen imago. Peli ei olekaan vielä pelattu. Poliittisella suunnanmuutoksellaan Heinäluoma ja sdp ovat onnistuneet tekemään odotetuista ”välivaaleista” aidot ja jännittävät linjavaalit.

2007-02-08T09:45:00.000+02:00

KIERRÄTYSLAKI RAUKEAA
8.2.2007

Eduskunta ei ehdi käsitellä kuutta sisällä olevaa lakiesitystä ennen vaaleja, ja vaalien takia ne raukeavat (HS 8/2). Yksi niistä on valtion korkeimpien virkamiesten kierrätyslaki, 1990-lukulaisen uusliberalistisen aallon ääri-ilmentymä – ja samalla (toivottavasti) viime henkäys.

Lakiesityksen mukaan valtion johtavien virkamiesten tehtävät olisi muutettu määräaikaisiksi ja mm. ministeriöiden kansliapäällikköjä ja virastojen pääjohtajia olisi voitu kierrättää tehtävästä toiseen – siis esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö vastaavaan virkaan ulkoministeriöön ja Stakesin pääjohtaja Ilmailuhallituksen pääjohtajaksi.

Arkiymmärrys pitäisi moista ajatusta järjettömänä, mutta kyllä lakiesityksessä oli omista lähtökohdistaan katsoen ihan rationaaliset perusteet.

Ensinnäkin taustalla oli aivan perinteinen byrokraattinen logiikka: mitä korkeampiin asemiin hallinnon hierarkiassa epävarmuus oman paikan pysyvyydestä voidaan ulottaa, sitä varmemmin näiden asemien haltijat muuttuvat terävimmän eliitin politiikan kuuliaisiksi toteuttajiksi.

Mutta vielä olennaisempaa on se, että ajatusmalli on kopioitu nykyisten pörssiyhtiöiden johtamiskäytännöstä. Pörssiyhtiöiden toiminnassa käyttöarvojen tuotanto on jo aika päiviä sitten joutunut alistumaan vaihtoarvon eli rahan tuotannolle. Tuottaa firma sitten pesuaineita, selluloosaa tai kännyköitä, olennaisinta pörssiyhtiöissä on se, mitä viivan alle – vuosineljänneksittäin – jää. Vastaavasti: toimitusjohtajan ei tarvitse näissä firmoissa ymmärtää mitään pesuaineista, selluloosasta tai kännyköistä, tärkeintä on se, että hän kykenee puristamaan firman resursseista maksimaalisen voiton irti ja maksimaalisen nopeasti.

Samalla logiikalla kierrätyslakiesitys halusi tehdä valtion johtavista virkamiehistä ”abstrakteja” johtajia, jotka keskittyisivät puhtaasti vain kulloisenkin ”firmansa” kustannustehokkuuteen. Tässä mielessä ei tosiaan olisi väliä, johtaisivatko he Stakesia, Ilmailuhallitusta tai Säteilyturvakeskusta – samaa kustannusjahtia samoin periaattein voisi harrastaa joka paikassa. Vastaavalla logiikalla myös yliopistojen professorit voisi muuntaa "pelkiksi" johtajiksi. Filosofia tai psykologia, koneenrakennus tai kansantalous, alaisista kaikki irti ja löysät pois – ja kenkää, jos ei tulosta synny.

Osa nyt raukeavista lakiesityksistä palaa eduskuntaan uuden hallituksen toimesta, todennäköisesti sellaisenaan. ”Virkamiesten kierrätyslain paluu ei ole mitenkään varmaa”, ennakoi Hesarin aamuinen uutinen – ja ihan syystä. Tuleva eduskunta ei todennäköisesti tule tämmöistä enää nielemään.

2007-02-05T09:36:00.000+02:00

KANSLIAPÄÄLLIKKÖ
4.2.2007

Sosiaali- ja terveysministeriön tuore kansliapäällikkö Kari Välimäki oli Hannu Lehtilän haastateltavana TV1:n Lauantaiseurassa viime lauantaina. Täytyy sanoa, että jos alan johtavasta virkamiehestä riippuu, hyvinvointivaltion tulevaisuus näyttää harvinaisen hyvältä.

Päällimmäiseksi jäi mieleen Välimäen vahva näkemys julkisen vastuun jakamattomuudesta. Hyvinvointipolitiikkaa johtaa ja organisoi demokraattisesti kontrolloitu valtio eduskunnan johdolla, palveluiden järjestämistä ohjaa ministeriö ja niiden toteuttamisesta vastaavat (tällä hetkellä hiukan liian) hajautetusti kunnat. Samaan kokonaisuuteen kuuluvat yksityiset ja vapaaehtoiset palvelut, joiden toimintaa valtio myös kontrolloi ja rahoittaa.

Välimäkeä pelkistäen: hyvinvointivaltio ja hyvinvointiyhteiskunta ovat sisäkkäin, mutta niin että valtio eli demokraattisesti kontrolloitu julkinen sektori on selkäranka, joka pitää kokonaisuuden kasassa.

Tämä on jotain ihan muuta kuin 1990-luvulla levinnyt käsitys, jonka mukaan julkinen sektori on joukko erillisiä toimijoita, jotka kilpailevat keskenään kuin yritykset. Jos myös talouselämä osattaisiin eliitin sisällä taas hahmottaa samalla tavalla kokonaisuutena, kansantaloutena, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, oltaisiin hyvää vauhtia palaamassa umpihangesta auratulle tielle.

Samalla lailla harkittu ja kirkastettu oli Välimäen näkemys julkisen ja yksityisen vastuun suhteesta. Kun Hannu Lehtilä kysyi, pitäisikö omaishoitoa lisätä, Välimäki vastasi kyllä – mutta ainoastaan silloin, kun se perustuu kansalaisten aitoon vapaaehtoisuuteen. Silloin omaishoitoa pitää kaikin tavoin tukea, rahallisesti ja muutoin. Ylhäältä pakottaminen ei kuulu hyvinvointivaltion valtuuksiin, kansalaisilla pitää olla oikeus halutessaan saada ammattimaisesti järjestettyä hoitoa.

Välimäki ei myöskään kannata hoidon ja potilasmaksujen porrastamista elämäntapojen mukaan, vaan kaikilla tulee olla yhtäläinen oikeus terveydenhoitoon myös tulevaisuudessa. Yksilötasolla sairauksien syy-yhteydet eivät ole yksioikoisia. Sitä paitsi esimerkiksi tupakoitsijat ja alkoholia runsaasti käyttävät tulevat Välimäen mielestä maksaneeksi elämänsä aikana melkoisen määrän tupakka- ja alkoholiveroa tulevan hoitonsa katteeksi.

Haastattelusta kävi myös ilmi, että Kari Välimäki on entinen siviilipalvelusmies, joka nyt tekisi saman ratkaisun uudelleen. Lehtilän tässä yhteydessä esittämään kysymykseen, pitäisikö Suomen liittyä Natoon, tuli napakka vastaus: ei. Yhtä napakka vastaus tuli toiseen ohimennen esitettyyn kysymykseen, pitäisikö Suomeen rakentaa kuudes ydinvoimala: kyllä.

Joten: tasavallassa on ainakin yksi kansliapäällikkö, joka tietää mitä tekee ja uskaltaa ja myös osaa sanoa sen.

2007-02-02T10:00:00.000+02:00

AIKUISVIIHDETTÄ
2.2.2007

Tuli eilen illalla katsottua aikuisviihdettä eli TV1:n ensimmäistä vaalikeskustelua, jossa mukana olivat nyky-eduskunnassa olevien puolueiden puheenjohtajat. Syntyi kolme johtopäätöstä.

Ensinnäkin jos muistikuvat aiempien vaalien vastaavista keskusteluista yhtään pitävät paikkaansa, tämä nyt käyty oli yllättävän korkeatasoista eli konkreettista: puhuttiin selkeistä tavoitteista, niiden vaihtoehdoista ja niiden seurausvaikutuksista.

Toiseksi lähes kautta linjan oli lyönyt se ajatus, että ensi vaalien jälkeen on vakinaisen palkansaajaväestön ulkopuolella olevien vuoro. Lähimenneisyydessä verohelpotukset ja työllisyyden paraneminen ovat helpottaneet ja parantaneet nimenomaan työssä olevien asemaa, kun taas palkkatyön ulkopuolella tai sen sisällä vain pätkittäin olevat eli pitkälti sosiaaliturvan varassa elävät ovat jääneet pahasti jälkeen. Juuri tätä piirrettä viime aikojen kehityksessä ovat korostaneet Stakesin organisoiman ja Matti Heikkilän vetämän ”Hyvinvointivaltion rajat” –projektin monet raportit viime syksynä.

Kolmanneksi pisti silmään Eero Heinäluoman lähes uudestisyntynyt olemus. Kyynisen mafioson ja SAK-liturgiaa suoltavan puppugeneraattorin leiman osakseen saanut mies puhui nyt elävästi, selkeästi ja innostuneesti. Heinäluoman mukaan tulevalla kaudella olennaista eivät ole verohelpotukset, vaan katveeseen jääneiden aseman kohentaminen ja ennen kaikkea hyvinvointipalvelujen rahoituksen parantaminen. Silmiinpistävän hyvin Heinäluoma pelasi yhteen kristillisdemokraattien Päivi Räsäsen kanssa: molempien mielestä tärkeintä jatkossa on vanhusväestön palvelujen turvaaminen.

Tämä johti miettimään tulevan hallituksen pohjavaihtoehtoja. Tällä hetkellä varsin todennäköiseltä vaikuttaa, että runko tulee oleman punamulta. Mutta entä apupuolueet? Stefan Wallin vaikuttaa niin fiksulta mieheltä, että RKP lienee taas kerran mukana.

Todennäköiseltä vaikuttaa, että tätä nykyistä hallituspohjaa täydennetään yhdellä tai kahdella keskisuurella puolueella. Jos Päivi Räsäsen kristillisdemokraatit vaaleissa menestyvät hyvin, he saattavat hyvinkin tulla mukaan – kuten ehkä myös Timo Soinin perussuomalaiset, jos ääniä kertyy roimasti.

Vihreiden ja vasemmistoliiton osalta näyttää synkemmältä. Jos jompi kumpi otettaisiin mukaan, pitäisi ottaa toinenkin – siitä luullakseni punamultapuolueet pitäisivät huolen. Ja jos molemmat tulevat mukaan, muille ei jää tilaa.

Pitkälti riippunee siitä, miten kukin keskisarjan puolue vaaleissa menestyy. Todennäköiseltä tuntuu se, että parhaiten menestyvä keskisarjalainen tulee mukaan, ja kaikki muu järjestyy tältä pohjalta.

2007-01-31T10:36:00.000+02:00

WECKROTH TUPLASI
31.1.2007

Eilen oli Stakesin Tutkimuksia-sarjan uuden toimitusneuvoston (joka samalla on YP:n toimitusneuvosto) tämän vuoden ensimmäinen kokous. Kirjattakoon tähän neuvoston kokoonpano (suluissa varajäsenet): puheenjohtaja Matti Heikkilä, jäsenet vpj. Marjatta Bardy (Marja Holmila), Marko Elovainio (Sirpa-Liisa Hovi), Mika Gissler (Hannele Hyppönen), Riitta Haverinen (Anna-Leena Välimäki), Timo Tuori (Leena Warsell); esittelijä Matti Virtanen ja sihteeri Arja Aarnio.

Päivitin kokousta varten YP:n kumulatiivisen toimintakertomuksen, joka alkaa lehden perustamisesta eli vuodesta 1998. Sen teossa paljastui pari jännää tietoa.

YP:n nettisivujen käyntilaskuri pomppaa yhtäkkiä viime syksynä: lokakuun käyntimäärä 8500 on vuoden 2004 alun jälkeen (jolloin laskuri tuli käyttöön) ylivoimainen kuukausiennätys. Koska lokakuussa ei ilmestynyt YP:n numeroa (lehden ilmestyminen nostaa aina käyntimääriä), kesti hetken ennen kuin selitys löytyi.

Se on tämä: Hesarin lokakuun kuukausiliitteessä oli Eeva-Kaarina Arosen tekemä mittava juttu Klaus Weckrothista, ja juttu oli saanut kimmokkeensa Weckrothin YP:ssä viime keväänä (2/06) ilmestyneestä artikkelista. Sitä (ja myös aiempaa Weckrothin artikkelia, YP 5/00) jutussa myös siteerattiin. Jutun lopussa taas oli viite Weckrothin artikkeleihin YP:n nettiarkistossa. Karkeasti arvioiden Hesarin Weckroth-juttu tuplasi nettikäynnit normaaliin välikuukauteen (jolloin YP ei ilmesty) verrattuna.

YP:n toimintakertomukseen kirjasin myös tietoja tästä Zeitgeist-blogisivusta, jonka aloitin tammikuun 9. päivänä vuosi sitten. Tekstejä on sivulle tullut suunnitellun mukaisesti eli keskimäärin kerran viikossa (vuoden loppuun mennessä kaikkiaan 46). Alkuvaiheessa muutamat tekstit virittivät vilkastakin keskustelua, mutta blogi-pohjan vaihtamisen jälkeen keväällä kommenttiväylää (joka on aina jutun lopussa oleva rivi: X comments, jota klikkaamalla pääsee kirjoittamaan) ei oikein enää ole löydetty. Laskuri ei myöskään enää kirjannut tämän uuden blogi-pohjan käyntejä.

Verkkolaskuri toimi kunnolla vain viime tammikuussa, ja sen lukujen valossa blogisivu oli suosittu: vuoden 2006 tammikuu tuotti siihenastisen kuukausitason käyntiennätyksen 5 800 (vuoden 2005 tammikuussa käyntejä 3 100). Jotain kertonee sekin, että kun Googleen laittaa hakusanaksi "matti virtanen", hakukone löytää
70 000 osumaa ja niistä ensimmäisenä on tämä Zeitgeist.

Stakesin blogisivuston ja laskuritoimintojen uusiminen toivottavasti toteutuvat vuoden 2007 aikana.

2007-01-23T10:03:00.000+02:00

TULEVAISUUDESTA II
22.1.2007

Juuri nyt näyttää siltä, että tasavallan tulevaisuus on aika valmiiksi raamitettu – myös sääolojen puolesta (vrt. edellinen blogijuttu).

Riihimäkeläinen sääprofeetta Veikko Männistö, 73, antoi Aamulehdelle kuukausi sitten (19.12.06) haastattelun, jossa ennusti mm. seuraavaa:

”Joulu on musta ja uusi vuosi nollan vaiheilla. 20. tammikuuta Pori–Tampere–Kotka-linjan alapuolella alkaa pakastaa ja sataa vähäistä lunta.”

Viime viikonlopun kynnyksellä Aamulehti kävi uudelleen haastattelemassa Männistöä ja saattoi otsikoida (20.1.07):

”Veikon ennustus osui nappiin”

Jo joulukuussa Veikko Männistö ennusti sääolojen kehityksen koko kevään ajalta, eikä ennuste tammikuun haastattelussa ollut muuttunut. Edessä on Männistön mukaan pitkä kylmä kevät:

– Helmi- ja maaliskuu ovat kunnon talvikuukausia, lunta tulee näinä kuukausina, mutta ei tolkuttomasti;

– huippupakkasia ei tänä talvena tule, mutta 20–25 asteessa käydään;

– vielä huhtikuussa on talven tuntua ja vappuna saattaa hyvinkin olla lunta;

– Etelä-Suomen roudasta tulee syvä, toukotöihin päästään aikaisintaan 10. toukokuuta.

Veikko Männistö on ennustanut säätä jo 45 vuotta ja käyttää havaintoaineksenaan luonnon tarjoamia johtolankoja: mm. lintujen lentoreittejä, hirvien liikehdintää, talviajan myrskyjen ajoittumista – ja syvällä maassa olevia kiviä. Erityisen vakuuttavilta mittareilta tuntuvat nämä kivet. Jos suuri kivi on maan sisällä kuin jäävuori (siis vain pieni osa maan pinnalla ja sen pinta on puhdas eli ei sammalta) ja ensilumi sulaa sen päältä pois, talvi ei vielä ole tulossa – ja päinvastoin (ei tarvitse olla fysiikan lisensiaatti ymmärtääkseen, mihin tämä päättely perustuu).

Joten: viimeistään toukokuun 10. päivä palaan Veikko Männistön roknoosiin. Jos ennusteen loppuosa pitää yhtä hyvin kuin alkuosa, ilmatieteen laitoksen pitkän aikavälin ennusteiden osasto lienee syytä alueellistaa Riihimäelle.

2007-01-19T09:42:00.000+02:00

TULEVAISUUDESTA
19.1.2007

Juuri nyt näyttää siltä, että tasavallan tulevaisuus on aika valmiiksi raamitettu. Hesarin eilinen (18/1) gallup kertoi, että maalisvaalien jälkeen selkeästi halutuin hallitusrunko on edelleen punamulta. Tätä mieltä on 41 % kansalaisista. Sinipuna saa vain 22 %:n ja porvarihallitus 18 %:n kannatuksen.

Saman gallupin mukaan nykyinen pääministeri Matti Vanhanen on ylivoimainen ehdokas myös seuraavan hallituksen vetäjäksi. Kannatus on 44 %, kun demarien Eero Heinäluoma (12 %) ja kokoomuksen Jyrki Katainen (9 %) keräävät kumpikin alle puolet oman puolueensa kannatusprosentista.

Pääministeri tulee kuitenkin vaalien suurimmasta puolueesta. Samainen Hesarin gallup on aivan varmasti mitannut myös puolueiden kannatusluvut, joten lähipäivinä saamme tietää, kumpi juuri nyt on niskan päällä, keskusta vai demarit.

Eilen saimme nähdä myös toisen kiinnostavan tietoiskun. TV1:n A-Talk –ohjelmassa neljä puoluesihteeriä keskusteli tulevien vaalien teemoista, ja jos tuosta keskustelusta jotain voi ennakoida, niin keskusta on rynnimässä uudelleen suurimmaksi puolueeksi. Puoluesihteeri Jarmo Korhonen tuntui ryhmästä olevan ainoa, jolla on selkeä tahto ja linja, ja myös kyky sanoa se ulos.

Saattaa olla, että myös demarit hiljaa mielessään toivovat vaalitulosta, jossa punamultapuolueet olisivat selkeästi kaksi suurinta, mutta keskusta hienokseltaan suurin puolue. Nykyhallituksen napamiehet jatkaisivat entisissä tehtävissään, mikä ilmiselvästi olisi kansan mieleen.

Jos näin käy, seuraavan presidentin nimikin alkaa hahmottua. Jos punamulta jatkaa, tulevankin ulkoministerin nimi on Erkki Tuomioja – jos demarit yhtään ymmärtävät oman tulevaisuutensa päälle. Monennäköiset gallupit ja kyselyt viime vuosilta kertovat, että Tuomiojan arvostus ulkopolitiikan osaajana kasvaa kohisten – ja sitä enemmän, mitä nuoremmista ikäluokista on kysymys.

Kun Tarja Halosen seuraaja vuonna 2012 valitaan, Erkki Tuomioja on 66-vuotias vanhempi valtiomies eli (keskimääräisen eliniän pidennyttyä) juuri sopivan ikäinen tasavallan eniten viisautta edellyttävään virkaan. Demarien sisältä on vaikea nähdä Tuomiojalle varteenotettavaa haastajaa. Todennäköiset vahvimmat vastaehdokkaat silloin ovat Matti Vanhanen ja Sauli Niinistö. Vanhasen kansa luokitteli jo viime presidentinvaaleissa mieluummin kotikenttämieheksi ja kansanedustaja Niinistön Tuomioja tulee todennäköisesti pesemään menestyksekkään viranhoitonsa luomalla arvovallalla.

Ei ihme, että kaikki poliittisella ulkokehällä jo sijaitsevat ja sinne ajautumassa olevat haaveilevat juuri nyt presidentin ulkopoliittisen vallan riisumisesta tai peräti koko viran lakkauttamisesta. Sitä se Nato teettää.

Mutta. Nyt siis näyttää tältä. Muistakaamme, miltä näytti viime vaalien alla, ja miten silloisille pääministeriehdokkaille kävi. Tulevaisuus saattaa olla oikukas juttu.

2007-01-11T13:32:00.000+02:00

SOSIALISAATTORI
11.1.2007

Viime syksynä kirjoitin tällä sivulla pariinkin kertaan siitä, kuinka 1980-luvulla käynnistynyt uusliberalismin aalto on maailmalla taittumassa ja sosiaalisen politiikan aalto on vastaavasti nousussa.

Poliittinen oikeisto on monissa maissa havainnut tämän ja hyvinvointivaltion puolustajia on alkanut löytyä yllättäviltä suunnilta. Ruotsissa Fredrik Reinfeldt johti porvarillisen koalition vaalivoittoon kehumalla kansankotia kuin paraskin demari. Britannian konservatiivipuolueen nykyinen johtaja David Cameron hivuttaa joukkojaan määrätietoisesti vasemmalle, kohti labouria. Myös Suomen kokoomuksessa on pantu innokkaina merkille Reinfeldtin vaalivoitto ja Cameronin kasvavat kannatusluvut. Vasemmiston ja keskustan onneksi kokoomuksen kasvot ovat nykyisin kuitenkin enemmän Sauli Niinistön ja Kimmo Sasin kuin Jyrki Kataisen kasvot.

Samoin olen kirjoittanut, että George W. Bush on tässä valtavirrassa akanvirta, ei uusi uoma. Ja mitä tapahtuukaan parhaillaan USA:ssa, tarkemmin sanottuna Kaliforniassa! Kuvernööri Arnold Schwarzenegger vaatii oikeutta terveydenhuoltoon kaikille osavaltion asukkaille, joista viidennekseltä sellainen nyt puuttuu (Iltalehti 11/1). ABC-televisiokanavalla Schwarzenegger julisti:

"Uskon, että tänä vuonna Sacramentossa voimme tehdä historiaa."

Schwarzeneggerin lakiuudistuksessa kaikki yli 10 henkilöä työllistävät kalifornialaisfirmat määrättäisiin tarjoamaan työntekijöilleen sairausvakuutukset tai maksamaan neljä prosenttia palkkakustannuksista osavaltiolle, joka sitten huolehtisi työntekijöiden terveydenhuollosta.

Lisäksi lääkärit määrättäisiin maksamaan osavaltiolle kaksi prosenttia tuloistaan, ja sairaaloita verotettaisiin neljällä prosentilla. Vakuutuksen piiriin tulisivat myös kaikki Kaliforniassa asuvat laittomat maahanmuuttajat, arviolta noin miljoona ihmistä.

Suunnilleen tällaista terveydenhuoltouudistusta yritti aikanaan Bill Clinton, mutta hanke tyssäsi kongressin muuttumiseen republikaanienemmistöiseksi 1994. Kalifornia taas on ollut usein todellinen suunnannäyttäjä tulevassa kehityksessä. Viime syksynä Kalifornia sääti lain, jonka mukaan kasvihuonekaasupäästöjä on vähennettävä 25 % vuoteen 2020 mennessä, Kioton sopimuksen mukaisesti.

Ehkä Hillary Clinton siis vuonna 2008 voi jatkaa siitä, mihin Bill Clinton vuonna 1994 jäi – ellei Hillary sitten tulevissa vaaleissa jää sosialisaattori Schwarzeneggerin jalkoihin.

"Minä olen aina ollut sitä mieltä, että Arnold vain näyttelee republikaania", totesi uutisen kuultuaan YP:n toimitussihteeri Arja Aarnio.

2007-01-08T12:25:00.000+02:00

VAALIKYSYMYKSIÄ
8.1.2007

Juuri nyt maaliskuun eduskuntavaalit näyttävät vähemmän dramaattisilta: nykyisen hallituksen pääpuolueet ovat pitkään olleet gallupeissa lähes tasavahvasti kaksi suurinta, joten punamultapohja todennäköisesti jatkaa. Avoinna on lähinnä se, mikä muu puolue tai mitkä puolueet kelpuutetaan hallitukseen mukaan.

Vaikkei yllätyksiä sattuisikaan, kyllä vaaleissa silti mielenkiintoa riittää. Tulevaisuuden kannalta olennainen kysymys on, miten nuorten edustajien määrä ja laatu kehittyvät.

Jos nuoret määritellään alle 35-vuotiaiksi, kaksissa viime vaaleissa valittujen nuorten koostumuksessa on ollut kaksi muusta eduskunnasta poikkeavaa piirrettä.

Ensinnäkin nuorten kansanedustajien poliittinen jakautuma on aivan erilainen kuin koko eduskunnan – ja ero kasvoi jyrkästi vuodesta 1999 vuoteen 2003. Seuraavassa listassa nuorten edustajien määrä vuoden 2003 vaaleissa (suluissa vuoden 1999 vaaleissa): kokoomus 2 (9), keskusta 8 (6), sdp 7 (5), vihreät 4 (4), vasemmistoliitto 0 (1).

Kokoomus oli varsin pitkään nuorten suosikki, mutta vuonna 2003 nuorten kokoomusedustajien tulo siis romahti. Keskustan ja sdp:n akseli sen sijaan kasvoi nuorten sisällä ylivoimaiseksi. Vihreät pysyivät ennallaan, vasemmistoliitto menetti ainokaisensa. Maalisvaaleissa nähdään, jatkuuko nuorten punamultaistuminen vai olivatko vuoden 2003 vaalit outo poikkeus.

Toinen vanhemmista edustajista poikkeava piirre on nuorten edustajien naisvaltaisuus. Vuoden 1999 vaaleissa alle 35-vuotiaita valittiin 27, joista naisia oli 19. Vuoden 2003 vaaleissa trendi edelleen vahvistui: nuoria valittuja oli 23, joista naisia 18.

Erityisen kiintoisa tapaus on sdp. Sen vuoden 2003 vaaleissa valituista seitsemästä nuoresta kansanedustajasta kaikki ovat naisia. Sdp:n nykykansanedustajien nuorin mies on 47-vuotias Jouni Backman.

Onko sdp:stä tulossa "puhdas" naispuolue? Kävin läpi kaikki 230 sdp:n asettamaa vaaliehdokasta (lista löytyy osoitteesta www.sosialidemokraatit.fi). Heistä alle 35-vuotiaita on yhteensä 54, ja heistä naisia 36 ja miehiä vain 18 – eli ehdokasasettelun perusteella naisistuminen näyttäisi jatkuvan.

Sdp:n alle 35-vuotiaiden ehdokkaiden sisäinen ikä- ja sukupuolijakauma kannattaa kuitenkin noteerata. Laskelmani mukaan ehdokasasettelun naisvaltaisuus tasaantuu nuorempaan suuntaan mentäessä ja alle 25-vuotiaissa miehillä on jo niukka enemmistö (8 vastaan 7). Mutta ehdokkuudet ovat ehdokkuuksia. On jännä nähdä, millainen alle 35-vuotiaiden valittujen määrä, sukupuolijakauma ja ikähierarkia tulevat olemaan – niin sdp:n sisällä kuin koko eduskunnan mitassa.

2006-12-18T09:18:00.000+02:00

RINNAKKAISET MAAILMAT
17.12.2006

Nykyinen Tilastokeskuksen johtaja ja ensi maaliskuun alusta Stakesin tulosaluejohtaja Jussi Simpura esitti aikanaan (YP 5-6/98) idean, joka on jäänyt mieleeni kummittelemaan.

Simpuran mukaan voisi ajatella, että yhteiskunnassa elää koko ajan kaksi rinnakkaista sukupolviketjua – ja sitä kautta kaksi erilaista kokemuksellista maailmaa. Idea perustuu siihen, että biologisten sukupolvien (vanhempien ja lasten) väli on karkeasti ottaen 30 vuotta. Samalla tavalla karkeasti ottaen elossa on kulloinkin kolme sukupolvea: vanhemmat, lapset ja lapsenlapset (haarukka yhteensä 90 vuotta).

Suurten ikäluokkien (syntyneet 1945–49) keskimmäiset eli vuonna 1947 syntyneet täyttävät ensi vuonna 60 vuotta. Heidän ketjussaan heidän vanhempansa ovat (jos elävät) nyt about 90 vuotta ja lapset 30 vuotta. Olennaista on, että ketjun lenkit tuntevat hyvin toistensa elämäntilanteen, sen maailman missä kukin elää.

Sitten meillä on ketju, joka on edelliseen nähden ”katveessa” eli puolivälissä: sen keskuksena ovat 1962 syntyneet eli ensi vuonna 45-vuotiaat, joiden vanhemmat ovat ensi vuonna 75-vuotiaita ja lapset 15-vuotiaita. He taas tuntevat hyvin oman ketjunsa sisäiset suhteet. Mutta: kummankin rinnakkaisen ketjun kokemusmaailmat voivat olla toisilleen aika vieraita.

Tutkimusten perusteella tiedämme, että yhteiskunnan eliitti koostuu yleensä aina 50-vuotta täyttäneistä. Siksi nykyeliitissä suurilla ikäluokilla (jotka vielä muutaman vuoden ovat pääosin työelämässä) on vahva edustus eliitin eri osissa. Samaan aikaan heidän kolmekymppiset lapsensa ovat myös jo työelämässä ja kovaa vauhtia nousemassa uraputken sisällä.

Yhteiskunnallisen vaikutusvallan kannalta suuret ikäluokat ja heidän lapsensa ovat juuri nyt optimitilanteessa: heillä on ”kaksoisvalta”. Kun tiedämme, että arvot ja poliittiset näkemykset mieluummin periytyvät kuin pätkivät, voisi ajatella, että on syntymässä tai jo menossa suurten ikäluokkien ja heidän lastensa poliittinen liitto. Vastaavasti toinen ketju, jonka ytimessä ovat nyt keskimäärin 45-vuotiaat citypolven edustajat, olisi jäämässä poliittiseen mottiin.

15 vuotta sitten oli toisin. Silloin suuret ikäluokat olivat keskimäärin 45-vuotiaita, heidän vanhempansa olivat aika päiviä siirtyneet eläkkeelle ja lapset vasta 15-vuotiaita. Silloin suuret ikäluokat olivat ”yksin” ja vahvan valtakoalition muodostivat citypolven vanhemmat ja itse citypolvi, joka oli juuri rynnimässä työelämään. 1990-luku olikin sitten sen näköinen.

Mutta: päteekö sukupolvien sisäinen solidaarisuus suurten ikäluokkien ketjussa? Demari Osku Pajamäki on nostattamassa (sekä viimekeväisellä kirjallaan ”Ahne sukupolvi” että nyt sunnuntain Hesarin Debatti-jutullaan) sukupolvisotaa nimenomaan suurten ikäluokkien ja heidän lastensa (joihin Pajamäki, s. 1970, itse kuuluu) välille.

Kun Pajamäen kirja keväällä ilmestyi, ajattelin että kyse on lähinnä vaalikirjasta eli miehen hiukan epätoivoisesta yrityksestä päästä viimein eduskuntaan. Mutta nyt näyttää olevan merkkejä siitä, että Pajamäen teesit resonoivat paitsi citypolveen myös niihin suurten ikäluokkien lapsiin, jotka syystä tai toisesta inhoavat vanhempiaan.

Ja syitä voi kuvitella: 1990-luvun laman aikana suuri osa kouluttamattomista suurten ikäluokkien edustajista saneerattiin pitkäaikaistyöttömiksi. Suuret ikäluokat ovat ensimmäinen suuri avioeropolvi. Valtaosa suurista ikäluokista on maalta muuttaneita, paisuneen ja kouluttautuneen keskiluokan ensimmäistä urbaania polvea, joka joutui läpielämään sukupuoliroolien shokkimaisen murroksen.

Valitsevatko siis suurten ikäluokkien lapset nyt kaiken epäviihtymyksensä projektiiviseksi kohteeksi omat vanhempansa – tai tarkemmin: kuinka suuri osa valitsee? Osku Pajamäen menestys ensi kevään vaaleissa tulee olemaan aika hyvä mittari.

Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri sen takia: kaikille sukupolville hyvää joulua ja uutta vuotta (palaan palstalle vasta ensi vuoden puolella)!

2006-12-12T14:53:00.000+02:00

TERÄSMIES
12.12.2006

Suomen vanhimman titteliä kantaa tällä hetkellä ensimmäistä kertaa (tilastoituna aikana) mies, 109-vuotias järvenpääläinen Aarne Arvonen.

Millainen elämä tuottaa näin pitkän iän? Tässä tiivistys tämän päivän Aamulehden kuvauksesta.

Helsingissä syntynyt Arvonen eli lapsuutensa katupoikana, kun ei äidin kuoltua ja isän mentyä uusiin naimisiin viihtynyt kotona. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän teki linnoitustöitä Venäjällä, vuonna 1918 taisteli punaisten riveissä ja joutui siitä hyvästä Tammisaaren vankileirille, jäi leskeksi ja kahden tyttären yksinhuoltajaksi vuonna 1938, jolloin muutti Järvenpäähän ja huonekalutehtaalle koristeveistäjäksi.

Järvenpäähän Arvonen rakensi itse omakotitalon, jossa asui tyttärensä ja vävynsä kanssa vielä kesällä 2005. Silloin iski munuaistulehdus ja Arvonen joutui siirtymään terveyskeskuksen vuodeosastolle – ja syömään elämänsä ensimmäisen antibioottikuurin.

Sitä ennen: "Koko Järvenpään tuntema Aarne Arvonen oli vielä pari vuotta sitten lyömätön pubinsa yleistietokisoissa", Aamulehti kertoo. "Arska" kiinnostui jo pienenä tähtitieteestä ja oli aikanaan mukana Ursan, tähtitieteellisen seuran, perustavassa kokouksessa – ja haaveili koko ikänsä oman taivaankappaleen löytämisestä.

Arvonen reissasi ahkerasti maailmalla vielä vanhoilla päivillään. Satavuotispäivänsä kunniaksi hän veti pubikierroksen Lontoossa.

Itse ei Arvonen osaa kertoa pitkän ikänsä salaisuutta – ainakaan hän ei ole pyrkinyt noudattamaan erityisen terveellisiä elämäntapoja (tosin tupakanpoltto tuli lopetettua 70 vuotta sitten). Ehkä perimä selittää jotain – suvussa on muitakin vanhoiksi eläneitä.

Jutussa haastateltu vanhustutkija, professori Antti Hervonen kommentoi:

"Minä annan Arvoselle täydet 110 pistettä, sillä hän on elänyt todellisen miehen elämän. Vielä pari vuotta sitten hän istuskeli järvenpääläisessä kantakapakassaan. Minulle tulee Arvosesta mieleen viime vuoden kesäkuussa Virroilla Suomen vanhimpana miehenä kuollut Väinö Hanhijoki, joka kävi tansseissa melkein elämänsä loppuun asti. Harvinaisia teräsmiehiä kumpikin, Hervonen ihailee."

Mitä tästä opimme, jos pitkään haluamme elää? On valittava sopivat vanhemmat – ja haaveiltava koko ikänsä oman taivaankappaleen löytämisestä.

2006-12-07T13:06:00.000+02:00

RISTIRIITAINEN OLENTO
7.12.2006

Tamperelainen Aamulehti täyttää tässä kuussa 125 vuotta ja julkaisi siksi juhlalehden eilen itsenäisyyspäivänä. Päätoimittaja Matti Apunen ruotii juhlalehden pääkirjoituksessa päätoimittajan roolia omalla tavallaan eli älykkään sarkastisesti. Vaikka Aamulehti on hiukan toisenlainen lehti kuin YP ja levikiltään hivenen suurempi, kovin tutulta tämä tuntuu:

"Päätoimittaja joutuu työssään mukautumaan moneen. Hän vaatii vuorotellen hallitukselta ripeitä toimenpiteitä ja kylmäpäistä malttia. Hän vaatii kansan kuuntelemista, mutta lähes samanaikaisesti hän huolestuu, koska maamme on vailla vahvaa johtajuutta. Päätoimittaja on ristiriitojen repimä olento, jonka täytyy itsekin muistuttaa itselleen, oliko tämän päivän teemana viiltävä iva vai tylppä suorapuheisuus. Hän vaatii hyökkääjiä puolustautumaan ja puolustajia hyökkäämään. Hän pauhaa edistyksen puolesta ennen kuin kiroaa ne piittaamattomat hätähousut, jotka tuhosivat vanhat puutalokorttelit."

Päätoimittajan toimenkuvana siis on olla linjaton opportunisti? Eipä sentään. Tulkitsen Apusta seuraavasti.

Lähes kaikki asiat OVAT yhtä aikaa sekä hyvin että huonosti. Suomi on maailman parhaita ellei paras maa aika monella mittarilla mitattuna. Samaan aikaan meillä suhteellinen köyhyys on laman jälkeen laajentunut ja köyhien köyhyys syventynyt. Suomi on jumalattoman kaunis maa – lempeänä kesäpäivänä, mutta yhtä helvettiähän on kastua työmatkalla marraskuisessa rankkasateessa tai kaivaa autoa puolimetrisestä hangesta tammikuisen lumituiskun jäljiltä.

Joku voittaa loton päävoiton, mutta ei yksin, vaan joutuu jakamaan jättipotin kahden muun onnekkaan kanssa. Ja toteaa: "Tyypillistä meikäläisen huonoa onnea." Tai: joku on Finlandia-palkinnon ehdokkaana, mutta ei pääse F1-voittajaksi, koska yksi ehdokkaista sattuu olemaan neljättä kertaa ehdokkaana ja saa väkisin (vaikka kuinka ihan ansioistaan) palkinnon – kyllä se nyppii.

Yleisvälkky Jukka Relander on pelkistänyt suunnilleen saman kuvion taannoin (21.9.2004) Metro-lehden kolumnissaan:

”Myönteinen ja kriittinen kuvaus muodostavat usein toistensa vastakohdat – ja silti ne ovat yhtä aikaa totta. Väitteet eivät ole ristiriitaisia, maailma on. Monet mielestään järkevät moderaatit eivät ymmärrä tätä, vaan jäävät kummastakin totuudesta paitsi. He viitoittavat maltillisen, siis ’realistisen’ keskitiensä kahden asenteen välille ja olettavat, että totuus löytyy välimaastosta. Ei löydy.”

Vastaavasti: ei päätoimittaja ole ristiriitainen, maailma on. Mutta vaikka päätoimittaja on siis milloin mitäkin mieltä, kyllä sillä täytyy selkeä linja olla. Niin onkin, niin minulla kuin Matti Apusellakin – sitähän tässä yllä juuri on kuvattu.

2006-11-21T09:38:00.000+02:00

BLAIRIN OPPIPOJAT
20.11.2006

”Oikeisto oppii vasemmalta. Brittiläisen tutkijan Nicolas Aylottin mukaan pohjoismaiset oikeistojohtajat ovat Tony Blairin oppipoikia. Vaikka mutkan kautta”

Näin Hesari otsikoi näyttävän juttunsa sunnuntaina 19/11. Aylottin mukaan Blair uudisti puolueensa imagon ja ajattelutavan vuonna 1997:

”Oppositiossa vuosikausia kitunut labour julisti isoin julistein, että ’ei enää lisää veroja’. Se oli jotain ihan muuta kuin työväenpuolueelta oltiin odotettu. Ja se toi voiton.”

Blair koukkasi siis kauas rintamalinjan väärälle puolelle ja varasti oikeistolta sen keskeisen iskulauseen ja puhetavan – ja menestyi. Tässä on Aylottin mielestä Blairin esikuvallinen merkitys: ”Suosio kasvaa, kun vallataan tonttia poliittisesta keskustasta.”

Nyt oikeisto niin Britanniassa kuin täällä Pohjolassa aikoo tehdä saman, vain peilikuvamaisesti. Britannian konservatiivipuolueen nykyinen johtaja David Cameron hivuttaa joukkojaan määrätietoisesti vasemmalle, kohti labouria. Myös Ruotsin Fredrik Reinfelt laski Aylottin mukaan hätkäyttämisen varaan ja puhui ay-liikkeen roolista positiiviseen sävyyn. Myös Suomen kokoomuksessa on pantu Aylottin mielestä innokkaina merkille Reinfeltin vaalivoitto ja Cameronin kasvavat kannatusluvut:

”Puoluejohtaja Jyrki Katainen haluaa mukaan oikeistolaisten veljespuolueiden imuun. Siksi kokoomuksessa otetaan nyt oppia Ruotsista ja Britanniasta. Kokoomuksen ensimmäinen blairmainen veto oli esitellä Sauli Niinistö työväen presidenttinä.”

Voisiko poliittisen hyökkäysstrategian oppi olla näin yksinkertainen: muutu puolittain vastustajaksesi ja hurmaa tällä tavalla vastapuolen joukot?

Jos olisi, vasemmiston Suomessa pitäisi nyt tehdä käänteinen vastaisku ja nostaa iskulauseikseen: ”Lisää verohelpotuksia! Lisää kilpailua kaikkialle!”

Tässä tilanteessa tällainen reaktio olisi luultavasti vasemmistolle varma tuhon tie. Se olisi samanlaista mekaanista ajattelua kuin sellainen päättely, että jos pellon kyntäminen on hyväksi ennen siemenen kylvöä, se on hyväksi myös silloin, kun vilja on oraalla.

Monista rakenteellisista, historiallisista ja sukupolvisyistä uusliberalistinen poliittinen buumi alkoi 1980-luvulta alkaen levitä läpi koko läntisen maailman. 1990-luvulla sen lakipiste oli ohitettu, koska samat taustasyyt alkoivat työntää kehitystä ja sen mukana poliittista virtaa toiseen suuntaan.

Vuonna 1997 Blair ui virran mukana ja uudisti (uudistumista todella myös kaivanneen) vanhan työväenpuolueen ajattelu- ja toimintatavan. Vastaavalla tavalla Fredrik Reinfeldt ui tänä syksynä toiseen suuntaan kulkevan virran mukana ja voitti (vrt. juttu 18/9 tässä blogissa).

Virta vie nyt monista syistä vasemmalle, ja oikeistojohtajat niin Britanniassa, Ruotsissa ja Suomessa ovat oivaltaneet tämän. Suomessa erityisesti Sdp tuntuu kuitenkin edelleen elävän edellistä, 1990-luvun oikeistolaista aaltoa ja pyrkii uimaan sen mukana. Siis vastavirtaan.

Mitä vasemmiston sitten pitäisi tehdä? Tietysti uida virran mukana kauemmas vasemmalle – mikä samalla veisi koko vasemmistoa lähemmäs sen omien (yhteisten) syntysijojen arvomaailmaa. Vanhasta voi tehdä uutta. Pitkän oikeistolaisen aallon ajan keskeisenä hallituspuolueena istuneelta Sdp:ltä vallan hätkäyttäviä iskulauseita olisivat tässä ja nyt nämä:

”Ei enää tuloerojen kasvua! Ei enää köyhyyttä!”

2006-11-01T15:17:00.000+02:00

YLEISIN KUOLINSYY
1.11.2006

Tilastokeskus kertoo (tiedote osoitteessa www.stat.fi), että alkoholi nousi viime vuonna työikäisten miesten yleisimmäksi kuolinsyyksi. Miesten alkoholikuolemia oli 1309 (17,1 % kaikista työikäisten miesten kuolemista), naisten vastaavat luvut olivat 354 (10,6 %). Yhteensä työikäisten suomalaisten alkoholikuolemia oli siis 1663, kasvua edellisvuodesta 150.

Kamalia lukuja, jotka osaltaan puoltavat ryhtymistä alkoholiveron asteittaiseen, mutta pikaiseen nostamiseen. (Kun eilen postasin tämän jutun, yllä olevissa luvuissa oli häikkää. Nyt ne ovat oikein)

Kun kuolinsyytilastoa katsoo tarkemmin, huomio kuitenkin kiintyy taulukon alareunaan. Tilasto erittelee sekä miesten että naisten osalta 6 yleisintä kuolinsyytä ja seitsemäs luokka ("Muut kuolinsyyt") kattaa loput. Miesten osalta tähän jäännösluokkaan kuuluu 2791 tapausta eli 36,5 %, naisten osalta 1788 eli peräti 53,7 % .

Joten: jos haluaa saivarrella, sekä työikäisten miesten että naisten ylivoimaisesti yleisin kuolinsyy on "Muu syy".

Uteliaisuus pakotti soittamaan Tilastokeskukseen ja kysymään, mitä "Muut syyt" oikein sisältävät. Helena Korpi luettelee taulukkoa alaspäin ja vastaan tulee erilaisia tauteja, joista suuri osa on erilaisia syöpiä, kuten kurkunpää-, vatsa-, haima- ja suolistosyöpiä.

Kaikki syövät ovat siis taulukossa eritelty omiksi luokikseen. Miehillä kuuden kärkeen mahtuu vain keuhkosyöpä (5. sija, 405 tapausta, 5,3 %) ja naisilla rintasyöpä (1. sija, 355 tapausta, 10,7 %), mutta Helena Korpi tietää kertoa, että erilaisia syöpäkuolemia oli työikäisillä miehillä kaikkiaan 1625 ja vastaavasti naisilla yhteensä 1355.

Joten: jos kaikki syöpäkuolemat sijoitettaisiin yhteen luokkaan, "Muut syyt" saisivat väistyä ykkössijalta. Syövät nousisivat sekä työikäisten miesten että naisten yleisimmäksi kuolinsyyksi, naisten osalta ylivoimaisesti.

Tällä en pyri korostamaan syövän vaarallisuutta enkä vähättelemään alkoholisyiden osuutta. Pyrin vain osoittamaan, kuinka vahvasti tilastot ja niiden pohjalle rakentuvat käsityksemme perustuvat luokituksiin. Kaikki on suhteellista.

2006-10-25T13:43:00.000+03:00

LINNA
25.10.2006

Emeritusprofessori Yrjö Varpion massiivinen elämäkerta Väinö Linnasta julkistettiin eilen tiistaina. Kirjailija Matti Mäkelä aloittaa tänään Aamulehdessä arvionsa Varpion kirjasta kysymällä, mikä on suomalaisen kirjallisuuskritiikin suurin harhaisku. Ei, se ei ole August Ahlqvistin Seitsemän veljeksen tyrmäys. Se ei ole myöskään Toini Havun Tuntemattoman sotilaan murska-arvio Helsingin Sanomissa – pelkästään:

"Suomen kirjallisuushistorian ylivoimaisesti suurin harhaisku on se, että Helsingin Sanomat lyttäsi kaikki Linnan pääteokset, kirja kerrallaan jokaisen. Havun jälkeen Pohjantähden osien erittäin kriittisinä arvostelijoina olivat vuorollaan Timo Tiusanen, Pekka Tarkka ja Matti Paavilainen."

Pientä historian ironiaa on siinä, että tänään Yrjö Varpion kirjan ja sen mukana Väinö Linnan arvioi, varsin näyttävästi ja myötäsukaisesti, Helsingin Sanomissa Pekka Tarkka.

Mutta sokeri pohjalla. Matti Mäkelä päättää Aamulehden arvionsa ajatukseen, joka on sen verran huima, että sen lukemista useampaan kertaan on hyvät syyt suositella:

"Miksi Väinö Linna on niin suosittu? Siksi, että hän on niin hyvä kirjailija, piste. On muitakin syitä. Kansasta noussut Kivi oli kuollut köyhänä ja hulluna. Kansasta noussut Linna oli kirjailijana ensimmäinen voittaja, kaikilla seppeleillä. Hän oli ihmisenä menestymisen malli niin kuin hänen hahmonsa olivat selviämisen malleja.
Pitää kysyä, kuinka pitkälle Linnan terapeuttinen rohkaiseva vaikutus oikein ulottuu. Koulumenestykseen, teknologiamenestykseen? Pitääkö Linnan aktiiviset, pärjäävät ihmiset malleina asettaa tasa-arvon, sukupuolten resurssien rinnalle, syynä suomalaisten nykyiseen menestykseen?"

2006-10-17T15:24:00.000+03:00

LUVALLISTA JÄNNITYSTÄ
17.10.2006

Tähän mennessä on tapahtunut:

STT kysyi viime viikolla Suomen hallituksen ministereiltä, oletteko maksaneet tv-lupanne. Pääministeri Matti Vanhanen ärsyyntyi tästä välittömästi ja piti moisia kyselyjä ministereille sopimattomana. Tämän ymmärtää, kysehän on ihan pikkujutusta, eräänlaisesta omantunnon asiasta. Lupatiedot ovatkin Suomessa olleet tähän asti salaisia.

Ruotsissa ne ovat julkisia. Niinpä kävi ilmi, että useat Ruotsin uuden hallituksen ministerit olivat jättäneet luvat maksamatta aika monen vuoden ajan. Koska kyse on Ruotsissakin ihan pikkuasiasta, lopulta vain kaksi ministeriä erosi. Se on vähän, sillä Ruotsin hallituksessa on kaikkiaan 22 ministeriä.

Tänään keskiviikkona aamulla klo 10.23 Ilta-Sanomien nettiuutiset tiesivät kuitenkin kertoa, että Viestintävirasto pohtii tv-maksutietojen osittaista julkistamista ja että päätös asiassa yritetään tehdä mahdollisimman pian – ehkä jo tänään!

Viestintävirasto? YLEhän on pitkään ollut osakeyhtiö, joten se ei voi itse kerätä tv-luvan kaltaista maksua, vaan sen tekee viranomainen eli Viestintävirasto. Tv-luvan hinta on nykyisin 200,70 euroa vuodessa ja sen maksaneita oli viime vuonna 2 003 769 kotitaloutta. Lupamaksut virasto kerää televisio- ja radiorahastoon, ja valtioneuvosto päättää vuosittain summan, joka tilitetään rahastosta Yleisradio Oy:lle.

Sama virasto päättää siis myös lupatietojen julkisuusasteesta. Voimme vain kuvitella, millaisen jännityksen vallassa valtioneuvoston käytävillä tänään kuljetaan. Ja saattaa olla, että illan hämärtyessä erään nurmijärveläisen omakotitalon oveen kolkutetaan…

Samaan aikaan toisaalla:

Myös keskiviikkoaamuna, klo 10.34 eli 11 minuuttia Ilta-Sanomien tv-lupauutisen jälkeen, Hesarin nettisivu tietää kertoa, että Harri Jaskarin entinen tyttöystävä "Eva" on perunut toisen eli paritusta koskeneen syytöksensä Jaskaria kohtaan:

"Oikeastaan mitään paritusta ei ollut. Tai en tunne lakia, että oliko paritusta vai ei. Tässä ei ole mitään selvyyttä", "Eva" sanoo Eesti Päevälehden haastattelussa.

Keskiviikkoaamun Ilta-Sanomat kuitenkin väittää, että seksiä "Eva" kuitenkin Jaskarin asunnossa möi, oli paritusta tahi ei. Toisaalta samainen Ilta-Sanomat tiesi kertoa, ettei asunto oikeastaan ollut Jaskarin, koska kokoomus maksoi asunnon vuokran.

Suotta ei tätä Ilta-Sanomien numeroa aamun kahvitunnilla lukenut YP:n sisarlehti NAT:in toimittaja Matilda Wrede-Jäntti lausunutkaan:

"Kyllä politiikka on nykyisin kamalan kiinnostavaa!"

Ja nämä tarinat taatusti jatkuvat.

2006-10-12T10:13:00.000+03:00

VIINAN VEROALE
12.10.2006

Maan hallituksen viinan veroalepäätös syksyllä 2003 oli valinta kahden pahan välillä tilanteessa, jossa Virosta oli tulossa EU:n jäsen: joko turistiviinan hyökyaalto Suomenlahden yli tai sitten (veroalen myötä) Alkon viinamyynnin kasvu (vrt. pääkirjoitus YP 4/03).

Hallitus oli ”Sofien valinnassa” eli tilanteessa, jossa valinta on periaatteessa mahdoton, mutta se kuitenkin oli pakko tehdä: teki niin tai näin, seurauksena on alkoholin kulutuksen kasvu ja armoton arvostelu.

Hallitus valitsi viinan kotimaisen veroalen ja onnistui torppaamaan turistiviinan tulvan – mutta samalla Alkon myymän viinan ja sen mukana haittojen kokonaismäärä tietysti kasvoi. Niin paljon, että nyt sekä kansalaismielipide että kaikki puolueet ovat valmiita nostamaan viinaveroa.

Ja juuri niin viimeistään nyt pitäisi tehdä – asteittain, tarkkailemalla koko ajan turistiviinan käyttäytymistä. Viinan veroale ei ollut virhe. Se oli akuutti kriisitoimenpide, jolla ehkäistiin turistiviinan muuttuminen pysyväksi valtavirraksi. Veroalen ansiosta matkustajatuonti on pysynyt suhteellisen matalalla tasolla ja mieluummin laskee kuin kasvaa. Tie on ollut jo jonkin aikaa avoin verotason vähittäiselle hinaamiselle ylöspäin (vrt. pääkirjoitus YP 3/05).

Eduskunnassa kaikki puolueet ovatkin ilmoittaneet tänä syksynä halunsa viinaveron pikaiseen nostoon – paitsi kahden suuren hallituspuolueen kellokkaat Eero Heinäluoma ja Matti Vanhanen, jotka haluavat siirtää korotuspäätöksen vaalien yli eli seuraavalle hallitukselle.

Miksi? Eduskunnan välikysymyskeskustelussa keskiviikkona Heinäluoma perusteli niin, että Suomi EU:n puheenjohtajamaana pyrkii ensin korottamaan alkoholin vähimmäisverotasoa koko EU:ssa (HS 12/10).

Mikä peruste tämä on? Suomi ei puheenjohtajakaudellaan missään tapauksessa kykene nostamaan viinan minimiverotasoa lähellekään Suomen omaa tasoa. Ja eikö olisi niin päin, että aloittamalla veroylen nyt Suomi antaisi pontta vähimmäisverotason korotuspyrkimyksilleen ja vahvistaisi samalla Suomen asemaa yhtenä edelläkävijämaista, joista EU:n alkoholipoliittisesti takapajuiset maat voisivat ottaa oppia?

2006-10-05T09:19:00.000+03:00

OIKEUS JA KOHTUUS
5.10.2006

Stakes käynnisti helmikuussa 2005 ylijohtaja Matti Heikkilän johtaman ja koordinoiman hankkeen, josta YP 2/05 kertoi otsikolla "Stakes mobilisoi asiantuntijat 'suureen offensiiviin'". Tämä "Hyvinvointivaltion rajat" -niminen projekti asetti neljä työryhmää, joihin kutsuttiin asiantuntijoita paitsi Stakesista ja Stm:stä myös ja nimenomaan eri yliopistoista, korkeakouluista, liitoista ja yhdistyksistä.

Toimeksiannon mukaan ryhmien tuli saada raporttinsa valmiiksi runsaassa vuodessa. Ensimmäinen raportti, nimeltään "Oikeus ja kohtuus", julkistettiin maanantaina (2/10). Se on kahden ryhmän, Matti Heikkilän vetämän sosiaalipolitiikkajaoston ja Pentti Arajärven luotsaaman oikeusjaoston yhteisraportti. Raporttia (jonka voi ostaa painettuna Stakesista, p. 09/39672190, tai lukea netistä, osoite www.stakes.fi) tutkailemalla alkaa selkiytyä, mistä tässä hankkeessa oikein on kysymys.

Ensinnäkin tarkoitus näyttää olevan hahmotella hyvinvointivaltion sekä "ylä"– että "ala"rajat. Tämä Oikeus ja kohtuus keskittyy alarajoihin: millainen perusturvan ja -hoivan täytyy vähintään olla, jotta Suomi voisi edelleen nimittää itseään pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. (Yläraja puolestaan kysyy, kuinka pitkälle julkinen vastuu ulottuu.) Täällä pohjoisessa on tällä vuosituhannella mennyt keskimäärin hyvin, mutta toisin kuin muissa Pohjoismaissa nimenomaan Suomessa juuri alarajalla on ongelmia. Niiden peruslähde on sitkeä rakennetyöttömyys, joka on säteillyt ja säteilee moneen suuntaan.

Toiseksi raportti on selkeä ja kompakti (42 sivua), ehdotukset ovat konkreettisia ja maltillisia, ja niiden kustannusvaikutukset on laskettu (siltä osin kuin on voitu). Ehdotusten päälinja tähtää sosiaaliturvan vähimmäisetuuksien tason nostamiseen eli suhteellisen köyhyyden vähentämiseen. "Köyhimmät eivät pääse osalliseksi talouskasvusta ilman erillistä korjausohjelmaa", sanoo Matti Heikkilä (HS 3/10). Raportti ilmiselvästi haluaa todella ja seurattavissa olevalla tavalla vaikuttaa.

Mihin? Paitsi yleiseen mielipiteeseen myös ja nimenomaan maan tulevan hallituksen ohjelmaan ja politiikkaan. Hankkeen aikarajan asettaminen vuoden 2006 loppuun ei ole sattuma, raportit halutaan ensi kevään hallitusneuvottelujen pohjapapereiksi. Joten: Stakesin hanke on laajamittainen ja kertakäyttöinen think tank –operaatio, jolla olemassa oleva tietopohja on nimekkään asiantuntijajoukon avulla jalostettu välittömiksi sosiaalipoliittisiksi tavoitteiksi. Näin luodaan paitsi valmista ainesta myös poliittista painetta tuleviin kabinettipöytiin.

Eikö Stakes näin ole potkimassa yli laidan eli ylittänyt valtuutensa ja ryhtynyt politikoimaan? Ei, vaan päinvastoin. Hyvinvointivaltion rajat -projekti toteuttaa painokkaasti Stakesin lakisääteisiä tehtäviä, joihin kuuluu paitsi tiedon tuottaminen ja välittäminen myös köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentämiseen vaikuttaminen.

Stakesin lakisääteinen velvollisuus on "sosiaalipolitikoida". Ja jos minulta kysytään, tämä projekti kaikkinensa on yksi komeimmista, mitä Stakes on saanut aikaan.

2006-10-02T09:54:00.000+03:00

HANNU RAITTILAN ELÄMÄ JA TEOT
1.10.2006

Voiko kirjailija kirjoittaa romaanin omasta elämästään? Voi toki. Niitä on tehty tuhansittain. Esikoiskirjailijoista moni aloittaa kertomalla, kuinka minusta tuli minä. Toki lukijan harhauttamiseksi nimet on muutettu ja yksityiskohtia muunneltu, mutta tarinan tarkoitus on toisintaa tuo syntymän ihme: kuinka minusta sukeutui omaääninen subjekti eli kirjailija, jolla on sanottavaa.

Eikä siinä mitään. Tosin osa näistä esikoiskirjoista tavoittaa vain pienen piirin, mutta näin on syntynyt myös paljon tuoretta ja kestävääkin kirjallisuutta.

Tuoreuden ja kestävyyden synnyttää se, että kirjailija ei tee itseterapiaa, vaan havahtuu oman elämäntarinansa sisältämän materiaalin mahdollisuuksiin. Ehkä niistä voisi rakentaa ja kehittää jotain yleisesti kiinnostavaa – sellaista, joka kyllä esiintyy minussa ja minun kokemuksessani, mutta ei pääty tai rajoitu niihin. Mikä on se yleinen, joka minun tarinassani saattaisi tiivistyä?

Hannu Raittilan romaani Pamisoksen purkaus ilmestyi alkusyksystä 2005. Samoihin aikoihin Raittila ryhtyi tekemään esseekokoelmaa työnimellä ”Kirjailijaelämää”. Sen piti kertoa, millaista kirjailijan elämä Suomessa todella on – materiaalinaan Raittilan omat kokemukset kirjallisena sekatyöläisenä. Työn edetessä käy ilmi, ettei Pamisoksen purkaus massiivisesta mainonnasta huolimatta myy, tai siis myy huonommin kuin mikään aiempi Raittilan romaani. Samoihin aikoihin päättyy radiossa Kantolan perhe, jota Raittila on pitkään käsikirjoittanut, sekä kolumnisarja Helsingin Sanomiin.

Kaikki Raittilan tulolähteet näyttävät ehtyvän yhtaikaa, ja Raittila ajautuu kriisiin – tai paremminkin kauhutunnelmiin siitä, että kaikki on loppu. Koko se huolella rakennettu elämänprojekti, jonka tuloksena kannuksensa hankkinut kirjailija kykenisi elättämään itsensä ja perheensä kirjoittamisellaan, on kaatumassa. Yhtään ei helpota, että kirjailija on pian täyttämässä 50 vuotta.

Tämän äkillisen kriisin ja paniikin keskellä Raittila suoltaa tekstiä joka suuntaan, hakee tilauksia ja tekee työtarjouksia. Kirjailijaelämää–kokoelma jumiutuu ja tahmautuu – kunnes Raittila oivaltaa, että hänhän elää keskellä mitä rikkainta kokemusmaailmaa ja sen tuottamaa käyttökelpoista materiaalia.

Tästä alkaen Raittila ryhtyy rakentamaan dramatisoitua tarinaa, jonka todellisuuspohjasta vain sellainen tislataan, muokataan ja höystetään mukaan, mikä sopii syntymässä olevaan stooriin. Tarinan loppu löytää muotonsa, kun Raittila luettaa käsikirjoituksensa sosiologi Matti Virtasella. Virtanen lähettää paluupostissa innoittuneen kirjeen, jonka Raittila oitis muuntaa loppuluvun rakennustarpeiksi.

Onko Virtasen kirje todellinen? On se, mutta tällä ei romaaniksi kasvavan käsikirjoituksen kannalta ole merkitystä. Jos kirjettä ei olisi tullut, Raittilan olisi pitänyt ilman muuta keksiä jotain vastaavaa saattaakseen käsikirjoituksensa komposition ehjäksi kokonaisuudeksi.

Joka tapauksessa: näinä päivinä myyntiin tulevassa "Kirjailijaelämää"–kirjassa fiktiiviseksi jalostunut romaanihenkilö Hannu Raittila kertoo nousunsa palkituksi kirjailijaksi, sitä seuranneen mentaalisen hyytymisen kaikkine (tragikoomisine) seurauksineen – ja nousun takaisin maan pinnalle eli oman osaamisensa ytimeen.

Näin romaanin tarina alkaa väkisin resonoida kaikkien vähänkään ns. luovaa työtä tekevien ihmisten elämänkokemuksen sisältämiin käännekohtiin ja aaltoliikkeisiin. Yksityisestä tulee yleistä, ja kaiken lopusta kaiken alku.

2006-09-25T09:34:00.000+03:00

MIELIPIDE JA MIELIVALTA
24.9.2006

Aamulehden tuoreen kyselyn mukaan 68 % suomalaisista on sitä mieltä, että poliisi toimi oikein saartaessaan kaksi viikkoa sitten Smash Asem –aktivistit ja estäessään heidän performanssinsa. Vaikka nuoret alle 35-vuotiaat olivat epäilevimpiä, myös selvä enemmistö heistä hyväksyi poliisin toimet.

Kyselyn tulos vastaa osittain omaa spontaania reaktiotani tapaukseen. Selkäydin tuntui periaatteessa hyväksyvän poliisin linjan, mitä taas tietoinen minäni ryhtyi oitis moittimaan. Etkö sinä ymmärrä, kysyin itseltäni, että vapaa mielipiteen osoittamisen oikeus on demokratian perusta ja jos sitä ruvetaan näin rajusti rajoittamaan, kohti poliisivaltiota tässä ollaan menossa.

Moinen sisäinen erimielisyys pakotti pohtimaan asiaa. Tulos oli, että on syytä erottaa mielipiteen ja mielivallan osoittaminen toisistaan. Mielenosoittajat haluavat kertoa, että nyt riittää, vaadimme toisenlaista politiikkaa ja meitä on vaatimustemme takana näin paljon. Mielenosoittaminen on katutason poliittista painostusta, jolla halutaan vaikuttaa ylätason ratkaisujen suuntaan. Mielivalta on katutason väkivaltaa.

Katutason poliittista painostusta Suomen tasavallan historia on täynnä. Itse asiassa koko tasavalta syntyi sen liikehdinnän tuloksena, mitä kansanjoukot suurlakon aikana 1905 ja sen jälkeen harjoittivat. Senaikaisessa Helsingissä Senaatintorille ahtautui useammankin kerran yli 30 000 ihmistä vaatimaan yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta.

Samantyyppisiä massoja on Senaatintorilla nähty useasti myöhemminkin. Mutta kuten Risto Alapuro (kirjassaan ”Suomen älymystö Venäjän varjossa”, Hanki ja jää 1997) osoittaa, poliittista etumerkeistä riippumatta mielenosoittaminen Suomessa on ollut pääosin harvinaisen organisoitua ja kurinalaista toimintaa. Vaikka vaatimukset ovat ajoittain olleet Smash Capitalism – tai Smash Communism –tyyppisiä, kulkueet ovat olleet ryhdikkäitä, Suomen lippu on liehunut keulilla eikä provokaatioita ole sallittu.

Heti jos mielenosoittaminen on päässyt lipsahtamaan mielivallan harjoittamisen puolelle, liikkeiltä on kadonnut kannatus ja joukkovoima tyrehtynyt. Näin kävi kommunisteille 1920-luvun lopulla, ja näin kävi lapuanliikkeelle 1930-luvun alussa.

Joten. Jos poliittinen tempaus antaa itselleen nimen ”Smash Asem”, kertoo tavoitteekseen saada aikaan ”hieman sekasortoa” Helsingin kaduille ja osallistujilla on mukanaan keskimäärin kättä pidempää, poliisilla on täysi syy epäillä mieluummin mielivallan kuin mielipiteen osoittamista.

Voisi myös ajatella, että näin tehdessään poliisi paitsi pyrki estämään katujen mielivaltaa myös turvaamaan mielenosoitusten demokraattisen tradition jatkuvuuden. Demokratia on mielipiteitä ja niiden osoittamista, ei mielivaltaa ja sen harjoittamista.

Toinen asia on, olivatko kaikki poliisin käyttämät otteet tarpeen. Tästä on luvattu perusteellinen selvitys.

2006-09-18T09:40:00.000+03:00

REINFELDT
17.9.2006

Kiihkeän äärioikeistolaista linjaa edustanut, silloin 27-vuotias Fredrik Reinfeldt (s. 1965) valittiin vuonna 1992 tiukassa äänestyksessä Ruotsin kokoomuksen nuorisoliiton johtajaksi. Vuotta myöhemmin Reinfeldt julkaisi kirjan ”Nukkuva kansa”, jossa hän hyökkäsi voimakkaasti sosiaalivaltion perusteita vastaan.

Vuoden 2002 parlamenttivaaleissa Ruotsin kokoomus kärsi pahimman tappionsa 20 vuoteen. Pian sen jälkeen kokoomuksen uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Fredrik Reinfeldt, joka ryhtyi heti uudistamaan puolueen linjaa:

”Syntyi ’uusi kokoomus’, joka hyväksyi sosiaalivaltion, ammattiyhdistysliikkeen ja tiukasti säädellyn palkkapolitiikan. Reinfeldt oli lukenut tutkimuksia, jotka osoittivat, että niin tekee myös suurin osa Ruotsin kansasta.” (HS 16/9)

Eilen sunnuntaina Reinfeldtin johtama neljän porvarillisen puolueen allianssi otti vaaleissa voiton ja Reinfeldtista on tulossa Ruotsin seuraava pääministeri.

Vallanvaihto Ruotsissa on historiallinen, ei vähiten siksi, että se on paradoksi. Reinfeldtin allianssin voitto osoittaa, että uusliberalistisen aallon hiipuminen on toden teolla saavuttamassa Pohjoismaat. Tänne periferiaan isot aallot ja niiden vaihtumiset tulevat aina viiveellä.

Uusliberalismin tsunami käynnistyi Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin nousulla valtaan. 1990-luvulle tultaessa aalto oli Bill Clintonin ja Tony Blairin myötä Britanniassa ja USA:ssa jo taitekohtansa sivuuttanut ja kääntynyt loivaan laskuun. Ruotsissa ja erityisesti Suomessa talouden lama taas toi aallon 1990-luvun alussa kerralla hyökynä sisään.

Fredrik Reinfeldtin kaltaiset nuoret älyköt täällä Pohjolassa innostuivat ja kuvittelivat uusliberalismin olevan vihdoin totuus historiasta, nopeasti toteutettavissa oleva ihanneyhteiskunnan lopullinen resepti. Suomessa näitä puhdasotsaisia keräsi yhteen yhden vaalikauden ajan Nuorsuomalainen puolue.

Fredrik Reinfeldt ja nuorsuomalaiset olivat 1990-luvun "taistolaisia", samassa mielessä kuin heidän poliittiset veljensä 1970-luvulla ja myös 1930-luvulla. Poliittisesta etumerkistä riippumatta taistolaisuuden voi määritellä minkä tahansa poliittisen aallon mustavalkoiseksi jälkijoukoksi. Laskeva aalto tekee usein vielä yhden pullistuman ennen katoamistaan, ja tämän nyppylän taistolaiset tulkitsevat uudeksi nousuksi, ja nousua kuvitellaan nopeutettavan kärjistämällä omaa totuutta äärimmilleen. Näyttävin tämän hetken jälkitaistolainen onkin George W. Bush.

Säännöllisesti nämä taistolaisaallot imevät mukaansa nuorison aktiivisimmat ja idealistisimmat voimat. Ihminen kokee 20-25 –vuotiaana olevansa viisaimmillaan ja siksi sen hetken puhtailla totuuksilla on vastustamaton viehätysvoima. Mutta kun aikaa kuluu ja kokemus karttuu, puhtaat totuudet tahtovat muuttua kirjopyykiksi.

Näin on selvästi käynyt Fredrik Reinfeldtille: äärioikeistolaisesta on tullut – ainakin sanoissaan – keskustalainen. Tuleva pääministerikausi mittaa puheiden ja tekojen vastaavuuden. Jos puheet ovat olleet Eesaun puheita ja tekoja tekevät Jaakobin kädet, kausi jää ainoaksi.

Käy tässä mielessä miten tahansa, allianssin voiton historiallisuutta ei enää mikään kykene pois pyyhkimään. Oikeisto voitti hyväksymällä näyttävästi ja aktiivisesti pohjoismaisen hyvinvointivaltion tärkeimmät arvot ja toimintaperiaatteet. Tämä aalto on se, joka nyt nousee.

2006-09-11T10:34:00.000+03:00

TRAGEDIOISSA ON EROJA
10.9.2006

Kesäkuussa 2004 porvoolainen perheenäiti ampui haulikolla miehensä, kaksi lastaan ja itsensä. Perhe oli ylivelkaantunut, omakotitalo menossa pakkohuutokauppaan. Perheen äiti oli pitkään hoitanut kaikki talousasiat, eikä isä ollut tietoinen syvenevästä ahdingosta. Äiti valitsi ratkaisun, jota yleensä vain miehet ovat ääritapauksissa käyttäneet: laajennetun itsemurhan.

Kirjailija Markku Pääskynen on muuntanut tapahtuman romaaniksi ”Vihan päivä” (Tammi 2006), joka toistaa suoraan todellista esikuvaansa. Kritiikki on ollut kauttaaltaan kiittävää. Hesarin Hannu Marttila kiteyttää (10/9): ”Vihan päivä on kaunis esimerkki teoksesta, jossa kaikki on kohdallaan – muoto ja tyyli, rohkeus ja lohtu”.

Marttila jää hienossa arviossaan kuitenkin pohtimaan, oliko romaanissa tarpeen jäljentää todellisen tapauksen raamit sellaisenaan. Kaikki täsmää – Anttilan kylä Porvoon ja Sipoon rajalla, lasten iät, velkaantuminen, pakkohuutokauppa ja pihan tramboliini. Saako näin tehdä, Marttila kysyy – ”eikö se ole tanssia yli hautojen?”.

Väistämättä tulee mieleen toinen taideteos, joka myös jäljentää todellista murhenäytelmää: Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia. Pienviljelijä Tauno Pasanen ampui talvella 1969 neljä häntä pidättämään tullutta poliisia ja Niskasen viisituntinen draamallinen rekonstruktio tähän johtaneesta kehityskulusta esitettiin televisiossa ensimmäisen kerran pääsiäisviikolla 1972. Miksi tuo tv-sarja ja siitä samana vuonna tehty elokuva järkyttivät kansakuntaa – mitä Markku Pääskysen romaani todennäköisesti ei, kaikista kirjallisista ansioistaan huolimatta, tule tekemään?

Kahdeksan surmanluotia kuvasi näennäisesti yksityistä maailmaa, köyhän pienviljelijäperheen kriisiytyvää elämää, joka päättyy surmanlaukauksiin. Tauno Pasanen ei ollut yksin, hän edusti sitä sotilas/pienviljelijäsukupolvea, jolle valtio sotien jälkeen antoi maata, elämänuskoa ja tulevaisuuden – kunnes traktori, moottorisaha ja puimuri ne 1960-luvulla veivät. Saman vuosikymmenen lopulla taunopasasille alettiin maksaa palkkiota peltojen panemisesta pakettiin ja lehmistä tapporahaa. Isänmaan pelastajista tuli tarpeettomia.

Tämä yleinen tragedia kiteytyi Tauno Pasasen ja hänen toimestaan neljän viattoman poliisimiehen yksityisen kohtaloon. Mikko Niskasen intuitio oivalsi, millaiset historialliset voimat painoivat Tauno Pasasen kanssa liipaisinta – ja Niskasen tarinan avulla kansakunta havahtui tajuamaan saman.

Anttilan kylän tragedia kesällä 2004 ei tunnu kantavan päälläään samanlaista yleistä viittaa kuin Niskasen klassikko. Vuonna 2004 lamastakin oli jo yli 10 vuotta. Mutta ennakoiko se tulevaa eli aikaa, jolloin miehen ja naisen roolit ovat täysin vaihtaneet paikkaa?

En usko. Anttilan kylän tragedia oli yksityinen ja erityinen murhenäytelmä, jollaisia elämä on ollut, on ja tulee olemaan täynnä. Joka päivä joku sairastuu vakavasti, joutuu onnettomuuteen tai sekoaa tavalla tai toisella. Puhumattakaan siitä, että kaikki me joskus kuolemme.

Vain sellainen tragedia, joka itsessään tiivistää, kiteyttää tai paljastaa jotain sellaista yleistä, joka aiemmin on peittynyt sumuun ja usvaan, kykenee osumaan murheen sisään ja jotenkin purkamaan sen. Yksityinen murhenäytelmä, joka alkaa yksityisestä ja päättyy yksityiseen, vain toistaa ja suurentaa alkuperäisen järkytyksen – ja painaa meidät syvemmälle ahdistuksen nimettömään autiomaahan.

2006-09-07T12:23:00.000+03:00

LAMAN SALDO
7.9.2006

1990-luvun alun laman seurauksia on opettavaista verrata talvi- ja jatkosotien menetyksiin. Suurin ero on tietysti kuolleiden määrä. Viime sotien taisteluissa kuoli 86 000 suomalaista. Vaikka lamallakin oli kaatuneensa (itsemurhat), ero on huima. Sen sijaan muilta osin tappiot muistuttavat aika lailla toisiaan. Tarkkaa laman tasetta en ole huomannut kenenkään arvioineen, mutta listaa voisi alustavasti rakentaa näin:

Viime sodat tuottivat 57 000 yli 50 prosentin invalidia. Lama haavoitti sosiaalisesti ja psyykkisesti, tuloksena pysyväistyöttömien armeija, konkursseja, avioeroja, syviä tunnevaurioita.

Evakkoja asutettiin sotien jälkeen yhteensä 423 000. "Asuttamista" kaipaavia työttömiä oli laman syvimmässä vaiheessa yli puoli miljoonaa.

Vuodesta 1939 vuoteen 1944 valtion velka kasvoi 3 miljardista 67 miljardiin eli yli kaksikymmenkertaiseksi. Lama tuotti samanlaisen ilmiön.

Sotakorvauksia, pommitustuhoja ja luovutettuja alueita vastaavat lama-ajan pankkituki, konkursseissa menetetyt yritykset ja ainakin 100 000 asunnon pakkoluovutukset.

Sodat säteilivät vaikutustaan kymmenien vuosien ajan, ja niin tekevät lamankin vaikutukset. Laman aikana velkavankeuteen suistuneita on jäljellä edelleen kymmeniä tuhansia suomalaisia. Nykyisen lain mukaan ulosotto päättyy yleensä 15 vuoden jälkeen, mutta velka jää. Velat eivät vanhene velallisen elinaikana, ja vielä kuolinpesästäkin voidaan saatavia hakea.

Laman uhrien päästämistä pälkähästä on vaadittu jo vuosien ajan. Edellinen oikeusministeri Johannes Koskinen ei muutosta saanut aikaiseksi, mutta hänen seuraajansa Leena Luhtanen kyllä. Eduskunta sai keskiviikkona (6/9) vihdoin lakiesityksen, jonka mukaan yksityishenkilön velka vanhenee ulosoton päättyessä. Laki astuisi voimaan vuoden 2008 alussa:

"Silloin vanhenisivat ehdotetun lain mukaan ensimmäiset velat. Kerralla vanhenisivat noin 1,6 miljardin euron velat lamavuodelta 1993." (HS 7/9)

Tuo 1,6 miljardia on joskus olemassa ollutta arvoa, joka katosi laman kourissa: asuntojen hinnat romahtivat puoleen, yrityksiä ajautui ja ajettiin konkurssiin, säästöt haihtuivat. On enemmän kuin oikein, että vuonna 2008 alkavat kadota myös tuon katoamisilmiön synnyttämät velat. Ei niilläkään ole mitään arvoa.

2006-08-28T09:54:00.000+03:00

HELVETIN KÄSITTÄMISESTÄ
27.8.2006

”Sanat ovat erillisiä pieniä maailmoja, joissa jatkuu menneiden sukupolvien historia”, kirjoitti (kirjassa Hopeanvalkea, Gummerus 1983) aikanaan edesmennyt Viron presidentti Lennart Meri.

Voisi myös sanoa, että sanat ovat jäävuoria, joista näkyvissä on vain pieni osa. Tai että useimmat sanat ovat metaforia: tuttuja sanoja, joita on historian kuluessa koko ajan venytetty tavoittamaan muuttuvan elämän uusia piirteitä. Siksi mitä syvemmälle sanan historiaan mennään, sitä konkreettisempaa tulee esiin.

Suosikkiesimerkkini on pitkään ollut verbi ”käsittää”. Alun perin se on merkinnyt käsin kiinnisaamista, tavoittamista. Aleksis Kiven teksteissä metsästäjä muitta mutkitta ”käsittää jäniksen”, mutta sana alkaa abstrahoitua jo Seitsemässä veljeksessä: ”Eikö käsittäisi meitä Impivaarassakin esivallan koura?” Nykyisin me emme käsitä esineitä, eläimiä tai ihmisiä, vaan otamme kiinni ajatuksen voimalla ideoita, syysuhteita ja merkityksiä.

Sanojen merkitysten porrastuminen, vähittäinen abstrahoituminen kertoo ihmisten sopeutumisesta muuttuviin ja monimutkaistuviin olosuhteisiin, mikä juuri ilmenee kielen kollektiivisena luovuutena. Yhteistä tietoisuutta rakennetaan alhaalta ylöspäin, konkreettisesta abstraktiin päin.

Tällä kehityksellä on ollut valtavia etuja, mutta myös aikamoisia haittoja, koska sanojen historiallinen luonne tahtoo päästä unohtumaan. Ihminen tuppaa mieltämään asiat niin, että sanojen nykymerkitys sijaitsee jotenkin niissä itsessään – että sanalla on merkitys, eikä niin päin, että tällä sanalla on ilmaistu ja ilmaistaan kokonaista merkitysten hierarkista röykkiötä.

Siksi yllättäviä oivalluksia syntyy, kun joku ottaa ja tekee jollekin nykypuheen rutinoimalle sanalle historiallisen ruumiinavauksen. Näin tekee emeritusprofessori Antti Eskola tuoreessa kirjassaan ”Yksinkertainen usko” (Otava 2006) sanalle helvetti. Se tarkoitti aikanaan hyvin konkreettista paikkaa, Hinnominlaaksoa, jota käytettiin metaforana harhautumiselle eli sen yhteyden kadottamiselle, mikä pelastaisi:

”Tämän sanan kohdalta selviää, että se, mistä suomalaisille puhutaan helvettinä, on evankeliumien kirjoittajille ollut tietty paikka eli Jerusalemin ulkopuolella sijainnut ja kirottuna pidetty laakso, jossa palveltiin Molok-jumalaa, saatettiin uhrata hänelle jopa lapsia. Kaikki ovat siis tuolloin ymmärtäneet, että helvetistä puhutaan vertauskuvallisesti. Niin meidänkin tulisi sana ymmärtää. Yhden vertauskuvan taas voi aina vaihtaa toiseen, niin kuin Jeesuskin puheissaan jatkuvasti teki.”

Jos helvetin vertauskuvan päivittäisi nykyiselle pääkaupunkiseudulle, missä se sijaitsisi? Porvarin helvetti saattaisi löytyä Jakomäestä, vasemmistolaisen Lehtisaaresta ja vihreiden Merihaasta. Tämäkin ajatusharjoitus osoittaa, että jokaisen abstraktin sanan sisällä asuu pieni konkreettinen esi-isä – kyse on vain siitä, että monennessako kerroksessa ja onko sukulinja päässyt jossakin kohtaa vaihtumaan. Ja toisin päin. Jos sana on abstrakti eli moninkertainen metafora, sellaisena se myös pitää ottaa. Abstrakti sana ei varsinaisesti, konkreettisesti, merkitse mitään. Se vain ottaa vauhtia alhaalta päästäkseen niin ylös, että sen avulla metsän voi yrittää nähdä puilta.

2006-08-22T09:45:00.000+03:00

UNOHDA MINUT
21.8.2006

Odottelin Helsingin Hakaniemessä ratikkaa maanantai-aamuna. Väkisin huomioni kiinnittyi pieneen hintelään mieheen, joka toikkaroi pysäkillä jotenkin kaoottisesti. Pikainen tulkintani oli, että kyseessä taitaa olla mielenterveyspotilas, jonka HUS on ulkoistanut osastolle 3B.

Jossain vaiheessa mies pysähtyi eteeni, tuijotti tiukasti silmiini ja kysyi: ”Oletko koskaan ennen nähnyt minua?” Vastasin kieltävästi. Mies tuijotti entistä keskittyneemmin ja sanoi: ”Siispä unohda minut.” Saman tien mies lähti taas hortoilemaan pitkin pysäkkiä, mutta palasi eteeni parin minuutin kuluttua ja kysyi: ”Muistatko minut?” Vastasin: ”En todellakaan muista, sinähän äsken käskit unohtamaan sinut.”

Mies katsoi minua pitkään, puhkesi sitten leveään hymyyn, halasi kunnolla rutistaen ja sanoi: ”Siunausta sinulle!” – ja katosi jonnekin.

Ratikkaan noustuani hymyilytti: minähän bongasin Erikoisen Tapauksen, sellaisen, joista hesarissa kerrotaan. Ennen Stakesin pysäkkiä hymy kuitenkin hyytyi. Taisin törmätä todellisen, vereslihaisen, nojatuolivapaan eksistentiaalisen ongelman ytimeen.

2006-08-15T10:21:00.000+03:00

LUOVUUDEN ORGANISOINNISTA
14.8.2006

”Liike-elämässä ei ymmärretä luovuutta”, toteaa professori Kari Uusikylä hesarin näyttävässä haastattelussa (7/8) ja jatkaa:

”Mitä epätoivoisemmin me haluamme luoda jotakin tai yritämme pakosta olla luovia, sitä vaikeammaksi luovuuden saavuttaminen tulee. Työpaikan sisäinen kilpailu näyttää tuottavan väärän tyyppistä yrittämistä, sillä se johtaa näytösluonteiseen työntekoon. Yksi luovuuden peruspilareista on se, että työntekijöihin luotetaan eikä näitä kytätä. Ellei luottamusta ole, luovuuden tukemisesta tulee tyhjää puhetta.”

Vastoin Uusikylän yleistystä liike-elämässä on ainakin yksi sektori, jossa luovuus on osattu organisoida – kauas ulos. Lehdet ovat juuri esitelleet syksyn kirjatuotantoa. Kirjojen kustantajat elävät kirjailijoiden luovasta työstä, mutta kirjailijat eivät ole näiden yhtiöiden kuukausipalkoilla. He eivät tee toimintasuunnitelmia, budjetteja eivätkä toimintakertomuksia, eikä heidän ajankäyttöään, tuottavuuttaan tai tehokkuuttaan yritetä mitata – mutta eipä heille makseta säännöllistä palkkaakaan.

Kirjailijoiden työtä aidosti tulosjohdetaan. Laadun arvioinnin ensi vaihe astuu kuvaan vasta siinä vaiheessa, kun kirjailija lähettää käsikirjoituksen kustantajalle, joka muokkaa, toimittaa ja hioo sitä. Varsinaisen arvioinnin tekevät kuitenkin vasta kriitikot ja lukijat. Kriitikoilta voi saada suurtakin arvostusta, mutta kustantaja nettoaa ja tekijä hyötyy taloudellisesti vain kirjoista, jotka myyvät.

Tätä kustannustoiminnn rakennetta on yrittänyt murtaa niin sosialismi kuin kapitalismi. Neuvostoliitossa kirjailijoista tehtiin palkkatyöläisiä, joille asetettiin tavoitteet ja aikataulut, ja laatua todella valvottiin. Lännessä on yritetty ja yritetään tuottaa menestysteoksia projektiorganisoinnin keinoin (idean testaus, toteutuksen osto ja laadun valvonta, massiivinen markkinointi). Molemmissa yhtä laihoin tuloksin – ostajia eli lukijoita kun ei piru vie voi velvoittaa toteuttamaan myyntisuunnitelmia. Ja todellinen menestysteos tulee useimmiten täysin pimeästä. J. K. Rowling sai Harry Potter –sarjansa ensimmäisen osan läpi vasta kahdeksennan tarjouksen saaneen kustantajan kautta.

Kuvio on johtanut siihen, että vain kourallinen kirjailijoista niin Suomessa kuin muualla maailmassa kykenee elämään kirjoittamisellaan. Silti uusia yrittäjiä on pilvin pimein: tarjotuista käsikirjoituksista julkaistaan vuosittain´noin prosentin verran. Kirjoittajia ajaa kirjoittamisen himo, ja heistä kustantaja voi huoletta kuoria päältä vain lupaavimman oloisen kerman.

Harvalla sektorilla varsinainen luova työ ja sen toteutus/levitys ovat yhtä selkeästi erottuneita kuin kustannustoiminnassa, jossa tekijän ja yleisön resonanssi ratkaisee työn merkityksen. Useimmilla muilla sektoreilla ns. luova työ sekoittuu kokonaistoimintaan, jonka laatua ja merkitystä arvioi organisaatio (ja sen emäorganisaatiot) itse.

Ajatellaan vaikka valtion sektoritutkimuslaitoksia. Eivät ne voi toimia kuten kustantamot, eivätkä tutkijat kuten kirjailijat. Kun kustantamoissa on pakko toimia alhaalta ylöspäin, tutkimuslaitokset toimivat ylhäältä alaspäin: strategiasta tavoitteiden kautta tutkimusten suunnitteluun, työnjakoon ja resurssointiin – ja sitten työn tulosten seurantaan.

Tälle ei oikein voi mitään – mutta ei myöskään tästä seuraavalle rakenteelliselle ristiriidalle. Pakolla ja kyttäämisellä ei synny produktiivista tulosta. Hyvää, merkityksellistä ja vaikuttavaa tutkimusta eivät tee viime kädessä strategiat, tavoitteet ja resurssit, vaan välkyt, rohkeat ja urautuneita malleja rikkomaan kykenevät (= luovat) tutkijat, jotka tarvittaessa potkivat yli hallinnon luomien liian jäykkien aisojen.

Tähän tarvitaan luottamusta. Silti sektoritutkijat eivät voi tehdä työtään täysin vapaasti ja vain omista motiiveistaan käsin (kuten kirjailijat), he ovat palkkatyön kautta sitoutuneet organisaatioon ja sen toimintatapaan. Mutta: älykäs on se organisaatio, joka oivaltaa tämän rakenteellisen ristiriidan ja sen pysyvyyden, ja kääntää sen voimakseen. Alkoholitutkimuksen edesmennyt Grand Old Man, Kettil Bruun, puki tämän aikanaan Alkoholipolitiikka-lehden (6/1981) haastattelussa sanoiksi paremmin kuin kukaan muu:

”Jos tutkimus samastuu vallitseviin näkemyksiin ja käytännön politiikkaan, se menettää merkityksensä. Tutkimuksen ja päätöksenteon välillä on luonnollinen, rakenteellinen jännite, joka vain on opittava tietoisesti hyväksymään. Eivät tutkijat ole ilkeyttään kriittisiä, se kuuluu heidän toimenkuvaansa”

2006-08-08T09:45:00.000+03:00

IMPIVAARA JA PAHA MAAILMA
8.8.2006

”Maisema on hellepäivän iltana levollinen. Hiljaisella merenlahdella käy tuulenvire, rantakoivut ja –lepät heiluvat, silkkiuikkupari sukeltelee kaksine poikasineen parin kolmen metrin syvyisessä vedessä. Puissa on vielä keskikesän vihreys, kaislikko suhisee; vedenpinnan rikkoo silloin tällöin kalan molskahdus, hyttyset pöllähtelevät parvina ilmassa. Istun kesämökin terassilla, kuumat ja kiukkuiset löylyt ovat nostaneet hien pintaan. Kuuntelen kroppaani, mieli on rauhaisa, ajatukset tasapainoisia. Maailma tuntuu olevan juuri nyt hyvin paikoillaan. Se on minun Impivaarani ja minun maisemani.”

Näin kirjoittaa toimituspäällikkö Veli-Matti Jusi elokuun alussa ilmestyneessä Viva!-lehdessä. Vaikka minun kesäinen Impivaarani ei ole meren rannalla, vaan länsiuusmaalaisen järven läheisyydessä, tunnot olivat loman aikana identtiset. Mökille tulleesta hesarista panin kyllä merkille, että Libanonissa on meneillään kahina, Fidel Castron maha reistaa ja Suomen hallitus rakentaa ensi vuoden budjettia. Reaktio: EVVK.

Sen sijaan tunteita värisytti pihan puiden, kukkien ja ruohon näivettyminen helteen kourissa, kahden variksenpojan räpiköivä lentokoulu tontin laidalla ja sisiliskoperheen paistattelu kuistin rappusilla.

Itse- ja perhekeskeistä moraalittomuutta?

YP-artikkelissaan ”Moraalin logiikka ja tunteiden pelit” (2/2004) Heikki Sarmaja erottaa kaksi vastakkaista moraalista näkemystä: reiluuden ja velvollisuuden koulukunnat. Edelliselle riittää, että kukin tekee reilusti ja juoksevasti ”oman osuutensa”, vaikka panos olisi vähemmän kuin mihin kukin parhaimmillaan pystyisi. Velvollisuuden koulukunta taas vaatii jokaiselta joka hetki maksimaalista suoritusta, ihanteen jatkuvaa toteuttamista – pysyvää huippuosaamista.

Sarmajan fiktiivinen esimerkki on lääkäri Maija Mattila, joka on tehnyt pitkän työpäivän terveyskeskuksessa. Illansuussa hän saapuu kotiinsa, kaataa lasiin sherryä, asettautuu nahkasohvaansa ja ryhtyy katselemaan televisiosta romanttista komediaa.

Reiluuden koulukunta ei löytäisi tässä Mattilan arkipäivässä huomauttamista, ei sijaa moitteelle, ei syytä kiitokseen. Mattilan työpäivä on ”moraalisesti neutraali”. Velvollisuuden koulukunnan mielestä hyväpalkkainen Mattila on kuitenkin moraaliton ihminen:

”Eihän mikään estäisi häntä lahjoittamasta puolta palkastaan Nepalin sissiliikkeelle, Afrikan kärsiville orvoille tai naisten vapautukselle. Lisäksi Mattila tuhlaa kokonaisen illan tyhjänpäiväiseen viihteeseen, vaikka tarjolla olisi lukemattomia mahdollisuuksia tehdä hyviä ja uhrautuvaisia tekoja. Hän olisi voinut kiertää ovelta ovelle julistamassa ikuisen elämän sanomaa, tehdä palkatonta lääkärintyötä köyhien parissa tai lukea Derridan filosofiaa, jotta maailma dekonstruoituisi nykyistä oikeudenmukaisemmaksi.”

Sarmajan siteeraama Edvard Westermarck kommentoi velvollisuus-koulukuntaa näin:

”Siitä, joka käytännössä yrittäisi soveltaa tällaista oppia, tulisi kaikkein sietämättömin kaikista olennoista, ja hänelle itselleen kävisi elämä vaivaksi, jota olisi mahdoton sietää.”

Mutta entä jos Maija Mattilan kotikaupungissa tapahtuisi suuri junaonnettomuus, Sarmaja kysyy. Me kaikki olisimme varmoja, että hän kiiruhtaisi heti sairaalaan ja tekisi uhrautuvasti työtä vuorokaudet umpeensa auttaessaan loukkaantuneita – ja enemmän kuin todennäköistä olisi, että Mattila myös tekisi niin. Olisimme tästä hänelle kiitollisia ja pitäisimme Mattilan uhrautumista ansiokkaana, mutta samalla hänen velvollisuutenaan. Jos hän tässä tilanteessa jäisi kotiinsa juomaan sherryä ja katsomaan nyyhkyleffaa, tuntisimme häntä kohtaan moraalista suuttumusta.

Joten. Loman funktio on sama kuin työn jälkeisen illan tai viikonlopun: ottaa mentaalisesti irti työn paineista ja/tai pahasta maailmasta – palautua, ladata akkuja, ulkoistaa maailma. Mutta jos lähettyvillä jotain suistuu raiteiltaan ja me osaamme auttaa, silloin on tartuttava toimeen – oli ilta, viikonloppu tai loma.

Mutta jos mikään ei lähettyvillä suistu, vieköön piha, variksenpojat ja sisiliskot kaiken huomiomme. Meillä on velvollisuutemme työtä ja maailmaa kohtaan, mutta ei koko ajan, ei kaikkialla eikä kaikkien kanssa.

Muuten: Heikki Sarmajan uusi artikkeli, nimeltään ”Kärsimys ja syntien sovitus”, ilmestyy YP-nelosessa syyskuun alussa.

2006-06-21T10:15:00.000+03:00

SÄÄN SOSIOLOGIA
21.6.06

Ajatusten Tonava -vakiopalstaa YP:ssä vastasi aikanaan sen edeltäjässä Ryyppyjä ja kulauksia -palsta. Tässä päivänä muutamana etsin erästä vanhaa AP:n artikkelia, ja silmiin sattui tuon palstan viimeinen kulaus numerossa 2/1993. Siteeraan sen tähän kokonaisuudessaan:

"Säänsosiologian ottamista suomalaiseksi spesialiteettialueeksi suosittelee Katarina Eskola (Kulttuurintutkimus 4/92): 'Elämä pimeässä on toista kuin valossa, eikä kylmässä tai märässä voi tehdä sitä mitä lämpimässä tai kuivassa. Vuodenaikojen kierrosta huolimatta taivaan hailea harmaus selittää luultavasti suomalaista elämää ja suomalaisia instituutioita paljon monitasoisemmin kuin arkiajattelun perusteella huomaamme.' Kannatamme lämpimästi, sillä ehdotus ei ole niin kummallinen kuin äkkiseltään voisi luulla. Ajatelkaa, mitä saisi irti teemoista Humalan vuodenajat tai Alkoholi ja suomalaisen pimeyden ydin."

Jos Suomessa tehtyä tutkimusta kampaa läpi tästä näkökulmasta, relevanttia materiaalia löytyy varmasti - ainakin kesämökkeilyn mentaalista maisemaa on tutkailtu. Mutta silti: missä viipyy varsinainen säänsosiologisen tutkimuksen systemaattinen huippuprojekti? Hyvä tilaisuus mietiskellä Katarina Eskolan ideaa osallistuvan havainnoinnin keinoin on tulevana viikonloppuna, joka sattuu olevan suomalaisen kesän huipennus.

Niin että hyvän sään juhannusta kaikille! Sen jälkeen jään kuukaudeksi lomille, joten seuraavan kerran tälle blogisivulle ilmestyy uutta tavaraa elokuun alussa.

2006-06-12T14:02:00.000+03:00

DYNAAMISTA eHINNOITTELUA?
12.6.06

Kirjoitin näillä sivuilla aiemmin (tv-dokumenttia siteeraten) siitä, kuinka USA:ssa luottoluokitellaan yksittäisiä asiakkaita heidän tulojensa, siviilisäätynsä, lasten lukumäärän ja maksuhäiriöiden osalta. Luokitus määrää koron suuruuden. Viime vuosina samalla ilmansuunnalla on näemmä kehitelty samansuuntaista innovaatiota, nyt verkkokaupassa: "dynaamista" eli yksilökohtaisesti räätälöityä hinnoittelua. YP:n aina valpas lukija lähetti nimittäin alla olevan viestin ja vinkit:

"Käy noilla poikani Eetun esiin hakemilla sivuilla. Ne ovat kiinnostavia ja voivat tarjota aineksia Tonavaan tai blogiisi. Ei kai tässä kauhistelu ja moralisointi auta, kuluttajan pitää vain kehittää vastastrategioita dynaamista hinnoittelua vastaa. On se kuitenkin hyvä tietää, että hinta voi vaihdella sen mukaan, mitä selainta käyttää, miltä palvelimelta (ja siis mistä maasta ja kuinka kalliilla kuukausimaksulla) ottaa yhteyden ja onko ennen yhteydenottoa käynyt hintavertailusivulla.

Eikö Yhteiskuntapolitiikka voisi olla tässä asiassa kuluttajavalistuksen eturintamassa? En ole huomannut, että asiaa olisi missään Suomessa käsitelty. En tosin lue alan lehtiä, mutta ainakaan Hesarissa en ole huomannut asiaa käsiteltävän."

http://edition.cnn.com/2005/
LAW/06/24/ramasastry.website.prices/index.html
http://news.com.com/2100-1017-240700.html

2006-06-05T09:27:00.000+03:00

HENKARISSA ROIKUTAAN
4.6.06

Kirjoitin 13 vuotta sitten pienen kirjan (Kevät 1994, Hanki ja jää 1993), jossa yritin pohtia, mitä silloinen murros (1990-luvun alun lama/EU:n tuleva jäsenyys) Suomelle merkitsee ja mitä vuoden 1994 presidentinvaaleissa kaiken tämän suhteen saattaisi tapahtua. Sen ydinajatus oli tämä:

”Vanha eliitti haluaa EU:n jäseneksi siksi, että se voisi tätä kautta säilyttää 1800-luvulla syntyneen ja viime sotien jälkeen kiteytyneen suomalaisen hallitsemistavan, jota voisi nimittää henkarimalliksi: eliitti hallitsee ja uusintaa itseään tukeutumalla ’ylöspäin’ – pääkonttoriin, suurvaltaan.”

Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen henkari ripustettiin Berliiniin. Jatkosodan jälkeen sen paikka oli pakko siirtää Moskovaan:

”Vaikka naapuriystävyyttä Neuvostoliiton kanssa kovasti arvostettiin, kyse oli pitkälti tarkoituksenmukaisuudesta. Kyllä 70-luvullakin koko sakki oli pohjimmiltaan vilpittömän ryssän- ja kommunisminvastaista. Eurooppaa aidon tunnepohjaisesti ihaillaan ja eurooppalaisuuteen halutaan samastua.”

Tämä kirjassa oleva sitaatti on ote Alkoholitutkimussäätiön silloisen tutkimusjohtajan Klaus Mäkelän haastattelusta (Alkoholipolitiikka 5/1992) ja sen viimeinen virke pelkistää, miksi henkari lopulta oli aika helppo ripustaa Brysseliin. Mutta silti kansan tunteet olivat ambivalentit. Historian jäljet pelottivat, ja Mäkelä tiivisti haastattelussaan uhkakuvan, miksi:

”Brysselin byrokratia ja kotimainen eliitti kasvavat vähitellen yhteen ja kokonaisuus irtoaa itsenäiseksi itseään täydentäväksi kerrostumaksi, jonka demokraattinen valvonta käy yhä vaikeammaksi. Näin käy sitä varmemmin, mitä tiiviimmäksi ja keskusjohtoisemmaksi EU muuttuu.”

Viime vuosina ja varsinkin aivan viime aikoina EU itse sekä Suomen eduskunta tuntuvat tekevän kaikkensa, jotta Mäkelän maalaamasta uhkakuvasta tulisi totta. EU:n peruslaillisen sopimuksen synty oli kummallinen, mutta vielä kummallisemmaksi on käynyt sen hyväksymisprosessi. Heti kärkeen Ranskan ja Hollannin kansanäänestykset hylkäsivät sopimuksen, ja myös Britannia on torjunut sen.

Sellaisenaan sopimus ei siis voi tulla voimaan. Siitä huolimatta Suomen eduskunta on aloittanut sopimuksen ratifiointiprosessin - mitä TNS Gallupin mukaan kannattaa 22 % suomalaisista. Ratifiointi ei saa enemmistöä edes kokoomuksen kannattajissa.

”Omituinen näytelmä jatkuu”, Helsingin Sanomat otsikoi toisen pääkirjoituksensa (3/6) ja toteaa, että EU-sopimuksen ratifiointi on turha poliittinen ele, ”poliittinen uskollisuudenvakuutus”, joka ei lisää EU:n kannatusta Suomessa.

Seuraavana päivänä (4/6) filosofi Pekka Himanen käyttää samassa lehdessä astetta kovempaa kieltä: ”Tätä pakkomielteistä yritystä vahvistaa kuopattu asiakirja on osuvasti verrattu nekrofiliaan eli haluun paritella ruumiin kanssa. Ei se tule takaisin, hankkikaa uusi rakastettu!”

1990-luvulla jaksettiin hämmästellä ja ilkkua Kekkosen ajan rähmälläänoloa Moskovaan päin. Ne, jotka nyt ajavat eduskunnassa EU-sopimuksen kiireellistä ratifiointia, voivat sen perusteella ennakoida, mitä aikanaan on tulossa. Onneksi tasavallan huipulta löytyy yksi, jonka päätä puolueiden henkarieliitti ei ole onnistunut sekoittamaan: Suomen presidentti, Tarja Halonen.

EU on liian hyvä projekti, jotta jätkät saisivat sen rauhassa pilata.

2006-05-22T09:44:00.000+03:00

AND FINALLY: FINLAND 292 POINTS
21.5.06

TV soittaa kisan ratkeamisen jälkeen Porilaisten marssin, tasavallan presidentti, pääministeri ja kulttuuriministeri lähettävät välittömästi onnittelusähkeen Ateenaan, sunnuntain kaikkien tv-uutisten ajasta voitto haukkaa leijonanosan.

Tässä ei ollut yhtään liioittelua: Lordin ylivoimainen voitto on suomalaisille kova juttu. Vanhemmalle sukupolvelle se on 40 vuoden aikana kiteytyneen trauman katarttinen purku, nuoremmalle heidän äänensä lopullinen läpimurto.

1940-luvulla syntyneille euroviisut olivat ensimmäinen henkilökohtaisen eurooppalaistumisen väylä. Itse näin ensimmäiset euroviisuni 14-vuotiaana vuonna 1963. Suomen edustaja ei jäänyt mieleen, mutta voittaja kyllä, ja elävästi: tanskalaisen duon esittämän väreilevän kaunis Dansevise. Euroviisut ja televisio nostivat hetkessä sotienjälkeisen siili-Suomen virtuaalisesti kansankunnaksi kansakuntien joukkoon, olemaan porukoissa ja vertailemaan.

Mitä pitemmälle aika kului, sitä painostavammaksi viisujen vertaileva kilpailu muuttui. Hampaat irvessä yritettiin, mutta mikään ei tuntunut toimivan, alettiin juuttua nollakerhoon. Kyse ei ollut voitonhimosta sinänsä, vaan vertailun tuottamasta toistuvasta viestistä: me ei osata, me ei kyetä. Traumaa yritettiin purkaa nollaamalla viisujen arvo ja merkitys, mutta eihän siitä mitään tullut.

Kun mörköryhmä Lordi valittiin Suomen edustajaksi, vanhempi polvi sai keskimäärin samanlaisen slaagin kuin fennomaanit aikanaan Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Siis tämmöistä kuvaahan meistä ei ulospäin saa levittää, siitä tulee paitsi vuorenvarma nollatulos myös ilkeät naurut ja syvä häpeä.

Suomen Kuvalehdessä oli viikko sitten (12/5) iso juttu hevi-tyyppisen musiikin aallon synnystä ja noususta Suomessa 1990-luvulla. Kirkkaimmat nimet ovat olleet Ville Valo/HIM, Tuomas Holopainen/Nightwish, Lauri Ylönen/The Rasmus – ja Tomi Putaansuu/Lordi.

Yhteistä kaikille on se, että bändien vetäjät ovat syntyneet 1970-luvun jälkipuoliskolla. He ovat aikuistuneet1990-luvun taitteen suuren murroksen – johon Suomessa liittyi syvä lama – aikana, ja ovat siksi luoneet ja luovat omaa ääntään tätä avainkokemustaan vasten. Ja oma ääni on ”kovaa meteliä, ahdistusta ja raivoa”, kuten SK kanteensa tiivistää. Ja vastakaikua on 1990-luvun nuorisossa syntynyt.

Silmitöntä raivoa valtavirran hevi/rock ei kuitenkaan ole. Varsinkin Lordi edustaa tietoisesti ensimmäisen hevi-aallon melodista suuntausta, kuten Tomi Putaansuu ylpeänä SK:n haastattelussa korostaa. Ja kiteyttää:

”Mie en ymmärrä, miten ihmiset eivät erota teatteria todellisuudesta! Lordin keikka on teatraalinen rock-show, jossa on elementtejä kauhuelokuvasta. Se on viihdettä, mutta huumoria se ei ole. Lordi ei ole vitsi.”

Hevi/rock on 1990-luvun nuorison ääntä, jonka näkyvimmät nimet ovat avanneet suomalaiselle nuorisomusiikille ensimmäistä kertaa myös kansainväliset areenat. Tämä pohja oli olemassa, kun Lordi päätti lähteä euroviisukisaan. Siksi Lordin voitto ei käynnistä aaltoa, se surffaa jo menossa olevan harjalla.

Voisi ajatella, että hevi/rock on 1990- luvun nuorisolle samaa kuin urheilu oli 1920-luvun nuorisolle: oman toiminnan, maailmankuvan ja identiteetin keskeinen kasvupohja. Taustalla on kummallakin tumma avainkokemus (sisällisota/lama), josta halutaan irti ja pois, kohti maailmaa ja sen tarjoamia mahdollisuuksia. Ja keskeinen uusi väylä on nyt oma musiikki. Tämän kuvion oivallinen, sisältä päin nähty ja kirjallisesti hieno kuvaus on Juha Itkosen viimesyksyinen romaani ”Anna minun rakastaa enemmän” (joka sai hiljattain valtion kirjallisuuspalkinnon).

Jos jonkun vanhemman polven edustajan mielestä euroviisukisa oli edelleen väärin voitettu, miten olisi nimimerkin Toinen mies argumentti (HS 22/5):

"Mikä oli Lordin voiton salaisuus?
- Se erosi edukseen muista.
- Kuinka niin?
- Ainoa kunnolla pukeutunut esiintyjäryhmä."

2006-05-11T09:34:00.000+03:00

HYVÄ ALKO!
10.5.06

Kauppa- ja teollisuusministeriö on maan hallituksen määräyksestä kerännyt ja julkistanut kaikkien valtion yhtiöiden johdon palkat ja palkitsemisjärjestelmät. Yhtiökohtaiset tiedot löytyvät KTM:n nettisivuilta (www.ktm.fi).

Sieltä löytyy kuvaus myös Alko Oy:n johdon ja muun henkilökunnan uudesta, tämän vuoden alusta voimaan astuneesta kannustusjärjestelmästä. Sen luettuaan voi kerrankin täysin varauksettomasti kannattaa johdon ylimääräistä palkitsemista hyvin tehdystä työstä. Alko näyttää uutta suuntaa, poispäin 1990-luvun rahastamisesta ja optio-rämeiköstä.

Systeemin perusperiaate on nimittäin seuraava: se palkitsee johtoa ”yhtiön lakisääteisten sosiaali- ja terveyspoliittisten tavoitteiden saavuttamisesta” ja se on ”vain vähän tai ei ollenkaan sidoksissa myyntiin, liikevaihtoon tai yhtiön tulokseen”. Kannustuspalkkion maksimi on 1,5 kuukauden palkka.

Parasta on, että tavoitteet on konkretisoitu ja niiden keskinäinen painoarvo ja onnistumisen kriteerit määritelty. Tavoitepaletti vaihtelee vuosittain, arvioitujen tarpeiden mukaan. Tälle vuodelle Alkon hallitus on asettanut seuraavat tavoitteet ja painoarvot:

1. Onnistuminen yhtiön tavoitteita tukevan henkilöstöstrategian kehittämisessä ja toteuttamisessa (40 %). Kriteerit: työilmapiirikysely; henkilöstöstrategian valmistuminen aikataulussa.

2. Onnistuminen yhtiön sosiaali- ja terveyspoliittisia tavoitteita tukevan koulutusstrategian suunnittelussa ja toteuttamisessa (30 %). Kriteerit: aikataulu; koulutuksen sisältö; toimeenpanon aloittaminen.

3. Alkon hyväksyttävyys poliittisten päättäjien ja kansalaisten keskuudessa (10 %). Kriteerit: mediaseurannan tulokset; vuosittain toistettavan Alkoholipoliittiset mielipiteet –tutkimuksen tulokset.

4. Alkon asiakkaiden tyytyväisyys (10 %). Kriteerit: valtakunnallisen asiakastyytyväisyyskyselyn tulokset.

5. Toiminnan tehokkuus (10 %). Kriteerit: hallitus arvioi mittareilla, joihin myynnin volyymi ei vaikuta tai vaikuttaa vain vähän (esim. kustannukset/liikevaihto).

Tämän vuoden tavoitteiden painottuminen henkilöstöstrategiaan ei ole sattuma. Viime vuosien aikana Alkon henkilöstöjohto on useasti ajautunut pahoihin konflikteihin henkilökunnan kanssa, ja riitoja on toistuvasti ratkottu käräjäoikeudessa. Alko on riidat systemaattisesti hävinnyt.

Päätökset kannustuspalkkioiden suuruudesta tekee Alkon hallitus, ja kuten kuvauspaperi sanoo, ”hallitus käyttää arviointiin runsaasti aikaa”. Alkon nykyhallitukseen kuuluvat KTL:n entinen pääjohtaja Jussi Huttunen (pj), budjettineuvos Raija Koskinen (VM), johtaja Jussi Simpura (Tilastokeskus), apulaisosastopäällikkö Reijo Väärälä (STM), professori Satu Lähteenmäki (Turun kauppakorkeakoulu), kauppaneuvos Soili Suonoja (Hallitusammattilaiset ry.) sekä seurantajäseninä henkilöstön edustajat Jussi Helmiö ja Pekka Kirjavainen.

Alkon uusi kannustussysteemi merkinnee yhden aikakauden lopullista päättymistä. Leena Warsellin väitöskirja ”Perikato vai uusi alku?” (Stakes 2005) kuvaa suorastaan hyytävästi sitä mullistusta, jonka kouriin vanha mega-Alko joutui 1990-luvun puolivälin jälkeen. Vaikka vanhan suurmonopolin ydin, tämä nykyinen Alko Oy eli vähittäismyyntimonopoli irrotettin emoyhtiöstä vuonna 1999, monet sen toiminnan periaatteet – kuten aiempi taloudelliseen tulokseen sidottu kannustussysteemi – heijastelivat edelleen murroskautena Alko-konsernissa omaksuttua ajattelutapaa.

2006-05-03T09:47:00.000+03:00

EVO MORALES
2.5.2006

Mitä ihmettä Etelä-Amerikassa tapahtuu? Vuonna 1999 vasemmistolainen Hugo Chávez (s. 1954) valittiin Venezuelan presidentiksi. Viime syksynä Chile valitsi vasemmistolaisen naispresidentin Michelle Bacheletin (s. 1951) ja pian sen jälkeen seurasi kaiken huippu – pesunkestävä intiaani (ensimmäinen sellainen), vasemmistolainen Evo Morales (s. 1959) astui presidentin virkaan Boliviassa nyt tammikuussa.

(Pieni osaselitys: armeija syöksi Chilen demokraattisesti valitun presidentin Salvador Allenden vallasta ja tappoi hänet vuonna 1973. Siitä on 33 vuotta. Yllä luetellut presidentit ovat syntyneet 1950-luvulla eli vuonna 1973 he olivat poliittisen minänsä muotoutumisen kannalta otollisessa iässä – kuten valtaosa heidän äänestäjistään).

Nyt vapunpäivänä 2006 Evo Morales ilmoitti kansallistavansa maan öljy- ja kaasuteollisuuden – mutta ei niin, että aikoisi pakkolunastaa kansainvälisten yhtiöiden omaisuuden, vaan niin, että kansallistaminen koskee vain itse raaka-aineita, öljyä ja maakaasua. Suuryritykset saavat vastedeskin jäädä ”operaattoreiksi”, jos tekevät uudet sopimukset valtion kanssa kuuden kuukauden kuluessa. Ideana on lohkaista raaka-ainevarojen arvosta roimasti aiempaa suurempi osa Bolivian valtiolle ja niiden varojen avulla ryhtyä kiskomaan kansaa ylös köyhyydestä. Operaation turvaamiseksi Morales määräsi armeijan ottamaan valvontaansa suuryhtiöiden hallitsemat öljy- ja maakaasukentät.

Suomen sähköinen media (tätä kirjoitettaessa eli tiistaina lehtiä ei Suomessa ilmestynyt, iltapäivälehtiä lukuunottamatta) ilmiselvästi hölmistyi moisesta tempusta. Osassa nettiuutisia asiasta kiersi vain pieni maininta, eikä mikään tiistai-illan tv-uutisista nostanut tapausta agendalle. Syyn ymmärtää hyvin: eihän mitään tuommoista nykymaailmassa yksinkertaisesti voi tapahtua – sehän on globalisaation vastaista.

Käsittämätöntä oli taannoin myös ranskalaisten nuorten ja heidän mukanaan ay-liikkeen rähinöinti Ranskassa. Eivätkö he tosiaan ymmärrä, että erityisesti nuorten eli alle 26-vuotiaiden on sopeuduttava globalisaation työelämältä edellyttämiin joustoihin? Sattumoisin samaan aikaan ainakin Saksassa ja Ruotsissa esitettiin maiden eliitin taholta alle 26-vuotiaiden osalta samansuuntaisia tavoitteita ja myös Suomessa EK ilahtui, kun Ranskassa pyritään oikeaan suuntaan. Kun Ranskan johto joutui massiivisen painostuksen edessä luopumaan, saman tien hiljenivät myös Saksan, Ruotsin ja Suomen eliitit.

Kaiken huippuna nuoret mellakoivat myös Suomessa, nyt vappuna Helsingissä. Jännä nähdä, mihin suuntaan tapauksen tulkinta mediassa kehittyy. Kumpi nousee pääosaan, prekariaatin mielenosoitus alkuillasta vai sen loppunäytös, bileet VR:n makasiineilla, joita pieni ääriryhmä käytti tietoisesti hyväkseen? Valtiovallan ensireaktio lupaa lisää ja tiukempaa poliisikontrollia.

Summa summarum: kylmän sodan päättyminen, sosialismin romahdus ja tietotekniikan läpimurto muuttivat kerta heitolla maailman voimasuhteita. Kansallisvaltiot ja työntekijät joutuivat alistumaan nopeasti maanosasta toiseen liikkuvan kansainvälisen pääoman koko ajan kasvaviin vaatimuksiin. Minkäänlaista vastavoimaa ei ollut pitkään aikaan näkyvissä.

Alkaako pää vähitellen tulla vetävän käteen? Jos alkaa, vastaantulijoiden ehkä vaikuttavin hahmo pitkän aikavälin tulokulmasta arvioituna saattaa olla Evo Morales, pesunkestävä inkkari.

2006-04-25T09:19:00.000+03:00

VÄINÖ LINNA TUOREIN SILMIN
24.4.06

Runsas vuosi sitten ilmestyi Väinö Linnan pitkäaikaisen ystävän Jaakko Syrjän (s. 1926) oivallisen muistelmateoksen ykkösosa "Muistissa Väinö Linna" ja ensi syksynä on tulossa emeritusprofessori Yrjö Varpion (s. 1939) 800-sivuinen Linna-eepos. Mutta Linna ei puhuttele vain vanhoja tai vanhenevia aikalaisia. Viime viikolla julkistettiin nimittäin pitkän tauon jälkeen kokoelma nuoren sukupolven Linna-tulkintoja eli Antti Arnkilin (s. 1975) ja Olli Sinivaaran (s. 1980) toimittama, 15 artikkelia sisältävä "Kirjoituksia Väinö Linnasta" (Teos).

Mitään aivan mullistavaa tai hätkähdyttävää uutta nuoren polven silmät eivät Linnassa näe, mutta ne näkevät monessa suhteessa tarkemmin ja paremmin kuin useimmat vanhat. Kirjan kollektiivisen teesin voisi pelkistää näin: Linna on paitsi kansalliskirjailija myös hyvä kirjailija, jonka estetiikka on tietoista ja kirjalliset keinot sen toteuttamiseksi hallinnassa.

Tosin esipuheessa toimittajat tulevat toistaneeksi sen sivistyneistön edustajien hellimän vanhan teesin, jonka mukaan kansan ihmisiä Linna kuvaa suvereenisti, mutta tekee sivistyneistön edustajista yksipuolisia karikatyyrejä. Tätä teesiä kirjan toinen toimittaja Antti Arnkil kuitenkin lähes saman tien murentaa hienolla artikkelillaan "Tuntematon Kariluoto" (joka esipuheen mukaan on ollut koko kirjan alkuvirike). Arnkil nimenomaan osoittaa, kuinka taitavasti ja monisyisesti Linna tämän AKS-idealistisen upseerihahmon ristiriitaisen psykologian on rakentanut.

Myös toisen toimittajan, Olli Sinivaaran, artikkeli "Pohjantähtí ja tragedia" on kokoelman ehdotonta parhaimmistoa. Sinivaara osoittaa, kuinka monin keinoin ja tietoisesti Linna muuntelee traagisuuden voimaa ja sävyä romaanisarjan kaaren aikana.

Pohjantähden traagisuuden peruslähteenä on (kuten tragedioissa yleensä) sen tapahtumien vääjäämättömyys, determinismi. Tästä Sinivaara päättelee, että kyse olisi Linnan Hegel- ja Marx- vaikutteisesta yleisestä maailmankuvasta, jota Linna soveltaa romaaniin. Tämä on kuitenkin Sinivaaran analyysin kannalta tarpeeton (ja lukijaa harhauttava) olettamus.

Pohjantähti on historiallinen romaani Suomesta, se rekonstruoi jo tapahtuneen historian kulkua. Nykyhetkestä taakse päin katsottuna toteutunut historia on vääjäämätöntä, determinististä. Vaikka mahdollisuuksia oli monia, kaikki tapahtui juuri sillä tavalla kuin tapahtui. Ollakseen uskottava realistisen kirjailijan on raameissaan seurattava tätä historian kulkua, jonka lukijat pääpiirteissään tuntevat. Juuri tämä antaa romaanin sisäiselle determinismille sen traagisen muuntelun mahdollisuudet. Mutta: romaanin sisäinen, toteutuneen historian kulkua toistava vääjäämättömyys on eri asia kuin determinismi filosofiana.

(Kirjan viimeisenä artikkelina on muuten ensimmäistä kertaa suomennettuna Linnan ruotsalainen haastattelu vuodelta 1962, jossa - s. 504–505 - Linna asemoi suhdettaan myös determinismiin).

Sinivaaran analyysi huumorin ja ironian käytöstä Pohjantähden tragedian muokkaamisessa on kerta kaikkiaan oivaltavaa. Huumorin tehtävänä on pehmentää ja rikkoa perinteisen tragedian muotoa. Pitkin trilogiaa esimerkiksi Leppäsen Preetin tilannetajuton hortoilu tuo historialliseen tragediaan jotakin, joka ei lainkaan kuulu siihen. Kun muualta tulleet punaiset ovat sisällissodan aikana murhanneet kartanon paronin, ruumiin löytää Preeti, joka hakee apuun räätäli Halmeen. Preeti saa päähänsä, että paikalle tarvittaisiin poliisikoira:

" - Kyllä poliisikoira olis kaiken paras. Siinä ei kauvan viipys. Ei sille mahda mieskän mitään kun se käy rinnuksiin kiinni. Se kaataa miehen allensa."

Tällä välin Halme ryhtyy jo järkeviin toimiin, mutta Preeti jatkaa:

" - Missä niitä koiria on? Eiköös niitä Hämeenlinnassa kumminkin ole jollei lähempänä…"

Kuten Olli Sinivaara monin esimerkein osoittaa, Linnan ironia taas ei ole historiaan nähden irrallaan ja ulkopuolella, vaan syventää sen hyytävyyttä. Sinivaara tiivistää:

"Armottomaksi kehittyneen historiallisen todellisuuden keskellä omiaan jankuttava ja kuolemaa kaihtamaton Preeti on messiaanisen armon välähdys. Pohjantähden huumori lähestyy armoa, kun taas tragedian ja ironian kohdalla korostuu historian armoton kovuus. Preeti tuo äärimmäisen vastenmielisiin ja järkyttäviin tapahtumiin hellyyden ja sympatian häivähdyksen. Preetin kömpelyys ja tahdittomuus - Linnan hersyvimmän huumorin lähteet - edustavat inhimillisyyttä, jota epäinhimillisinkään historiallinen tilanne ei voi kokonaan hävittää. Siksi tämä Dostojevskin idiootin sukulaissielu on romaanin tärkeimpiä henkilöhahmoja."

2006-04-19T09:26:00.000+03:00

KUN KÖYHYYS ON BISNES
18.4.06

Viime torstaina (13/4) TV2 esitti dokumentin nimeltä “Köyhyys on bisnes”, joka kertoi USA:n lainamarkkinoiden toimintaperiaatteista.

Jokainen amerikkalainen on luottoluokiteltu. Mitä pienemmät tulot, mitä enemmän huollettavia perheessä ja mitä enemmän maksuviiveitä, sitä korkeampi on lainan korkoprosentti ja päin vastoin. Pankkilainojen lisäksi myös vakuutusmaksut ja vastaavat vaihtelevat luottoluokituksen mukaan.

Dokumentin esimerkkitapauksena oli ei-valkoinen amerikkalainen kokki, joka oli ostamassa autoa. Sopivan auton hinta oli 3000 dollaria, johon mies tarvitsi lainaa 1200 dollaria. Autokauppias soittamaan pankkiin, joka myönsi lainan, mutta luottoluokitti miehelle 22 prosentin koron. ”Hyvätuloisen sinkun korko olisi ollut lähellä nollaa”, totesi autokauppias. Ja jatkoi: ”Jos mies jättää maksamatta kuukausieränsä kolme kertaa peräkkäin, laina palautuu minulle ja minun hoitooni. Pankille ei jää mitään riskiä.”

Lähes 40 miljoonaa amerikkalaista elää kuitenkin köyhyysrajan alapuolella. Heitä pankit eivät suostu ottamaan asiakkaakseen lainkaan. Mutta ei hätää. Yksi USA:n tämän hetken parhaista bisnesideoista on dokumentin mukaan rahan lainaaminen köyhille.

Ns. palkkapäivän lainoja työssäkäyville köyhille tarjoava Fast Cash –niminen yritys antaa kioskeistaan pikalainoja sekkiä vastaan. Jos asiakas allekirjoittaa 300 dollarin sekin, hän saa 255 dollaria käteistä. Kahden viikon kuluttua se on lunastettava takaisin 300 dollarilla – mutta saman tien voi allekirjoittaa uuden 300 dollarin sekin. Monet joutuvat pysyvän kierteeseen, mikä on tarkoituskin. Kahden viikon lainasta Fast Cash ottaa siis voittoa 45 dollaria. Jos asiakas uusii sekkinsä vuoden ympäri, kahden viikon jaksoja kertyy 26 ja voittoa firmalle reilusti yli 1000 dollaria. Kun sijoitettu pääoma on 255 dollaria, sen vuosikorko on 460 prosenttia.

Fast Cashillä onkin nykyisin USA:ssa jo enemmän toimipisteitä kuin MacDonalds’illa. Köyhien lainoihin erikoistuneet firmat ovat voineet julkistaa osakkeenomistajiensa iloksi tähtitieteellisiä voittoja. Amerikkalaisten lainafirmojen yhteenlaskettu liikevaihto oli viime vuonna 500 miljardia dollaria.

Tänäkin vuonna yli miljoona amerikkalaista putoaa köyhyysrajan alapuolelle. Huomattava osa velkakierteeseen ja lopulta konkurssiin ajautuneista on ollut työssäkäyviä ihmisiä.
Lainafirmojen toimintaa ei säädellä juuri mitenkään. Dokumentissa haastateltu Harvardin yliopiston professori Patricia McCoy povaa, että tästä bisneksestä paljastuu tulevaisuudessa skandaaleja, jotka pakottavat kongressin tekemään isoja lakimuutoksia: "Nykyinen järjestelmä on maksukyvyttömien ihmisten riistoa. Mitä epätoivoisempi asiakas, sitä enemmän häntä rokotetaan".

Huh huh. Onneksi täällä koto-Suomessa kaikki on hyvin. Vai onko? Mieleen on jäänyt näyttävästi mainostava Hetilainaa-niminen yritys. Firman myöntämät lainasummat ovat 500-2000 euroa, laina-aika on 1-13 kuukautta ja lainaa voi hakea kuka tahansa täysi-ikäinen raha-asiansa hyvin voitanut henkilö, muut velat eivät vaikuta eikä vakinainen työ ole ehto. Nettisivuilla esimerkkinä esitetään 2000 euron ja 13 kuukauden laina, jonka todellinen vuosikorko on 29,62 %. Aika vaatimaton luku amerikkalaiseen menoon verrattuna.

Silti: Hetilainaa ei ole ainoa firma, joka nykyisin tarjoaa nopeaa ja helppoa lainarahaa. Monet ovatkin epäilleet, että olemme lähestymässä samanlaista holtittoman kasinotalouden aikaa kuin 1980-luvun lopulla. Ehkä tästä ei kuitenkaan ole kyse, vaan siitä, että asiakaskuntaa ollaan segmentoimassa ja luottoluokittamassa uudella ja systemaattisella tavalla. USA:ssa prosessi vain on paljon pitemmällä ja saanut paljon räikeämpiä muotoja kuin Suomessa, mutta suunta saattaa olla sama.

2006-04-10T13:36:00.000+03:00

PAIMENET
10.4.06

Alppiharjun Elokuva eli Veikko Aaltonen ja Heikki T. Partanen ovat tehneet kolme pitkää dokumenttia: Maa (2001), Työväenluokka (2004) ja Paimenet (2005). TV1 esittää sarjan viimeisen eli Paimenet nyt pääsiäisenä eli sunnuntaina 16/4 klo 21.00. Suosittelen.

Sarja kuvaa suomalaisen yhteiskunnan suuria murroksia koskettavalla tavalla. Niissä kulkee kaksi totuutta rinnakkain ja sisäkkäin, ja juuri siinä on niiden dokumentaarinen voima.

Heti Maan alussa tekstitys kertoo, että Suomi liittyi EU:hun vuonna 1995 ja että sen jälkeen maatilojen luku on roimasti pudonnut. Jatko näyttää ensin kuvittavan alun synnyttämää odotusta: EU tuli ja tappoi. Silti koko elokuvan ajan esimerkkiperheet ahkeroivat pelloilla, navetoissa, metsissä ja vesillä. Kaikista elokuvan henkilöistä huokuu vahva tekemisen meininki ja lähes harras sitoutuneisuus työhön. Ja Maan alkutekstien alla soi heleän lapsikuoron kalevalainen laulu, joka kertoo mistä Suomen kansa on peräisin: maanviljelystä. Sama laulu alkaa soida, kun elokuvan lopussa isoisä, isä ja poika katselevat, kuinka koneet raivaavat perheelle uutta (!) peltoa. Ja sitten oraat alkavat työntyä maasta ja elokuva päättyy elokuun kultaisen auringon säteissä lainehtivaan teräiseen viljaan.

Sama kaksijakoisuus leimaa Työväenluokkaa. Maatiloja ja tehtaita lopetetaan tai saneerataan – ja samaan aikaan maatiloja ja tehtaita laajennetaan, uusia ammatteja ja toimialoja syntyy ja kummankin sektorin tuotanto kasvaa. Totuus ei löydy välimaastosta, se löytyy ristiriitaisten totuuksien sekoituksesta.

Sarja ei kuitenkaan julista tai tee johtopäätöksiä – se näyttää. Paimenten kehystarinana on nuoren Riikka Wikströmin tulo harjoittelijaksi Kallion kirkkoon, ensimmäisen saarnan pito pääsiäisenä ja sen jälkeinen vihkimys papiksi. Kehystarina limittyy kristinuskon oman tarinan huipennukseen eli pääsiäiseen, ja sen sisään on lomitettu muut tärkeimmät siirtymäriitit, joita toteuttamassa Kallion pappeja kuvataan.

Jos tutkimustietoja on uskominen, juuri rituaalit ovat ne, jotka modernissa yhteiskunnassa ovat uskonnosta selkeimmin jääneet jäljelle. Kristittynä itseään suomalaisista pitää 80 %, uskoviksi tunnustautuu 45 %, tietoisia ateisteja on 3 %. Ne, jotka ovat ”vain” kristittyjä, sanovat kirkon jäsenyytensä tärkeimmiksi perusteiksi kasteen, vihkimisen ja hautaamisen. Äkkiseltään siirtymäriitit tuntuvat aika heiveröiseltä kirkon perustehtäväksi, mutta eivät sitä välttämättä ole. Instituutio, jolla on hallussaan elämän ja kuoleman rituaalinen toimeenpano, ei ole vähäinen laitos.

Pääsiäisen rituaalisen alun, ehtoollisen, korostuksessa ohjaaja Veikko Aaltosen ilmaisu on puhtaimmillaan. Kristinopin mukaan Jeesuksen ruumis ja veri syödään ja juodaan symbolisella tasolla edelleen aivan samalla tavalla kuin varhemmissa uskonnoissa käytännössä syötiin jumalille uhrattu eläin. Ehtoollisen merkitys on niin kuluneeksi rutinoitunut, ettei sen sisältöä tule ajatelleeksi. Nyt elokuva tekee tutusta outoa, ja tämä tapahtuu pelkästään näyttämällä ehtoollisen rituaalinen sisältö juuri sellaisena kuin kirkko sen itse ymmärtää.

Elokuvan dramaturginen huipennus on Riikka Wikströmin tulikoe, pääsiäisyön saarna, ja sen jälkeinen pappisvihkimys. Sitten Paimenet laskeutuu kohti loppua Kallion kundin, Arskan, maallisen kuoleman avulla, ja aivan elokuvan lopuksi kamera nousee kirkon katon tasalle, mistä näkyy koko Helsinki - ja maailma, kaikessa outoudessaan ja salaperäisyydessään, kuten musiikki taustalla tuntuu sanovan.

Kun maataloutta ja teollisuutta myllertää tuottavuuden kasvusta johtuva murros, niin ensi alkuun Paimenet näyttäisi kuvaavan instituutiota, jossa mikään ei muutu, kaikki toistuu ikivanhoin opein ja menoin. Mutta syvä murros sielläkin on meneillään. Se vain on niin ilmeinen, ettei sitä heti tajua, vaikka se on kaiken kuvavirran pinnassa. Elokuvan päähenkilö on nainen. Kallion kirkon viidestä nykyisestä papista kaksi on jo naisia. Kun Riikka Wikström vihitään papiksi, hänen kanssaan pappeuteen vihitään kymmenen muuta, joista vain kolme on miehiä.

Naisten tulo papeiksi on monessa suhteessa järisyttävä murros kirkon historiassa. Naiset eivät valtaa kirkkoa rynnäköllä, papisto naisistuu vähitellen eläköitymisten ja virkojen täyttöjen kautta. Kallion kirkossa kaikki näyttää tapahtuvan poikkeuksellisen rauhanomaisesti, lähes huomaamatta. Lähes yhtä huomaamatta eli taitavasti Paimenet nostaa tämän pinnan alla elävän murroksen dokumentin jäsentäväksi ytimeksi.

2006-04-06T09:22:00.000+03:00

ONNETON IRAKIN SOTA
5.4.06

Tässä blogissa oli pieni tauko. Tuli oltua viikko ankaran kuumeen kourissa, ja sen jälkeen piti selvittää sinä aikana syntynyt työmaan ruuhkanpoikanen. Nyt ehtii taas ryhtyä blogille. Toivottavasti siellä toisessa päässä on vielä joku.

Toipilaana tuli luettua EVAn johtajan Risto E.J. Penttilän tuore kirja nimeltä Historian roolipeli (Otava 2006). Kirjan loppupuoli on tavanomaista evalaista työelämän jäykkyyksien purkamistarpeiden ilosanomaa, mutta kirjan alkupuoli yllättää myönteisesti. Penttilä nappaa Vladimir Proppin vanhan analyysin kansansatujen toistuvista roolihahmoista ja soveltaa ideaa Suomen poliittiseen historiaan.

Näin nähtynä poliittiset tilanteet ovat historiassa vaihdelleet, mutta useimmissa ovat esiintyneet samat keskeiset roolihahmot samaa funktiota täyttämässä. Erityisen kiinnostavia ovat olleet oikea-aikaiset takinkääntäjät, joista Penttilä esittää mainioita vertailevia kuvauksia.

Yllättävää on myös realistisuus, jolla Penttilä pelkistää Suomen nykyisen Nato-tilanteen. Penttilähän on tullut tunnetuksi yhtenä Suomen kiivaimmista Nato-haukoista, joka pari vuotta ennen juuri käytyjä presidentinvaaleja kehotti mm. Hesarin debattisivulla Tarja Halosta eroamaan tai olemaan asettumatta ehdolle toiselle kaudelle, ellei hän ymmärrä Suomen Nato-jäsenyyden välttämättömyyttä. Penttilän yksioikoinen innokkuus kävi EVA/EK:n kannalta selvästi liian kiusalliseksi, ja mies sittemmin hiljenikin – ja ryhtyi siis kirjoittamaan tätä kirjaa, joka julkaistiin muutamia viikkoja Tarja Haloselle voitollisen toisen vaalikierroksen jälkeen.

Suomen eliitin pitkään ajaman Nato-projektin nykytilasta Penttilä kirjoittaa näin:

”Niin kauan kuin Paavo Lipponen oli Suomen pääministeri, Suomi näytti liikkuvan tasaisen varmasti kohti Naton jäsenyyttä. Suomi toimi aktiivisesti Naton rauhankumppanuusohjelmassa. Samaan aikaan puolustusvoimista tehtiin mahdollisimman yhteensopivat Nato-maiden kanssa. Tavoitteena oli valmius osallistua kansainvälisiin rauhanturvatehtäviin ja ottaa vastaan apua, mikäli sitä satuttaisiin tarvitsemaan. Tavalliset suomalaiset tuntuivat aavistavan, mistä oli kysymys. Mielipidemittauksissa kaksi kolmasosaa uskoi Suomen päätyvän Naton jäseneksi, riippumatta siitä pitivätkö he itse liittymistä hyvänä asiana.”

Toisaalla kirjassa Penttilä tyytyväisenä toteaa, että Suomessa eliitti on aina vienyt ja kansa vikissyt. Nato-projektissakin kaikki näytti menevän hyvin eli kansa oli alistumassa ennakoivasti eliitin tahtoon. Mutta sitten alkoi mennä pieleen:

”Irakin sota muutti kaiken. Sen jälkeen kun Yhdysvaltain johtama liittoutuma hyökkäsi Irakiin, ei Suomen Nato-jäsenyys enää ollut realistinen vaihtoehto. Syitä oli kaksi. Ensimmäinen koski kansalaismielipidettä. Vaikka Nato ei millään tavalla ollut mukana Irakin operaatiossa, kansalaismielipide yhdisti Naton ja Yhdysvaltain ulkopolitiikan. EVAn tekemän mielipidetutkimuksen mukaan neljä prosenttia oli vuonna 2004 voimakkaasti sitä mieltä, että Yhdysvaltain politiikka ansaitsi Suomen tuen. Seuraavana vuonna luku oli pudonnut kahteen prosenttiin.”

”Toinen syy siihen, että Nato-jäsenyydestä tuli vain kaukainen haave, oli lännen jakautuminen, jonka Irakin sota paljasti. Sotaan saakka suomalaiset olivat suhtautuneet Natoon lännen sotilasliittona. Sodan jälkeen siihen suhtauduttiin amerikkalaisten johtamana sotilasliittona. Länsi oli jakaantunut, ja Suomen täytyi tehdä valinta Euroopan ja Yhdysvaltain välillä. Suomi valitsi Euroopan.”

Penttilä tajuaa, ettei tätä peruskuviota pysty EVAn ja valtamedian kampanjoinnilla muuttamaan, ei ainakaan niin kauan kuin Tarja Halonen on presidenttinä. Vaikkei Penttilä tätä suoraan kirjoita auki, ainoaksi mahdollisuudeksi viedä Nato-projekti pikaisesti päätökseen näyttäisi jäävän Tarja Halosen ”oikea-aikainen” takinkäännös. Gallup-tietojen valossa kansa kyllä luottaisi tasavallan presidentin – ja nimenomaan Tarja Halosen – uuteen tilannearvioon, ja seuraisi perässä. Mutta jos tähän ei voi uskoa ja luottaa, kuten ei kai oikein voi, yhdeksi Penttilän ongelman ratkaisumahdollisuudeksi tarjoutuu Penttilän historiallisen analyysin valossa Penttilän itsensä omakohtainen ja oikea-aikainen takinkääntö.

2006-03-17T12:42:00.000+02:00

TUOMIOJA VASTAAN UPM
17.3.2006

Kun Erkki Tuomioja ilmoitti 13/3 nettisivullaan myyvänsä UPM-osakkeensa vastalauseena yhtiön massairtisanomisille, aika monella Tuomiojaa fiksuna ja eettisesti johdonmukaisena pitäneellä suomalaisella ihmetyksen sormi oli mennä hämmästyksen suuhun. Ilmoitus tuntui aika läpinäkyvältä voittojen kotiuttamiselta, kahdella tavalla: ensin irtisanomisten tuottaman osakkeiden kurssinousun (laskennallisesti yli 10 000 euroa) rahastamiselta ja siitä sitten samalla vielä poliittisten pisteiden noukkimiselta.

Media alkoikin välittömästi ilakoida Tuomiojan kustannuksella, ja ihmetys katsomossa vain kasvoi, kun Tuomiojalta ei heti kuulunut meriselitystä. Vihdoin 16/3 Tuomioja palasi nettisivullaan asiaan ja sai selityksellään saman tien puhtaat paperit. Ensinnäkin hän oli tässä välissä neljän päivän työmatkalla Balkanilla, ja toiseksi hän ei myy osakkeitaan pörssin kautta vaan suoraan "suomalaiselle yhteisölle" ja kolmanneksi hän ei myy niitä nykyhinnalla vaan tammikuun alun hintatasolla, joten irtisanomisten tuottamaa hyötyä hän ei realisoi. Kaupan keskeneräisyyden takia Tuomioja ei vielä halua paljastaa ostajan nimeä, mutta palaa asiaan, kun osakekauppa on vahvistunut.

Näin Tuomioja säilytti eettisen ryhtinsä ja oikeutensa jatkaa UPM:n toiminnan arvostelua. Ja sitä tulikin heti seuraavana päivänä (17/3) Talous-Sanomien haastattelussa, jossa Tuomioja ihmettelee entisen puoluetoverinsa Martti Ahtisaaren istumista UPM:n hallituksessa:

"Tuomiojan mielestä yli 3000 ihmisen irtisanominen 200 miljoonan euron vuosittaisten kustannussäästöjen takia samaan aikaan, kun yhtiö valmistautuu ostamaan lähes 900 miljoonalla eurolla omia osakkeitaan, on kestämätön.
- Mielestäni tällainen yritystoiminta ei ole eettisesti kestävää. Sama yhtiö on vielä joutunut maksamaan vähän aikaa sitten rikollisesta kartellista 60 miljoonaan euron sakot."

Nettisivun jutussaan Tuomioja vetää johtopäätöksiä:

"Suomessa on ilmeinen tarve sellaiselle kestäviin eettisiin periaatteisiin ja yhteiskuntavastuuseen sitoutuneelle sijoitusrahastolle, joka sijoittaisi varat näiden periaatteiden mukaan toimiviin suomalaisyrityksiin. Olen aivan varma siitä, että Suomessa olisi riittävästi tällaisesta mahdollisuudesta kiinnostuneita piensijoittajia ja yhteisöjä, jotka vastineeksi yritysten johtamispolitiikan pitkäjänteisyydestä ja vastuullisuudesta tyytyisivät pienempään tuottoon kuin raaka kapitalismi tarjoaa."

Saattaa olla, että UPM:n irtisanomistempaus johtaa vielä moniin hyvinkin odottamattomiin seurauksiin ja ketjureaktioihin. Voi olla, että toimitusjohtaja Jussi Pesonen tulee aikanaan saamaan ay-liikkeeltä ison kimpun ruusuja – samasta syystä kuin Toini Havu aikanaan sai kukkalähetyksen Tuntemattoman sotilaan kustantajalta.

2006-03-09T09:39:00.000+02:00

UPM VASTAAN FINNAIR
8.3.2006

UPM kolminkertaisti keskiviikkona (8/3) kerta heitolla irtisanomisten Suomen ennätyksen. 3000 suomalaista UPM:n työntekijää saa lähteä kävelemään. Hesarin toimittaja Jyrki Iivonen pelkisti samana päivänä netissä, mistä on kysymys:”UPM kannattaa paljon paremmin kuin Stora Enso ja Metsäliitto (M-Real), mutta siitä huolimatta rahaa pitäisi saada entistä enemmän. UPM on eri tilanteessa kuin kotimaiset kilpailijansa, sillä se on ainoa aito pörssiyritys. Metsäliiton turvana ovat metsänomistajat, jotka eivät perimmältään ole kiinnostuneita Metsäliiton tuloksesta vaan reiluista tukkikaupoista. Stora Ensossa huomattava osa todellisesta määräysvallasta on edelleen Suomen valtiolla.”

Tästä on kysymys: UPM on ”ainoa aito pörssiyritys”, koska sen omistaa kasvoton kansainvälinen sijoituspääoma. Sitä taas ei kiinnosta mikään muu kuin pääoman tuotto, shareholder value, jonka odotusarvot kaikissa ”aidoissa” pörssiyhtiöissä on hinattu järjettömän korkealle. Siksi kannattavin suomalainen metsäyhtiö saneeraa omistajiensa iloksi häikäilemättömän röyhkeästi, koska se on vastuussa vain ja ainoastaan kansainväliselle pääomalle. Sen sijaan Stora Enso ja M-Real ovat vastuussa myös ”alaspäin”, Suomen kansalle ja sen metsänomistajille, ja silloin mukana on muitakin intressejä kuin shareholder value.

Mitä tästä opimme? On kahdenlaisia omistajia ja kahdenlaisia yhtiöitä. On sellaisia, jotka myyvät itsensä pörssin kautta kokonaan globaalille pääomalle ja sen säännöille, ja on sellaisia, jotka noukkivat pörssistä sijoittajien rahaa oman toimintansa kehittämiseen, mutta pitävät määräysvallan itsellään.

Kuka tämän UPM:n tempun jälkeen kehtaa vielä ehdottaa, että Suomen valtion pitäisi luopua määräysvallan takaavasta omistusasemastaan keskeisissä yhtiöissään?

Sitä ei aio tehdä ainakaan Finnair, josta valtio omistaa 58,4 %. Finnairin uuden pääjohtajan otteita ulkoministeri Erkki Tuomioja kehuu (17/2) nettisivuillaan (www.tuomioja.org) näin:

”Pääjohtaja Jukka Hienonen on sanonut toista kuukautta sitten julkaistussa haastattelussa olevansa erityisen sitoutunut siihen, että Finnair pysyy itsenäisenä ja suomalaisena: ’En ole kiinnostunut sellaisesta, että Finnair peluutettaisiin jonkin ison ulkomaisen lentoyhtiön syöttöyhtiöksi’. Tätä HS:n toimittaja pitää emämokana, joka sai liikenneministeriönkin väen haukkomaan henkeään ihmetyksestä, koska toimitusjohtaja ei saisi julistautua kotimaisen omistuksen lipunkantajaksi.”

Tuomiojan kirjoituksen otsikko oli: ”Hyvä Finnair!”

2006-03-07T09:12:00.000+02:00

ULLA VIERTOLAN AIKAKIRJAT
6.3.2006

Säännöllinen YP:n lukija ei ole voinut olla panematta merkille nimeä Ulla Viertola. Viertola liittyi YP:n kirjoittajakuntaan vuosi sitten arvioimalla Marko Ahon kirjan ”Iskelmäkuninkaan tuho” (2/05) ja on sen jälkeen arvioinut kirjoja yhtä lukuun ottamatta joka numerossa. YP:n tämän vuoden tuoreessa ykkösnumerossa Viertola kirjoittaa Anneli Pääkkösen kirjasta ”Rauhotutaan” otsikolla Viljasen virheellinen identiteetti.

Päätoimittajan näkökulmasta jo Iskelmäkuninkaan tuho -arviosta välittyi poikkeuksellisen taitavan kirjoittajan ja terävän ajattelijan tuntu, ja tuo tuntu on vain vahvistunut sitä enemmän, mitä useampia arvioita Viertola on tehnyt. Siksi en oikeastaan hämmästynyt, kun WSOY kertoi julkaisevansa helmikuussa Viertolan esikoiskirjan nimeltä ”Mosaiikkilintu/Oman keisarien aikakirjat I”. Kyse on kolmiosaiseksi suunnitellun fantasiaromaanin ensimmäisestä osasta, ja toinen osa on jo kirjoitettuna ja kustantajalla luettavana.

Kustantaja tiivistää Mosaiikkilinnun luonteen näin: ”Petoksen, kasvamisen ja uskollisuuden tarina”. Sen päähenkilöt ovat tässä ykkösosassa iältään 15–17-vuotiaita, mutta se ei tarkoita, että kyseessä olisi tavanomainen nuorisokirja, jonka keskiössä olisivat pariutumisen ja seksuaalisuuden myrskyt. Ulla Viertola kertoo kysyttäessä näin:

”Itse ajattelin aikanaan kun tätä kirjoitin, että käsittelen pääaiheena valtaa: hyvää valtaa, jos sellaista on. Ja pahaa valtaa, sellaista diktatuuria jonka käsissä kokonaiset kansat katoavat noin vain kuin puolivahingossa. Kirjan lopussa huomasin vasta, että olin käsitellyt myös sisarussuhteita, mutta valtaahan ovat nekin: mustasukkaisuutta ja viharakkautta, joka sisarusten aikuistuessa saa yhä suuremman voiman.”

Yhtään julkista arviota en ole Mosaiikkilinnusta vielä nähnyt, mutta kirjan omakohtainen lukeminen todistaa, ettei Viertolan YP-arvioiden tuottama lahjakkuuden tuntu petä. Vahva ja dramaattinen tarina imee mukaansa, kerronta on yhtaikaa sadunomaista ja ankaran realistista, henkilöhahmot ikään, sukupuoleen ja sosiaaliseen asemaan katsomatta kiehtovasti rakennettuja – ja kaiken aikaa Oman maailma kulkee lukijassa elävänä visuaalisena kuvavirtana. Ja kuten hyvät fantasiakirjat aina se tuntuu peilaavan nimenomaan tätä aikaa ja todellisuutta. ”Parempi kuin Potter”, olen kuullut erään toisen lukijan sanoneen. Ei välttämättä ihan harhainen luonnehdinta.

Kuka Ulla Viertola sitten on ja mitä hän on aiemmin tehnyt? Media kertonee sen kyllä tuotapikaa, kunhan Mosaiikkilintu on ehtinyt jonkin aikaa lentää.

2006-03-02T09:29:00.000+02:00

TERVETULOA
2.3.2006

uudistetulle blogisivulle, vanhat ja (YP:n painetusta ykkösnumerosta vinkin saaneet) uudet lukijat! Kun tämä blogi käynnistyi tammikuun 9. päivänä tänä vuonna, se toteutettiin kotikutoisella tekniikalla. Parempaan kuosiin oli tarkoitus siirtyä myöhemmin keväällä Stakesin yleisen verkkouudistuksen mukana. Mutta: netistä löytyikin valmis ja ilmainen blogimalli, jonka pohjalle tämä nykyinen versio on rakennettu. Tiedoksi kaikille halukkaille bloginrakentajille: malli löytyy osoitteesta www.blogger.com.

Käyttöohje. Kirjoittamani jutut rakentuvat ajallisesti kerrostuneeksi sarjaksi, jossa tuorein on aina päällimmäisenä eli lävähtää eteen, kun blogiin tulee. Juttujen otsikot ovat tässä vieressä vasemmalla samalla tavoin sarjana, ja kuhunkin juttuun pääsee klikkaamalla sen otsikkoa. Jutut ja niihin kohdistetut kommentit siirtyvät sitten (samoin tähän vasemmalle) arkistoon, josta ne klikkaamalla löytyvät.

Lukijoiden kommenttijuttujen pitää kohdistua johonkin tiettyyn juttuun. Kunkin jutun alla on tieto kommenttien lukumäärästä, ja tätä riviä klikkaamalla pääsee kommenttisivulle, johon tekstinsä voi kirjoittaa. Juttuun kohdistetut kommentit kasautuvat näin sarjaksi sen alle. Kirjoittaa voi joko nimellä tai nimimerkillä. Jokaisesta kommentista tulee automaattisesti tieto minun sähköpostiini, minkä avulla seuraan keskustelun kehittymistä ja tarvittaessa osallistun siihen.

Tällä blogisivulla on ollut lupaava alku, katsotaan miten kuvio kehittyy. Tässä alla on tuorein varsinainen blogijuttu, Management by Percent.

2006-03-02T09:27:00.000+02:00

MANAGEMENT BY PERCENT
1.3.2006

Liikeyrityksen johtaminen on vahvasti prosenttijohtamista. Koska liikeyritys tavoittelee rahassa mitattavissa olevaa maksimaalista voittoa, sen tuottoja ja kustannuksia lasketaan prosenteissa. Pörssiyhtiöissä tärkein luku on omistajien pääomalle vaatima tuottoprosentti. Jos se uhkaa laskea, laskusuunnan perusteella voidaan arvioida se tuotantokustannusten leikkausprosentti, joka toteuttamalla pääoman tuottoprosentti kyetään nostetaan takaisin omistajien edellyttämälle tasolle.

Useimmilla julkisen talouden aloilla nämä rahassa realisoituvat mittarit puuttuvat. Lastentarhojen, peruskoulujen, kirjastojen, oikeuslaitoksen tai yliopistojen tuottamaa liiketaloudellista ”voittoa” ei voi laskea, koska niiden palvelut ovat joko ilmaisia tai alihinnoilteltuja. Julkiset palvelut eivät pyri tuottamaan voittoa suoraan, vaan välillisesti eli kansantaloudellisesti: vapauttamalla vanhempia palkkatyöhön, kouluttamalla osaavia työtekijöitä työelämään ja hoitamalla heidän terveyttään ja toimintakykyään. Liikeyritykset saavat työvoimansa ja sen ylläpidon puoli-ilmaiseksi -. ja kiitokseksi ne purevat ruokkivaa kättä sen kuin ehtivät.

Mutta tämä ei ole tämän jutun pointti, vaan se, etä 1990-luvun laman aikana ja sen jälkeen itseluottamuksensa menettänyt julkinen sektori on kiihtyvällä tahdilla omaksunut oman toimintansa perustaksi yritysmaailman käsitteistöä ja logiikkaa tavalla, joka julkiselle sektorille ei yksinkertaisesti sovi.

Näistä tärkein on nimenomaan prosenttiajattelu. Kun julkisten palvelujen vuosittaisen tuoton määrän tai kehityksen mittaamiselle ei löydy samanlaista perustetta kuin pörssiyhtiöissä (pääoman tuotto), sellaista ei löydy myöskään julkisten menojen vähennystarpeelle. Suhteessa mihin ns. tuottavuutta pitäisi mitata ja lisätä?

Tässä on kyse palvelujen tarpeesta, niiden peittävyydestä, laadusta ja oikeudenmukaisesta jakautumisesta. Nämä ovat vaikeita asioita, ja siksi julkisen sektorin yritysmaailmaa syleilevä matkimishalu on löytänyt muita tapoja tuottaa sopivia prosentteja.

Yleisin tapa on vetää prosentti hatusta, kuten tunnettu valtioneuvoston vuosi sitten hyväksymä kehyspäätös tekee. Päätöksen mukaan tietotekniikkkaa hyödyntämällä ja toiminnan sujuvuutta parantamalla valtion työntekijäkunnan tuottavuutta lisätään niin, että kun suurten ikäluokkien edustajat (33 000) siirtyvät eläkkeelle vuoteen 2011 mennessä, heidän viroistaan täytetään vain puolet. Näin kautta linjan, täysin riippumatta kunkin hallinnonalan mahdollisuuksista ja tulevista tarpeista. Erityisiä perusteluja prosentille päätös ei esitä. 50 % onkin niin maaginen luku, ettei sellaisia yleensä tarvita.

Astetta sofistikoidumpaa on vetää prosentti hihasta. Hesari on kertonut (12/2), että Helsingin kaupunki aikoo varata yli 75-vuotiaille vanhuksille vuosina 2006-2009 laitospaikkoja vain 10 %:lle ikäluokasta aiemman 15 %:n sijasta. Tässä täytyy olla jo jonkinlaista analyysiä taustalla, josta Hesari ei lähemmin kerro. Nykyiset yli 75-vuotiaat ovat syntyneet vuonna 1929 tai aiemmin ja vuonna 2009 alaraja on 1934 syntyneet. Nämä ovat vielä aika pieniä kohortteja, ei olla vielä lähelläkään suuria ikäluokkia, joista ensimmäinen (1945 syntyneet) saaavuttaa 75 vuoden iän vuonna 2020.

Joten: kun tiedämme, että ennen vuotta 1926 syntyneiden sotapolvien jälkeen sukupolvittainen väestön keskimääräinen terveydentila on kohentunut, on todennäköistä, että tulevista vanhuksista tosiaan entistä pienempi prosentti kaipaa varsinaista laitoshoitoa. Mutta kuinka suuri muutos todella on, osuuko kaavailtu prosentti oikeaan? Sitä ei voi tietää tilastollisten skenaarioiden avulla, vaan vain tulevien 75 ikävuoden ylittävien vanhusten todellisen elämäntilanteen pohjalta – ainakin, jos toimitaan ns. asiakaslähtöisyyden perustalta. Jos jo tällä hetkellä noin 300 vanhusta jonottaa Helsingissä laitospaikkaa (kuten Hesarin uutinen kertoi), miten paikkojen vähentäminen nykyisestä voisi kohdata tulevaisuuden haasteen eli nyt hämärän peitossa olevan tarpeen?

Prosenttijohtaminen on selkeää ja tehokkaan näköistä. Tärkeintä on löytää tarkka prosenttiluku, joka vapauttaa toiminnan tavoitteiden ja tuloksellisuuden aidosta ja jatkuvasta seurannasta. Prosentti muuttuu Normiksi, josta kaikki muu seuraa, eikä prosentin perusteita enää ehdi tai kykene oikein kukaan miettimään tai kyseenalaistamaan. Management by Percent.

2006-02-17T14:26:00.000+02:00

LAITAKAUPUNGIN VALOT
7.2.2006

Kävimme tuoreeltaan katsomassa Aki Kaurismäen Laitakaupungin valot. Se on elokuvalliselta ilmaisultaan ehkä ehjintä ja toimivinta, mitä Kaurismäki on luonut.

Mutta samalla se on myös surullisinta, kahdessa sisäkkäisessä mielessä.

Päähenkilö on yövartija Koistinen, joka suojelee Helsingin Ruoholahden lasitalojen symboloimaa nyky-yhteiskuntaa. Uutta Akilandiassa on se, että Koistinen on maailmassaan nyt totaalisesti yksin, kuten Leena Virtanen Hesarin Nyt-liitteen (5/06) arviossa pelkistää:

”Hän on 2000-luvun duunari, jota tarvitaan suojelemaan parempiosaisten omaisuutta. Kun edellisen elokuvan päähenkilö oli mies vailla menneisyyttä, Koistinen on mies vailla ominaisuuksia. Kaikki hänessä on vain reaktiota ympäröivään maailmaan ja yhteiskuntaan. Hän on kiusattu, ihan kirjaimellisesti nurkkaan ajettu. Surkimus, nysverö, kuten elokuvan naispäähenkilö Mirja häntä selän takana nimittää. Yksinäinen mies ei saa apua keneltäkään. Kaurismäki-maailman ydin on tähän asti ollut työläisten keskinäinen solidaarisuus, mutta nyt siitä ei näy enää jälkeäkään. Koistinen ei enää itsekään osaa etsiä hyvää eikä myöskään auttaa.”

Tämä on surullista, kuten aina. Aina on ollut ja aina tulee olemaan Koistisia, jotka ovat yksin maailmassa ja jotka ajelehtivat ajan virrassa ovelien ja häikäilemättömien tyyppien hyväuskoisina apureina. Mutta surullisinta elokuvassa on se, että se esittää tällaisen elämänkohtalon ja –asenteen lähes arvokkaana, lähes ihannoituna. Koistista esittävä Janne Hyytiäinen arvioi roolihahmoaan haastattelussa näin (TV-maailma 5/06):

”Kumppanin tarpeen ja valtavan lojaaliutensa takia Koistinen joutuu hyväksikäytön uhriksi ja syntipukiksi. Koistinen ei ole hölmö, mutta kestää passiivisesti mitä tahansa.
– Miksei tuommoista sietäisi?, Hyytiäinen heittää ja vertaa hahmon vaikeuksia nälänhätään ja Irakin sotaan.
– On olemassa ihmisiä, jotka sietävät vastoinkäymisiä ja potkuja päähän. Eikös se Jumalakin kovasti kyseenalaistanut Jobia ja hänen tapojaan? Otettiin lähestulkoon kaikki pois ja katsottiin, vieläkö jätkä potkii. Hyvin jytäsi, vaikkei kasvanut kaura pellolla.”

Voi olla. Yksilöpsykologisesti Koistinen on ihan uskottava tyyppi – mutta miksi sellainen juuri nyt? Olennaista ei ole se, mitä Kaurismäki on leffaa tehdessään ajatellut, tilittääkö hän siinä oman henkilöhistoriansa nykytilannetta, tuottaako omaa päivitystään Dostojevskin Idiootista vai esittääkö visiotaan nyky-yhteiskunnan tilasta ja tulevaisuudesta. Olennaista on se, miten se tässä ja nyt katsojien taholta luetaan. Pelkään pahoin, että ns. suuri yleisö ei tästä elokuvasta tule innostumaan, mutta sitä ihastuneemman vastaanoton se tulee saamaan sekä ylemmissä kulttuuripiireissä että siellä, missä kannetaan huolta työntekijöiden sopeutumisesta kvartaalitalouden vaatimuksiin.

Juuri Koistisen edustamaa tyyppiä ja sen kulttuurista paijausta näissä piireissä taidetaan nyt kaivata – nyky-Suomihan tarvitsee paineenkestävää työvoimaa, rasvanahkaisia taviksia, jotka kykenevät tyynen rauhallisesti sietämään jatkuvia moraalisia kolhuja, sopeutumaan yhä uudelleen ja olemaan välittämättä turhista.

TV-maailman haastattelun lopulla Janne Hyytiäinen havahtuu itsekin epäilemään roolihahmoaan:”Hyytiäinen alkaa miettiä, voisiko Koistisen onni kääntyä päälaelleen.
– Pitäisi tehdä osa kaksi: Koistinen näyttää. Koistinen voittaa lotossa melkein seitsemän oikein! Olen jo ehdottanut Akille.”

Veikkaan, että tätä ”Koistisen paluuta” ei tulla koskaan näkemään. Laitakaupungin valojen valossa Aki Kaurismäki on jo luopunut toivosta ja luovuttanut.

Tai sitten ei. Kaikki riippuu siitä, millaista moraalista yötä Kaurismäki mieltää kuvaavansa, vasta alkanutta vai jo päättymässä olevaa. Luonnossa kylmintä on juuri ennen auringon nousua.

2006-02-17T14:20:00.000+02:00

TUHAT KÄYNTIÄ
3.2.2006

Aloitin tämän bloginpidon tammikuun 9. päivänä, joten nyt eli helmikuun alussa laskuri kykenee kertomaan tiedot käynneistä YP:n verkkosivuilla koko tammikuulta.

YP:n verkkosivujen käyntimääriä on kyetty seuraamaan laskurin avulla vuoden 2004 alusta lähtien. Vuositasolla 2004 kävijöitä oli 9 400 ja käyntejä 32 400, vuonna 2005 vastaavat luvut olivat 17 100 ja 49 300. Selvää kasvua siis, ja jokainen kävijä kävi kumpanakin vuonna keskimäärin suunnilleen kolmella YP:n verkkosivulla. Kuukausittainen käyntien haarukka on tähän asti ollut 1 900–5 700. Hiljaisimpia kuukausia ovat kumpanakin vuonna olleet tammi-helmikuu ja kesäkuukaudet, aktiivisimpia maalis-toukokuu ja syys-marraskuu.

Vuoden 2004 tammikuussa käyntejä oli 2 300 ja viime vuoden tammikuussa 3 100. Nyt tammikuussa 2006 käyntejä oli peräti 5 800 – mikä on samalla YP:n kuukausiennätys (edellinen eli 5 700 on maaliskuulta 2005).

Blogin vaikutuksesta kertoo myös suosituimpien YP:n verkkosivujen lista (suluissa käynnit): etusivu (1 407), blogi (1 054), arkisto (718), YP:n tilaaminen (389), YP:n profiili (375), 6/05 pääkirjoitus (357). Siis hiukan yli tuhat käyntiä blogissa. Kun kävijöitä verkkosivuilla tammikuussa oli runsaat 2000, heistä suunnilleen joka toinen kävi blogissa.

Helsingin Sanomien Unto Hämäläinen (jonka Perässähiihtäjä-blogiin viittasin ensimmäisessä jutussani 9/1) kertoi sivullaan jossain vaiheessa, että joulukuussa hänen blogissaan käytiin 25000 kertaa. Kun Hesari on levikiltään hivenen isompi kuin YP, tuhat käyntiä täällä on enemmän kuin hyvä alku.

Tähän mennessä blogin olemassaolosta on tiedotettu vain Stakesin sisäisessä verkossa, talon ulkopuoliset ovat saaneet tiedon lähinnä käydessään muista syistä YP:n nettisivuilla. Tämän vuoden ensimmäisessä painetussa YP:ssä on juttu blogin perustamisesta (sisältää sarjan ensimmäisen jutun nimeltä "Blogin paikka"). Ykkösnumero ilmestyy maaliskuun alussa, joten laskurin maaliskuun luvuista aikanaan näkee, mitä tiedon leviäminen vaikuttaa.

Mutta hyvät lukijat: kiinnostus tähän blogiin vaikuttaa siis lupaavalta. Tämä kannustaa jatkamaan!

2006-02-17T14:18:00.000+02:00

TYÖTÄ SUOMEEN
1.2.2006

Tarja Halonen valittiin toiselle kaudelleen yllättävän pienellä enemmistöllä. Vaali-iltana Halonen oli tästä itsekin hämmästynyt ja hämmentynyt, ja kertoi aikovansa tarkoin perehtyä siihen, mikä Sauli Niinistön kampanjassa lopulta puri niin hyvin.

Kun samaa ihmettelin itsekin, katsoin tarkemmin Niinistön vaalisivun lyhyitä ohjelmajulistuksia (www.niinisto.net). Kampanjan perus-sloganit tunnetusti olivat: ”työväen presidentti” ja ”hyvinvointi-Suomi säilyy vain työtä tekemällä”. Logiikka: ei paljon auta päivitellä syrjäytymistä, köyhyyttä ja työttömyyttä, ellei saada ”uutta työtä Suomeen”.

Olisiko tämä ”lisää työtä Suomeen” se ydin, joka Niinistön kampanjassa niin moniin resonoi? 1990-luvun alun laman aikana Suomeen syntyi massatyöttömyys, joka ei ole tahtonut sulaa millään – ei vaikka koko vasemmisto oli mukana Lipposen kahdessa hallituksessa ja demarit nykyisessä punamullassa, ja vaikka vuonna 2000 presidentiksi valittiin hyvinvointivaltion pelastajaksi itsensä profiloinut Tarja Halonen. Uutta työtä ei vaan ole tahtonut riittävästi syntyä.

Joten: jospa Niinistöä ei niinkään nostanut oikeistoaalto vaan tyytymättömyys vasemmistoon, sen hampaattomuuteen työn luomisessa? Iskikö ”työväen presidentti” siis todella kipeään paikkaan?

Niinistön vaalisivuilla henkii se perusajatus, että oikeaa ja tervettä uutta työtä on mahdollista luoda lähinnä yritysmaailmaan, tavarantuotantoon. Muuta työtä Niinistö luonnehtii näin:

”Suuri osa suomalaisista saa palkkansa ja elämän sisältönsä toisista suomalaisista huolehtimisesta. Parhaiten voimme kunnioittaa näiden ihmisten työtä huolehtimalla, että yhteiskunnallamme on varaa maksaa heidän uurastuksestaan. Ilman hyvää taloutta emme voi huolehtia koulutuksesta, terveydestä ja hyvästä vanhuudesta.”

Näin aivan varmasti on, mutta käännetäänpä näkökulmaa 180 astetta. Sieltä katsoen saman voisi muotoilla näin:

”Suuri osa suomalaisista saa palkkansa ja elämän sisältönsä yritysmaailman tavarantuotannosta. Parhaiten voimme kunnioittaa näiden ihmisten työtä huolehtimalla, että yhteiskunnallamme on varaa kehittää ja ylläpitää heidän työ- ja toimintakykyään. Ilman hyvää koulutusta, terveydenhoitoa ja turvattua vanhuutta emme voi taata yrityksille osaavaa, aktiivista ja eläkeikään jaksavaa työvoimaa.”

Yritykset tuottavat tavaroita, hyvinvointipalvelut ihmisiä eli laadukasta työvoimaa, joka tavaroita kykenee ideoimaan, suunnittelemaan ja tekemään. Ihmisten ”tuotanto” ja tavaran tuotanto ovat tiukasti naimisissa keskenään - vaikka ihminen on paljon muutakin kuin työvoimaa.

Johtopäätös. Vasemmisto on perinteisesti kantanut erityistä huolta ihmisten tuotannosta eli ihmisten työkyvyn ja ihmisarvon kehittämisestä ja ylläpidosta – so. hyvinvointivaltion eli julkisten palveluiden ja tulonsiirtojen luomisesta. 1980-luvulla tämä rakennustyö vietiin pitkälle, mutta 1990-luvun lama katkaisi siltä siivet. Tai vielä enemmän: laman syyksi kääntyi tai käännettiin ”muodottamaksi paisunut” julkinen sektori.

Alkoi lähes masokistinen julkisten menojen säästö-, höyläys- ja leikkauskuuri, ja se levy on jäänyt päälle, vaikka sen pakottavat syyt ovat aika päiviä kadonneet. Viimeisin ilmentymä – ja ehkä Niinistö-buumin yksi taustatekijä – tästä oli hallituksen taannoin tekemä kehyspäätös valtion töiden vähentämisestä. Eläkkeelle siirtyvien suurten ikäluokkien edustajien viroista aiotaan täyttää vain puolet. Siis mekaanisesti, kautta linjan, täysin riippumatta reaalisten töiden määrästä ja tarpeesta (esim. yliopistoissa ja oikeuslaitoksessa). Voiko julkinen sektori enää pahemmin julistaa epäuskoa itseensä, vähätellä omien tehtäviensä tärkeyttä ja merkitystä?

Verratkaapa muihin Pohjoismaihin, esimerkiksi VATTin tutkimusjohtajan Jaakko Kianderin avustuksella. Kianderin silmiä aukaiseva vertailu Suomen ja Ruotsin yhteiskuntien kehityksestä 1990-luvun alusta tähän päivään löytyy valtioneuvoston kanslian julkaisemasta raportista nimeltä "Tuottavuus ja työllisyys/Mitä opittavaa Pohjoismaista? "(osoite www.vnk.fi, sieltä julkaisut). Tulen palaamaan siihen – ja sitä tukevaan Susanna Rahkosen artikkeliin – YP:n seuraavan eli ykkösnumeron pääkirjoituksessa.

Tässä vain tiivistäen: oliko Tarja Halosen ahdinko vaaleissa ehkä seurausta vasemmiston yleisemmästä identiteettikriisistä – erityisesti julkisen sektorin ominaislaadun, mahdollisuuksien ja arvon hukkaamisesta? Ja vastaavasti: onko Jyrki Katainen ne Sauli Niinistön kampanjan mainingeissa ehkä löytämässä?

2006-02-17T14:10:00.000+02:00

ARVOT LOIMUUN
24.1.2006

Filosofi Maija-Riitta Ollila on konsultti, kirjailija ja paljon muuta. Kävimme kaksi vuotta sitten keskenämme väittelyä ajan hengestä sähköpostitse, ja tuo väittely julkaistiin Tiedepolitiikka-lehdessä (2/04) otsikolla "Punamullasta ja Sammon jaosta"

Nyt tuoreessa Turun Sanomien kolumnissaan (20/1) Maija-Riitta tislaa esiin kaksi pääperiaatetta, joiden mukaan kansalaiset valitsevat presidentin. Ensimmäinen on kaunis paradoksi:

“Presidenttiehdokas ei arvoasioissa voi olla edelläkävijä, hän on väistämättä perässähiihtäjä. Hänen on sytytettävä loimuun kansalaisten valmiiksi kannattamat arvot, muuten nämä eivät äänestä häntä.”

Mitä se on? Suomi on pieni maa, jolla on rankka mutta nousujohteinen historia. Täällä ovat kauan olleet arvossaan kova työ, työn tuottama arvostus ja turva, ja isänmaan ulkoinen turvallisuus. Ja nimenomaan näitä arvoja kumpikin toiselle kierrokselle selviytynyt presidenttiehdokas on selvästikin pyrkinyt ja pyrkii loimuun sytyttämään. Arvojen välinen suhde ja keinot niiden toteuttamiseksi hiukan vaihtelevat, mutta syvä arvopohja kummallakin on sama, suomalainen.

Maija-Riitan toisen pointin voi tulkita rakentuvan edellisen päälle:

”Toinen kierros ei ratkea aritmetiikan avulla, tulosta ei järki säätele. Jos järjellä olisi suuri rooli, valittaisiin henkilö, joka johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä hallituksen kanssa. Ei yritettäisi valita henkilöä, joka johtaa maaseutupolitiikkaa peräti kaikkivaltiaana tai ihmistä, joka pelastaa hyvinvointivaltion, tai yksilöä, joka palauttaa Suomen globalisaation voittajaksi. Suomen muinaisuskontoon kuului Ukko Ylijumala, sään, sadon ja ukkosen jumala. Ukko suojeli sodassa. Hän ajoi jäniksiä ansoihin. Tehtävät eivät ole kaukana niistä odotuksista, joita asetamme presidentille. Hänen pitäisi vastata ilmastohaasteisiin, antaa turvatakuut ja ajaa saalis suomalaisyritysten ansalankaan.”

Kyllä: me haluamme presidentiksi ihmisen, joka kykenee kiteyttämään ja sytyttämään loimuun meidän keskeiset arvomme, ja sitä kautta ”pelastamaan” meidät. Maija-Riitan assosiaatio Ukko Ylijumalaan on osuva – mutta jää hiukan sumeaksi. Ei nykyihminen Ukko Ylijumalaan sen paremmin kuin presidentteihinkään enää siinä mielessä usko, että nämä itse kykenisivät jotenkin ulko- tai yläpuolelta ohjaamaan kansan tai sen yksilöiden kohtaloita. Modernit messiaat vaikuttavat sisältä päin.

Sosiologian isäksi sanottu Émile Durkheim oivalsi pääteoksessaan (Uskontoelämän alkeismuodot, Tammi 1980), että uskonnot – kuten kaikki ideologiat – ovat ihmisen itsensä tahdon teknologiaa. Jumalat, presidentit ja muut idolit ovat peilejä, jotka heijastavat takaisin niihin suuntautuvan sosiaalisen ja psykologisen energian. Vajaa sata vuotta sitten Durkheim pelkisti perusajatuksensa eräässä luennossaan näin:”Jos siis emme samaista uskontoa mihinkään määrättyyn oppiin, niin se koostuu ennen kaikkea joukosta ihanteita, jotka kykenevät nostattamaan ihminen oman itsensä yläpuolelle, vapauttamaan hänet ajallisista ja maallisista haluista kohti arvokkaampaa ja pysyvämpää olemassaoloa. Tämä kyky ei ole näissä ihanteissa itsessään, vaan niiden voima on peräisin siitä lähteestä joka on yhtä vanha kuin ihmiskunta ja joka ei koskaan voi juosta kuiviin: tuo voima säteilee yhtyneistä ihmismielistä, niiden keskittymisestä yhteisten ihanteiden ympärille, siitä elävöittävästä ja innostavasta vaikutuksesta jollainen jokaisella toimivalla yhteisöllä on jäseniinsä.”

Presidentti itse ei kykene mihinkään. Mutta jos presidentti kykenee laulamaan heimonsa hengen eli toimimaan suurena yhteisöllisenä peilinä, hän toteuttaa ihan samaa funktiota kuin Ukko Ylijumala. Jos presidentti on hyvä eli saa keskeiset arvomme loimuamaan, me emme usko hänen ylivertaisiin kykyihinsä vaan hänen kauttaan, hänen avullaan, itseemme.

Näiden kriteereiden valossa: kumpi toisen kierroksen ehdokkaista siis on meille parempi peili eli projektiivinen messias? Sitä Maija-Riitta ei kolumnissaan tietenkään kerro, koska hän on filosofi eikä mikään ennustaja. Demokratiassa totuuden sanoo valinnallaan kansa, eikä tuomiosta voi valittaa.

Siitä huolimatta Maija-Riitta Ollila tulee TV1:n vaalivalvojaisissa kommentoimaan (yhdessä Claes Anderssonin kanssa) toisen kierroksen vaalitulosta, kuten hän kommentoi jo ensimmäistäkin kierrosta. Maija-Riitan tuoretta kirjaa Persoonan valta (johon tässä siteerattu Turun Sanomien kolumni näyttää osittain perustuvan) tullaan puolestaan kommentoimaan YP:n tämän vuoden ykkösnumerossa.

2006-02-17T14:06:00.000+02:00

ZORRON YÖ JATKUU
17.1.2006

Kun presidentinvaaleissa mentiin toiselle kierrokselle, TarjaRap on tehokäytössä vielä parisen viikkoa. Edellisen Zorron yö -blogijuttuni keskeinen henkilö Susanna Rahkonen lähetti ilahduttavan kommentin, jonka julkaisen luvan kanssa alla, ja sen jälkeen jatkokommenttini.

RAHKONEN: Oli hauska lukea ikäpolvitulkintaa. Tässä projektissa oli keskeisenä avainhenkilönä mukana myös saman sukupolven miehiä, eli Osku Pajamäki (s.1970), jonka käsialaa musiikkivideo ja siinä valittu tyylilaji on. Lisäksi keskeinen henkilö oli sävellyksestä ja aika suuresta osasta sanoituksista vastannut Tatu Ferchen (s. 1975, tuttu Kwan-yhtyeestä).

Eli pelkkä naisjuttu tämä ei ollut. Sukupolvijuttu kylläkin.

VIRTANEN: Mainiota, vahvistaa vain tulkintaa! Huomasin kyllä, että ohjaaja oli Osku Pajamäki ja tiesin, että hän on suunnilleen samanikäinen, mutta Tatu Ferchen oli minulle outo nimi. Halusin vain tietoisesti korostaa naisvoittoisuutta, koska teillä eduskuntaryhmässä on nuorissa aivan puhdas lista (suurissa ikäluokissa taas vahva miesyliedustus).

Luulen kyllä, että lamapolven sisällä miehet ovat jo alkaneet it-kuplan puhjettua aktivoitua ja vuoden 2007 vaaleissa Osku Pajamäkikin saattaa vihdoin mennä läpi, jos on vielä ehdokkaana. Meillä suurissa ikäluokissa kävi vähän samoin, vaikkakin meillä mobilisaatio siirtyi polven sisällä ajan mittaan kenttäpuoliskosta toiseen. 1970-luvulla vasemmistovirtaus oli niin vahvaa, että polven oikeistosiipi jäi passiiviseksi, mutta kun suunta 1980-luvulla alkoi muuttua, he aktivoituivat. Sauli Niinistökin valittiin kansanedustajaksi vasta vuonna 1987, 38-vuotiaana.

Sukupolvihan on sekä yhtä että eri: saman aikakauden läpi on eletty, mutta sitä tulkitaan eri tavoin. Teidän polvenne (siis lamapolven) sisällä kyse on tähän asti ollut sukupuolierosta samalla kenttäpuoliskolla. 1999 vaaleista lähtien nousussa ollut vasemmistosiipi (joka nyt siis on etsiytynyt pelkästään sdp:hen) on valinnut edustajikseen vain naisia, mutta jatkossa myös miehet saanevat ilmaa siipiensä alle. Mutta: Sauli Niinistön eilinen menestys kertonee siitä, että myös lamapolven oikea laita on nyt poliittisesti heräämässä. Ehkä menossa on jonkinasteinen polarisaatio.

2006-02-17T14:02:00.000+02:00

ZORRON YÖ
14.1.2006

Tarja Halosen kampanja julkisti (3/1) TarjaRap-vaalivideon nimeltä “Työn orjat Zorron yöstä nouskaa”. Tätä koskevan uutisen (osoitteessa www.tarjahalonen.fi) lopussa on linkki, josta pääsee videon äärelle. Satuin noukkimaan videon julkistuspäivän iltana, ja saman tien oli pakko katsoa se monta kertaa peräkkäin. Reaktio: pystyvätkö demarit todella tämmöiseen? Jotain samantyyppistä nousi (8/1) Hesarin sunnuntaisivujen toimittajan Anneli Sundbergin mieleen:”Kuulkaas, minuun iski ihan järjetön epäilys. Ovatko poliitikot sittenkin lahjakkaita? Jotkut jopa monilahjakkaita? Myönnän, että ajatus on outo ja kaukaa haettu. Melkein kuin väittäisin, että toimittajat ovat lahjakkaita. Epäilykseni heräsi, kun poikkesin hakemaan TarjaRap-musiikkivideon ... Huh, huh. Video tehosi. Vaikken saanutkaan sanoista selvää, minusta video oli upea, naiset kauniita ja Backmankin ihan siisti keski-ikäiseksi mieheksi. Onkohan minun arvostelukykyni kadonnut kokonaan?”

Hiukan myöhemmin Sundberg jatkaa:

”Kuusi vuotta sitten podin hengenahdistusta Tavastia-klubin seinää vasten litistyneenä. Rytmikkäät Tarja-huudot melkein peittivät alleen rokin jyrinän. Nuoret tungeksivat idolinsa ympärillä, idoli säteili ja jakoi nimmareita. Kun kompuroin ulos Tavastialta ja sain vedetyksi hiukan henkeä, oivalsin, ettei Esko Ahosta tule presidenttiä. Näissä vaaleissa en ole toistaiseksi kokenut ahaa-elämyksiä. Mahdanko kokeakaan? Ihan hiukan minua tosin värisytti, kun Tarjan räppivideossa naiset hyökkäsivät jakkupuvuissaan suoraan katsojan silmille. Energia purskui. Lopuksi suorastaan odotin, että naiset ja Backman repivät jakkupuvut päältään ja paljastavat tulipunaiset korsettinsa, joihin on kirjailtu presidenttiehdokkaan nimi.”

Olen lähipiiristä havainnut, ettei TarjaRap herätä suinkaan pelkkää ihastusta, vaan jakaa varsin jyrkästi mielipiteitä. Kuuluu asiaan. Se ei kuitenkaan tässä ole olennaista eikä se, että kyse on presidentinvaalien videosta. Tärkeää siinä minusta on, ketkä siinä esiintyvät ja millä tavalla. TarjaRapin ydinryhmän kokoonpanoon kuuluvat Susanna Huovinen (s. 1972), Miapetra Kumpula (s. 1972), Heli Paasio (s. 1972), Susanna Rahkonen (s. 1968), Säde Tahvanainen (s. 1972), Satu Taiveaho (s. 1976), Jutta Urpilainen (s. 1975) ja Pia Viitanen (s. 1967) – kahdeksan SDP:n eduskuntaryhmän nuorinta, 1970-luvun taitteen ympärillä syntynyttä, nyt 35 ikävuoden vaiheilla olevaa kansanedustajaa. Heidän lisäkseen videolla mukana on hiukan vanhempi Tarja Filatov (s. 1963) sekä samoin vanhempi, mutta silti nuorin demarimieskansanedustaja Jouni Backman (s. 1959).

Tämä ydinryhmä, kahdeksan kopla, edustaa lamapolvea, 1990-luvun alun laman aikana aikuistumisensa herkässä vaiheessa olleita – tai tarkemmin: he ovat lamapolven poliittista avantgardea, jonka rantautuminen eduskuntaan alkoi laajemmin vuoden 1999 eduskuntavaaleissa. Vuoden 2003 vaaleissa eduskuntaan valittiin kaikkiaan 23 silloin alle 35-vuotiasta edustajaa. He poikkeavat jyrkästi kaikista vanhemmista edustajaryhmistä, kahdessa suhteessa.

Ensinnäkin valtaosa heistä on naisia (18/23). Miksi? 1990-luvulla yleistynyt määräaikais- ja pätkätyöläisyys kohdistui nimenomaan nuoriin naisiin, mikä on vain vahvistanut lamakokemuksen tuottamaa epävarmuutta. Samaan aikaan samanikäisiä miehiä revittiin kesken opintojen paisuvan it-sektorin hyväpalkkaisiin töihin.

Toiseksi alle 35-vuotiaiden kansanedustajien poliittinen jakauma on aivan erilainen kuin koko eduskunnan, ja ero kasvoi jyrkästi vuoden 1999 vaaleista vuoden 2003 vaaleihin. Vuonna 2003 alle 35-vuotiaita valittiin puolueittain seuraavasti (suluissa vuonna 1999 valitut): keskusta 8 (6), demarit 7 (5), vihreät 4 (4), kokoomus 2 (9), vasemmistoliitto 0 (1).

Kokoomus oli pitkään nuorten suosikki, mutta vuoden 2003 vaaleissa nuorten kokoomuslaisten edustajien tulo siis lähes tyrehtyi. Vasemmistoliiton nuorisoedustus putosi nollaan, vihreät pysyivät ennallaan, vain keskustan ja demarien nuorten edustajien määrä kasvoi. Jos tämä ennustaa tulevaa, punamullalla menee lujaa.

Viisi keskustan nuorista edustajista on naisia, demareista kaikki seitsemän – ja he kaikki ovat mukana TarjaRap-ryhmässä. Heillä näyttää ilmiselvästi olevan poliittinen missio, sukupolvikokemuksen osaltaan generoima tehtävä, jonka toteuttamiseen tuntuu myös olevan – lähes palavaa – halua. Siksi ei ole ihme, että videolla räpätessä ”energia purskuu” ja että siinä hyökätään ”suoraan katsojan silmille” – hiukan kuin aikanaan Lapualaisoopperassa ja erityisesti sen loppulaulussa. Kun Anneli Sundberg kuvittelee ironisten, ukrainalaisten naissotilaiden unvormuja muistuttavien jakkupukujen alla häämöttävän tulipunaisia korsetteja, intuitio saattaa olla oikeansuuntainen…

Näistä naisista taidamme vielä kuulla moneen kertaan ja monella tavalla. Ja sitten joskus paljon myöhemmin tämä TarjaRap-video saattaa pyöriä tiheästi monenlaisten dokumenttien elementtinä, kertomassa valtaan nousseen polven myöhäisnuoruuden taannoisesta tähtihetkestä, jollaiseksi sitä ei aikanaan tajuttu. Mutta ihan niin kauan ei tarvitse kuitenkaan odottaa. TarjaRapin suunnittelun ja organisoinnin keskeinen vaikuttaja ja yksi videon pääesiintyjistä, Susanna Rahkonen, debytoi YP:n kirjoittajana seuraavassa eli tämän vuoden ensimmäisessä numerossa (ilmestyy helmi/maaliskuun vaihteessa). Kirjoituksen otsikko on ”Julkinen sektori työllistäjänä” ja sisältö jotain sellaista, mitä tämä aika taitaa todella kaivata – erityisesti nyt, kun vuoden 2007 eduskuntavaalit lähestyvät.

2006-02-17T13:40:00.000+02:00

PRESIDENTTI VAI EI?
11.1.2006

Pohdin tuoreessa pääkirjoituksessa (YP 6/05, luettavissa tällä nettisivulla) nykyistä presidentti-instituutiota ja päädyn pitämään sitä kansanvallan toisena tukipilarina. Saadakseni palautetta lähetin sen luettavaksi kahdelle fiksuna pitämälleni ihmiselle: Matti Viialaiselle ja Matti Kortteiselle. Alla kummankin kanssa (ja kummankin luvalla) käyty sähköpostikeskustelu:

VIRTANEN: Huomasin Ilta-Sanomien Lainatuista, että olet kirjoittanut Savon
Sanomissa presidentistä. Minäkin olen tykönäni pohtinut asiaa oheisessä pääkirjoituksessa. Kriisinhallintalaki-jupakka nosti esiin periaatekysymyksen: onko pressa turha jäänne vai ei. Tunnut IS-sitaatin valossa edustavan vanhaa vasemmiston linjaa (kuten KU:n pääkirjoitus tänään 13/12), mikä minusta nykytilanteessa on täysi virhearvio.

Suora kansanvaali + vuoden 2000 perustuslaki ovat laadullisesti muuttaneet kuvion ja tehneet minusta pressasta olennaisen osan toimivaa demokratiaa. Jos edelleen suuntaudutaan pressan vallan vähentämiseen/poistamiseen, se edustaa minusta sellaista logiikkaa, että jos pellon kyntäminen on hyväksi ennen viljan kylvämistä, se on sitä myös silloin kun vilja on oraalla.

VIIALAINEN: Olemme oivallisesti asiasta eri mieltä, kuten jo kolumnini kertoo. Minä en lähtisi menemään USA:n, Venäjän ja Ranskan suuntaan. vaan luottaisin parlamentarismiin. Molempia malleja voi sinänsä puolustaa ja pitää demokraattisinakin. Ongelma on, että kuuteen vuoteen presidentti ei ole suorassa vastuussa kellekään vaan pystyy käyttäytymään mielensä mukaan.

Pääministeri ja hallitus ovat sen sijaan aina ja joka hetki eduskunnan varassa, aivan niin kuin toimitusjohtaja ja yhtiön hallitus osakeyhtiöissä, jos nyt hieman banaali vertaus sallitaan. Se, että voi joka hetki saada potkut, on omiaan lisäämään vastuullisuutta ja harkintaa. Presidentinvalta edustaa taas sellaista uskoa yksilön erinomaisuuteen, jota karsastan. Periaatteellisiin kysymyksiin ei pidä sotkea taktisia laskelmia siitä kuka kulloinkin on milläkin paikalla, vaikka se politiikassa onkin aina mukana kuvassa ja toki inhimillistäkin.

VIRTANEN: Mainiota: kolumnisi ja meilisi ovat tosiaan sen suuren linjan mukaista, mitä vasemmisto on perinteisesti edustanut - ja ilman muuta se on edelleenkin perusteltu ja demokraattinen linja. Olen samaa mieltä myös siitä, ettei tähän pidä suhtautua taktisesti eli sen mukaan, mikä kullekin on juuri nyt edullista.

Oma funaukseni lähti nimenomaan periaatetasolta: voisiko olla niin, että nimenomaan nykytilanne on demokraattisempi eli aidosti parempi kuin systeemi ilman presidenttiä. Meillähän oli USA:n, Venäjän ja Ranskan kaltainen tilanne ennen 90-lukua, enkä todellakaan kaipaa sitä takaisin. Olennaista minusta on nimenomaan nykyinen yhdistelmä: suora kansanvaali + rinnakkaisuus valtioneuvoston kanssa.

Lipponen korosti TV:n Lauantaiseurassa hienosti perustuslain keskeistä periaatetta: yhteistoimintaa presidentin ja halltuksen kesken, joka kattaa niin ulko- kuin sisäpolitiikan (erona vain viimekätisyys). Se merkitsee, ettei sen paremmin presidentti eikä hallitus voi missään asiassa kävellä toisen yli, eikä kumpikaan eduskunnan yli. Kuten Lipponen korosti, juuri yhteistoimintaperiaatteen takia presidenttiä ei voi mitenkään syrjäyttää EU-joukkojenkaan lähettämiskysymyksessä (kiista on lähinnä symbolinen eli kumpi, pressa vai valtioneuvosto, tekee viimekätisen päätöksen).

Joten: nykysysteemi luo kolmikannan, jossa pressa kontrolloi hallitusta, hallitus pressaa, ja eduskunta molempia - mutta koska pressa saa valtansa suoraan kansalta, kansa voi "kilpailuttaa" tai kontrolloida valtioelimiä vaalien avulla kuten parhaaksi katsoo. Ja vaikka pressa on toisella kaudellaan "vastuuton", yhteistoiminta/kolmikanta estää sekoilut. Olen vakaasti sitä mieltä, että kansan intuitio sanoo juuri näin - miksi gallup muuten kertoisi, että 70 % haluaa pitää pressan valtaoikeudet nimenomaan nykyisellään (lisääjiä 19 %, vähentäjiä 8 %). -

Vielä perustuslakivaliokunnasta: ilman muuta se on ylin perustuslakia tulkitseva elin, eikä erilliseen tuomioistuimeen pidä missään tapauksessa mennä. Mutta ylin perustuslakia SÄÄTÄVÄ elin on koko eduskunta, eikä valiokunta voi kävellä eduskunnan yli. Jos eduskunta on perustuslain säätänyt, totta kai se voi sitä myös muuttaa, sanoo valiokunta mitä tahansa. Ja tässä tapauksessa kyse ei ole minkäänlaisesta kiireestä: hallitus tekee esityksen, joka pitää hyväksyä kahden eduskunnan voimin. - Joka tapauksessa: kyse presidentistä on minusta periaatetasolla todella iso asia vasemmiston tulevaisuuden kannalta.

KORTTEINEN: Minulla on argumentaatiosi kanssa kaksi ongelmaa. Ensinnä voi kysyä, miksi - Haavikon ajattelun mukaisesti - on viisasta, että on yksi ihminen, jonka tehtäväksi annetaan ulkosuhteet, korkeiden virkamiesten nimittäminen ja "katsominen pitkälle tulevaisuuteen".

Minulle tulee helposti sellainen vaikutelma, että tässä on uusi versio vanhasta yltiödemokratian vastustamisesta: että kun edusmiehet keskenänsä keskustelevat ja politikoivat, se on jotenkin vähempiarvoista ja helpommin metsään menevää kuin se, jos yksi päättää ajattelunsa mukaan. Toiseksi voi kysyä, miten loogista on perustella presidentin valtaa hyvinvointivaltion puolustamisella, kun presidentillä ei ole siinä valtaa (vrt. ed kohta ja tehtävät).

Tästä syntyy helposti edellistä täydentävä vaikutelma: että yltiödemokratiaa vastustetaan nyt uudesta syystä, siitä että pelätään hyvinvointivaltion säilymistä kv paineiden ja edustuksellisen demokratian puristuksessa ja että pallilla nyt sattuu istumaan Halonen, joka on asenteiltaan tähän sopiva. Miten argumentaatio toimisi, jos pallilla istuisi EJ Penttilä tai jos siihen valittaisiin Sauli? Historiallinen rinnastus: vanha oikeisto perusteli kuningasvaltaa 18 puolutaakseen asemaansa sen uuden hallintotavan puristuksessa, jota tuolloin pelkäsi.

Onko tässä nyt käynyt niin, että muutettavat muuttaen roolit vain ovat kääntyneet?

VIRTANEN: Teräviä vastakommentteja, joissa vinha perä. Minusta todella on hyvä, että on kaksi rinnakkaista suorilla vaaleilla valittua instituutiota, jotka kontrolloivat toisiaan. Kaksivaiheinen suora kansanvaali takaa sen, ettei pressaksi valita ketä tahansa (kuten Risto Reipasta), täytyy olla kansan enemmistön tuki. Ja juuri nyt, 90-luvun uusliberalismin jälkeen, kansa tosiaan haluaa hyvinvointivaltio-myönteisen takuunaisen eli Halosen - mutta 1980-luvulla vastaavasti olisi kelvannut paremmin nykyinen Niinistö.

Minusta on hyvä, että kansalla on kaksi instrumenttia, joilla kontrolloida valtaa ja politiikan suuntaa. Ennen kaikkea: kaikki gallupit ovat vuosikausia sanoneet samaa: kansan ylivoimainen enemmistö (90 %) haluaa pitää presidentti-instituution, nimenomaan nykyisin valtaoikeuksin varustettuna (70 %). Eikö tämmöiselle pidä demokratiassa antaa hiukan painoarvoa?

KORTTEINEN: Joo. Rinnastushan ei toimi just tuossa kohtaa, siinä, mitä mieltä kansa on. Ennen suojauduttiin sitä vastaan, nyt sen puolesta, ulkoisia paineita vastaan.

VIRTANEN: Täsmälleen näin!

2006-02-17T12:28:00.000+02:00

BLOGIN PAIKKA
9.1.2006

Olen seurannut näiden presidentinvaalien aikana tiiviisti kahta päivittäistä vaaliblogia, hesarin Kuukausiliitteen toimittajan Unto Hämäläisen ja TV-uutisten politiikan toimituksen esimiehen Olli Ainolan. Enkä ole ollut ainoa. Hämäläisen mukaan pelkästään joulukuussa hänen blogillaan kävi 25 000 vierailijaa ja kommentteja blogeihin on tähän mennessä kertynyt reilusti yli tuhat. Tammikuun alussa (4/1) Hämäläinen ei maltakaan olla kehaisematta: ”Jos nämä vaalit jostain jäävät historiaan, niin blogeista. Tuo on omahyväisesti sanottu, mutta olkoot nyt.”

Silti: Hämäläisellä on päivittäin käytössään puolitoista miljoonaa painetun hesarin lukijaa ja Ainolalla miljoona TV-uutisten katsojaa. Miksi he kirjoittavat verkkoon näitä blogeja, joiden lukijakunta kuitenkin jää vain murto-osaan ”varsinaisesta”? Ilmiselvästi siksi, että blogeissa he ovat ikään kuin jutunteon keittiössä: paloittelemassa faktoja, kuorimassa lausuntoja ja paistamassa havaintoja, kun taas painettuun lehteen tai illan pääuutisiin viedään valmis annos. Tarkoitus on ”valmistella, kehitellä, taustoittaa varsinaisia juttuja”, Hämäläinen kirjoitti ensimmäisessä blogissaan (28/9).

Miksi Hämäläisen ja Ainolan blogeja luetaan? Koska he ovat kokeneita ammattitoimittajia, joiden materiaalinkäsittelyä muiden politiikan ammattilaisten, alan aktiivien ja innokkaiden penkkiurheilijoiden on huvi ja hyöty katsella. Eikä pelkästään katsella, vaan mennä mukaan keittiöön kommentoimaan, kysymään ja neuvomaan. Toimivien blogien ehkä tärkein ominaisuus, niin tekijöiden kuin lukijoidenkin kannalta, näyttää olevan vuorovaikutus, kaksisuuntaisuus. Tekijät testaavat ajatuksiaan ja näkemyksiään, mutta niin tekevät myös lukijat, ja parhaimmillaan syntyy argumentoivia keskusteluketjuja, joissa lukijat reagoivat enemmän toistensa kuin bloginpitäjien teksteihin. Niinpä viisas blogisti (kuten Hämäläinen tai Ainola) puuttuu keskustelun kulkuun vain kun häneltä suoraan kysytään tai pyydetään kommenttia, tai kun hän haluaa korostaa jonkin palautteen arvoa.

Viime aikoina blogeja on syntynyt kuin sieniä sateella niin suoraan nettiin kuin monenlaisen muun median kylkeen, useimmiten eri alojen erikoistoimittajien pitäminä. Yhdenkään tieteellisen tai tieteellisluontoisen lehden osalta minulla ei blogeista ole havaintoa. Toimisiko sellainen Yhteiskuntapolitiikka-lehden nettisivulla? Kokeilematta ei tiedä.

Siispä kokeillaan, nyt heti. Tällä päivämäärällä julistan päätoimittaja Matti Virtasen YP-blogin avatuksi. Painettu YP ilmestyy kuusi kertaa vuodessa ja niissä päätoimittaja seuraa ajan hengen liikkeitä paitsi yleisellä toimituspolitiikalla myös kirjoittamalla pääkirjoituksia sekä toimittamalla Ajassa liikkuu –osastoa ja erityisesti sen päättävää Ajatusten Tonava –nimistä palstaa. Zeitgeistin perässä blogissakin tullaan olemaan. Haussa ovat erityisesti heikot signaalit, vahvistuvat trendit ja avautuvat mahdollisuudet.

Kuusi kertaa vuodessa tekee keskimäärin joka toinen kuukausi, joten painettujen numeroiden väliin mahtuu aika monta blogia. Juttujen tiheyttä en osaa tarkalleen ennakoida, katsotaan miten vinhasti aika liikkuu.

Stakes on parhaillaan uusimassa verkkojärjestelmäänsä, uusi otetaan käyttöön muutaman kuukauden kuluessa. Sen valmistuttua blogiin on mahdollista asentaa suora palautemahdollisuus ja juokseva arkisto. Siihen asti käytössä on nykyinen karvalakkimalli, jossa palaute pitää lähettää erikseen minun sähköpostiini, osoite: etunimi.sukunimi@stakes.fi. Siirrän palautteet ja mahdolliset kommenttini sitten manuaalisesti blogiin. Kirjoittakaa! Blogi ei elä ilman teitä.

Mitään ohjelmajulistusta en ryhdy blogille muotoilemaan, sisältö muotoutuu tekemällä ja se sitten toimii tahi ei. Seuraava eli ensimmäinen varsinainen blogi ottaa kimmoketta tuoreen YP:n (6/05) pääkirjoituksesta ”Suomen presidentti” ja se ilmestyy verkkoon lähiaikoina ellei –tunteina.