ROTTAÄMPÄRI
19.4.2007
Hesarin tiedesivulla kolumnoiva Anna Rotkirch kertoi (17/4) psykiatri Randoph Nesseä siteeraten kokeesta, jossa rottia laitettiin vesiämpäriin. Toiset rotat alkoivat aktiivisesti uida ympyrää ämpärissä, toiset lakkasivat nopeasti yrittämästä.
Nämä jälkimmäiset, joita tutkijat nimittivät ”epätoivoisiksi”, eivät kuitenkaan hukkuneet, vaan kelluivat hiljaa, kuono juuri vedenpinnan yläpuolella. Mutta kun niille syötettiin masennuslääkettä, ne piristyivät niin, että alkoivat taas aktiivisesti uida. Siis ympyrää ämpärissä.
Jos joutuu veden varaan ilman ulospääsyä, kumpi on järkevämpää, uida pirteästi vai tehdä mahdollisimman vähän? Näin Rotkirch kysyy, ja vastaa:
”Epätoivo, suru ja pettymys tekevät meistä saamattomia ja vetäytyneitä. Mutta ehkä juuri se auttaa! Saamme aikaa itsekeskeisesti, muiden tarpeista välittämättä, eritellä alakuloisuuttamme. Pohdimme, miten tilanteesta olisi selvinnyt paremmin, tai miten noloja tapahtumia voisi jatkossa välttää. Tutkimusten mukaan päämäärien saavuttamisaste ei sinänsä vaikuta mielialaan. Alakuloisuus syntyy odotetun ja todellisen onnistumisen välisestä erosta. Lievä masennus on silloin ihanteellinen tila, joka auttaa luopumaan turhista tavoitteista... Nesse on potilastyössään oivaltanut, että vakavankin masennuksen taustalta voivat löytyä ylimitoitetut tavoitteet. Alakulo viestittää ensin, ettei asia ratkea. Jos ihminen silti jatkaa entiseen tapaan, ’hyvänä huonona’ tunteena toiminut masennus muuttuu sairaudeksi.”
Tuntuu siltä, että Anna Rotkirch on Randolph Nessen ja rottaämpärin avulla oivaltanut jotain sellaista, mikä voisi olla vaikka mittavan tutkimusprojektin ydinidea. Kaiken arkikokemuksen perusteella vaikuttaa nimittäin kovasti uskottavalta, etteivät mielialat putoa ihmisen päähän kuin meteorit taivaalta. ”Alakuloisuus syntyy odotetun ja todellisen onnistumisen välisestä erosta.”
Ihminen ei vain useinkaan tiedosta, mitkä tavoitteet häneen on ulkoapäin istutettu ja mitkä ovat hänen omia, sisimpiä pyrkimyksiään – ja miten on toiminnassaan niiden suhteen todella onnistunut. Kirjailija Anton Tshehov puki tämän dilemman sanoiksi aikanaan näin:
”Ihmisten jakaminen onnistujiin ja epäonnistujiin on ihmisluonnon tarkastelemista ahtaasta, ennalta omaksutusta näkökulmasta... Oletteko Te onnistuja vai ettekö ole? Entä minä? Entä Napoleon? Teidän Vasilinne? Missä on arviointiperuste? Täytyy olla Jumala voidakseen erehtymättömästi erottaa onnistujat epäonnistujista.” (Kirjeitä vuosilta 1877–1890, Otava 1982, s. 284)
Anna Rotkirchin oivalluksen valossa ”ei täydy olla Jumala” voidakseen erottaa onnistujan epäonnistujasta – nimittäin subjektiivisesti, jokaisen omalla kohdalla. Ns. tunneäly ilmoittaa meille kullekin kyllä pyytämättä ja yllättäen, missä kulloinkin mennään. Sitä ääntä kannattaa silloin kuunnella eikä solahtaa oravanpyörästä rottaämpäriin, kuten Rotkirch pelkistää:
”On yleinen virhe ajatella, että huonolta tuntuvat mielialat ovat sinänsä huonoja. Kielteinen tunne ei aina ole ongelma, vaan voi päinvastoin olla ongelman paras ratkaisu.”
