TYÖTÄ SUOMEEN
1.2.2006


Tarja Halonen valittiin toiselle kaudelleen yllättävän pienellä enemmistöllä. Vaali-iltana Halonen oli tästä itsekin hämmästynyt ja hämmentynyt, ja kertoi aikovansa tarkoin perehtyä siihen, mikä Sauli Niinistön kampanjassa lopulta puri niin hyvin.

Kun samaa ihmettelin itsekin, katsoin tarkemmin Niinistön vaalisivun lyhyitä ohjelmajulistuksia (www.niinisto.net). Kampanjan perus-sloganit tunnetusti olivat: ”työväen presidentti” ja ”hyvinvointi-Suomi säilyy vain työtä tekemällä”. Logiikka: ei paljon auta päivitellä syrjäytymistä, köyhyyttä ja työttömyyttä, ellei saada ”uutta työtä Suomeen”.

Olisiko tämä ”lisää työtä Suomeen” se ydin, joka Niinistön kampanjassa niin moniin resonoi? 1990-luvun alun laman aikana Suomeen syntyi massatyöttömyys, joka ei ole tahtonut sulaa millään – ei vaikka koko vasemmisto oli mukana Lipposen kahdessa hallituksessa ja demarit nykyisessä punamullassa, ja vaikka vuonna 2000 presidentiksi valittiin hyvinvointivaltion pelastajaksi itsensä profiloinut Tarja Halonen. Uutta työtä ei vaan ole tahtonut riittävästi syntyä.

Joten: jospa Niinistöä ei niinkään nostanut oikeistoaalto vaan tyytymättömyys vasemmistoon, sen hampaattomuuteen työn luomisessa? Iskikö ”työväen presidentti” siis todella kipeään paikkaan?

Niinistön vaalisivuilla henkii se perusajatus, että oikeaa ja tervettä uutta työtä on mahdollista luoda lähinnä yritysmaailmaan, tavarantuotantoon. Muuta työtä Niinistö luonnehtii näin:

”Suuri osa suomalaisista saa palkkansa ja elämän sisältönsä toisista suomalaisista huolehtimisesta. Parhaiten voimme kunnioittaa näiden ihmisten työtä huolehtimalla, että yhteiskunnallamme on varaa maksaa heidän uurastuksestaan. Ilman hyvää taloutta emme voi huolehtia koulutuksesta, terveydestä ja hyvästä vanhuudesta.”

Näin aivan varmasti on, mutta käännetäänpä näkökulmaa 180 astetta. Sieltä katsoen saman voisi muotoilla näin:

”Suuri osa suomalaisista saa palkkansa ja elämän sisältönsä yritysmaailman tavarantuotannosta. Parhaiten voimme kunnioittaa näiden ihmisten työtä huolehtimalla, että yhteiskunnallamme on varaa kehittää ja ylläpitää heidän työ- ja toimintakykyään. Ilman hyvää koulutusta, terveydenhoitoa ja turvattua vanhuutta emme voi taata yrityksille osaavaa, aktiivista ja eläkeikään jaksavaa työvoimaa.”

Yritykset tuottavat tavaroita, hyvinvointipalvelut ihmisiä eli laadukasta työvoimaa, joka tavaroita kykenee ideoimaan, suunnittelemaan ja tekemään. Ihmisten ”tuotanto” ja tavaran tuotanto ovat tiukasti naimisissa keskenään - vaikka ihminen on paljon muutakin kuin työvoimaa.

Johtopäätös. Vasemmisto on perinteisesti kantanut erityistä huolta ihmisten tuotannosta eli ihmisten työkyvyn ja ihmisarvon kehittämisestä ja ylläpidosta – so. hyvinvointivaltion eli julkisten palveluiden ja tulonsiirtojen luomisesta. 1980-luvulla tämä rakennustyö vietiin pitkälle, mutta 1990-luvun lama katkaisi siltä siivet. Tai vielä enemmän: laman syyksi kääntyi tai käännettiin ”muodottamaksi paisunut” julkinen sektori.

Alkoi lähes masokistinen julkisten menojen säästö-, höyläys- ja leikkauskuuri, ja se levy on jäänyt päälle, vaikka sen pakottavat syyt ovat aika päiviä kadonneet. Viimeisin ilmentymä – ja ehkä Niinistö-buumin yksi taustatekijä – tästä oli hallituksen taannoin tekemä kehyspäätös valtion töiden vähentämisestä. Eläkkeelle siirtyvien suurten ikäluokkien edustajien viroista aiotaan täyttää vain puolet. Siis mekaanisesti, kautta linjan, täysin riippumatta reaalisten töiden määrästä ja tarpeesta (esim. yliopistoissa ja oikeuslaitoksessa). Voiko julkinen sektori enää pahemmin julistaa epäuskoa itseensä, vähätellä omien tehtäviensä tärkeyttä ja merkitystä?

Verratkaapa muihin Pohjoismaihin, esimerkiksi VATTin tutkimusjohtajan Jaakko Kianderin avustuksella. Kianderin silmiä aukaiseva vertailu Suomen ja Ruotsin yhteiskuntien kehityksestä 1990-luvun alusta tähän päivään löytyy valtioneuvoston kanslian julkaisemasta raportista nimeltä "Tuottavuus ja työllisyys/Mitä opittavaa Pohjoismaista? "(osoite www.vnk.fi, sieltä julkaisut). Tulen palaamaan siihen – ja sitä tukevaan Susanna Rahkosen artikkeliin – YP:n seuraavan eli ykkösnumeron pääkirjoituksessa.

Tässä vain tiivistäen: oliko Tarja Halosen ahdinko vaaleissa ehkä seurausta vasemmiston yleisemmästä identiteettikriisistä – erityisesti julkisen sektorin ominaislaadun, mahdollisuuksien ja arvon hukkaamisesta? Ja vastaavasti: onko Jyrki Katainen ne Sauli Niinistön kampanjan mainingeissa ehkä löytämässä?