LAITAKAUPUNGIN VALOT
7.2.2006


Kävimme tuoreeltaan katsomassa Aki Kaurismäen Laitakaupungin valot. Se on elokuvalliselta ilmaisultaan ehkä ehjintä ja toimivinta, mitä Kaurismäki on luonut.

Mutta samalla se on myös surullisinta, kahdessa sisäkkäisessä mielessä.

Päähenkilö on yövartija Koistinen, joka suojelee Helsingin Ruoholahden lasitalojen symboloimaa nyky-yhteiskuntaa. Uutta Akilandiassa on se, että Koistinen on maailmassaan nyt totaalisesti yksin, kuten Leena Virtanen Hesarin Nyt-liitteen (5/06) arviossa pelkistää:

”Hän on 2000-luvun duunari, jota tarvitaan suojelemaan parempiosaisten omaisuutta. Kun edellisen elokuvan päähenkilö oli mies vailla menneisyyttä, Koistinen on mies vailla ominaisuuksia. Kaikki hänessä on vain reaktiota ympäröivään maailmaan ja yhteiskuntaan. Hän on kiusattu, ihan kirjaimellisesti nurkkaan ajettu. Surkimus, nysverö, kuten elokuvan naispäähenkilö Mirja häntä selän takana nimittää. Yksinäinen mies ei saa apua keneltäkään. Kaurismäki-maailman ydin on tähän asti ollut työläisten keskinäinen solidaarisuus, mutta nyt siitä ei näy enää jälkeäkään. Koistinen ei enää itsekään osaa etsiä hyvää eikä myöskään auttaa.”

Tämä on surullista, kuten aina. Aina on ollut ja aina tulee olemaan Koistisia, jotka ovat yksin maailmassa ja jotka ajelehtivat ajan virrassa ovelien ja häikäilemättömien tyyppien hyväuskoisina apureina. Mutta surullisinta elokuvassa on se, että se esittää tällaisen elämänkohtalon ja –asenteen lähes arvokkaana, lähes ihannoituna. Koistista esittävä Janne Hyytiäinen arvioi roolihahmoaan haastattelussa näin (TV-maailma 5/06):

”Kumppanin tarpeen ja valtavan lojaaliutensa takia Koistinen joutuu hyväksikäytön uhriksi ja syntipukiksi. Koistinen ei ole hölmö, mutta kestää passiivisesti mitä tahansa.
– Miksei tuommoista sietäisi?, Hyytiäinen heittää ja vertaa hahmon vaikeuksia nälänhätään ja Irakin sotaan.
– On olemassa ihmisiä, jotka sietävät vastoinkäymisiä ja potkuja päähän. Eikös se Jumalakin kovasti kyseenalaistanut Jobia ja hänen tapojaan? Otettiin lähestulkoon kaikki pois ja katsottiin, vieläkö jätkä potkii. Hyvin jytäsi, vaikkei kasvanut kaura pellolla.”

Voi olla. Yksilöpsykologisesti Koistinen on ihan uskottava tyyppi – mutta miksi sellainen juuri nyt? Olennaista ei ole se, mitä Kaurismäki on leffaa tehdessään ajatellut, tilittääkö hän siinä oman henkilöhistoriansa nykytilannetta, tuottaako omaa päivitystään Dostojevskin Idiootista vai esittääkö visiotaan nyky-yhteiskunnan tilasta ja tulevaisuudesta. Olennaista on se, miten se tässä ja nyt katsojien taholta luetaan. Pelkään pahoin, että ns. suuri yleisö ei tästä elokuvasta tule innostumaan, mutta sitä ihastuneemman vastaanoton se tulee saamaan sekä ylemmissä kulttuuripiireissä että siellä, missä kannetaan huolta työntekijöiden sopeutumisesta kvartaalitalouden vaatimuksiin.

Juuri Koistisen edustamaa tyyppiä ja sen kulttuurista paijausta näissä piireissä taidetaan nyt kaivata – nyky-Suomihan tarvitsee paineenkestävää työvoimaa, rasvanahkaisia taviksia, jotka kykenevät tyynen rauhallisesti sietämään jatkuvia moraalisia kolhuja, sopeutumaan yhä uudelleen ja olemaan välittämättä turhista.

TV-maailman haastattelun lopulla Janne Hyytiäinen havahtuu itsekin epäilemään roolihahmoaan:”Hyytiäinen alkaa miettiä, voisiko Koistisen onni kääntyä päälaelleen.
– Pitäisi tehdä osa kaksi: Koistinen näyttää. Koistinen voittaa lotossa melkein seitsemän oikein! Olen jo ehdottanut Akille.”

Veikkaan, että tätä ”Koistisen paluuta” ei tulla koskaan näkemään. Laitakaupungin valojen valossa Aki Kaurismäki on jo luopunut toivosta ja luovuttanut.

Tai sitten ei. Kaikki riippuu siitä, millaista moraalista yötä Kaurismäki mieltää kuvaavansa, vasta alkanutta vai jo päättymässä olevaa. Luonnossa kylmintä on juuri ennen auringon nousua.

TUHAT KÄYNTIÄ
3.2.2006


Aloitin tämän bloginpidon tammikuun 9. päivänä, joten nyt eli helmikuun alussa laskuri kykenee kertomaan tiedot käynneistä YP:n verkkosivuilla koko tammikuulta.

YP:n verkkosivujen käyntimääriä on kyetty seuraamaan laskurin avulla vuoden 2004 alusta lähtien. Vuositasolla 2004 kävijöitä oli 9 400 ja käyntejä 32 400, vuonna 2005 vastaavat luvut olivat 17 100 ja 49 300. Selvää kasvua siis, ja jokainen kävijä kävi kumpanakin vuonna keskimäärin suunnilleen kolmella YP:n verkkosivulla. Kuukausittainen käyntien haarukka on tähän asti ollut 1 900–5 700. Hiljaisimpia kuukausia ovat kumpanakin vuonna olleet tammi-helmikuu ja kesäkuukaudet, aktiivisimpia maalis-toukokuu ja syys-marraskuu.

Vuoden 2004 tammikuussa käyntejä oli 2 300 ja viime vuoden tammikuussa 3 100. Nyt tammikuussa 2006 käyntejä oli peräti 5 800 – mikä on samalla YP:n kuukausiennätys (edellinen eli 5 700 on maaliskuulta 2005).

Blogin vaikutuksesta kertoo myös suosituimpien YP:n verkkosivujen lista (suluissa käynnit): etusivu (1 407), blogi (1 054), arkisto (718), YP:n tilaaminen (389), YP:n profiili (375), 6/05 pääkirjoitus (357). Siis hiukan yli tuhat käyntiä blogissa. Kun kävijöitä verkkosivuilla tammikuussa oli runsaat 2000, heistä suunnilleen joka toinen kävi blogissa.

Helsingin Sanomien Unto Hämäläinen (jonka Perässähiihtäjä-blogiin viittasin ensimmäisessä jutussani 9/1) kertoi sivullaan jossain vaiheessa, että joulukuussa hänen blogissaan käytiin 25000 kertaa. Kun Hesari on levikiltään hivenen isompi kuin YP, tuhat käyntiä täällä on enemmän kuin hyvä alku.

Tähän mennessä blogin olemassaolosta on tiedotettu vain Stakesin sisäisessä verkossa, talon ulkopuoliset ovat saaneet tiedon lähinnä käydessään muista syistä YP:n nettisivuilla. Tämän vuoden ensimmäisessä painetussa YP:ssä on juttu blogin perustamisesta (sisältää sarjan ensimmäisen jutun nimeltä "Blogin paikka"). Ykkösnumero ilmestyy maaliskuun alussa, joten laskurin maaliskuun luvuista aikanaan näkee, mitä tiedon leviäminen vaikuttaa.

Mutta hyvät lukijat: kiinnostus tähän blogiin vaikuttaa siis lupaavalta. Tämä kannustaa jatkamaan!

TYÖTÄ SUOMEEN
1.2.2006


Tarja Halonen valittiin toiselle kaudelleen yllättävän pienellä enemmistöllä. Vaali-iltana Halonen oli tästä itsekin hämmästynyt ja hämmentynyt, ja kertoi aikovansa tarkoin perehtyä siihen, mikä Sauli Niinistön kampanjassa lopulta puri niin hyvin.

Kun samaa ihmettelin itsekin, katsoin tarkemmin Niinistön vaalisivun lyhyitä ohjelmajulistuksia (www.niinisto.net). Kampanjan perus-sloganit tunnetusti olivat: ”työväen presidentti” ja ”hyvinvointi-Suomi säilyy vain työtä tekemällä”. Logiikka: ei paljon auta päivitellä syrjäytymistä, köyhyyttä ja työttömyyttä, ellei saada ”uutta työtä Suomeen”.

Olisiko tämä ”lisää työtä Suomeen” se ydin, joka Niinistön kampanjassa niin moniin resonoi? 1990-luvun alun laman aikana Suomeen syntyi massatyöttömyys, joka ei ole tahtonut sulaa millään – ei vaikka koko vasemmisto oli mukana Lipposen kahdessa hallituksessa ja demarit nykyisessä punamullassa, ja vaikka vuonna 2000 presidentiksi valittiin hyvinvointivaltion pelastajaksi itsensä profiloinut Tarja Halonen. Uutta työtä ei vaan ole tahtonut riittävästi syntyä.

Joten: jospa Niinistöä ei niinkään nostanut oikeistoaalto vaan tyytymättömyys vasemmistoon, sen hampaattomuuteen työn luomisessa? Iskikö ”työväen presidentti” siis todella kipeään paikkaan?

Niinistön vaalisivuilla henkii se perusajatus, että oikeaa ja tervettä uutta työtä on mahdollista luoda lähinnä yritysmaailmaan, tavarantuotantoon. Muuta työtä Niinistö luonnehtii näin:

”Suuri osa suomalaisista saa palkkansa ja elämän sisältönsä toisista suomalaisista huolehtimisesta. Parhaiten voimme kunnioittaa näiden ihmisten työtä huolehtimalla, että yhteiskunnallamme on varaa maksaa heidän uurastuksestaan. Ilman hyvää taloutta emme voi huolehtia koulutuksesta, terveydestä ja hyvästä vanhuudesta.”

Näin aivan varmasti on, mutta käännetäänpä näkökulmaa 180 astetta. Sieltä katsoen saman voisi muotoilla näin:

”Suuri osa suomalaisista saa palkkansa ja elämän sisältönsä yritysmaailman tavarantuotannosta. Parhaiten voimme kunnioittaa näiden ihmisten työtä huolehtimalla, että yhteiskunnallamme on varaa kehittää ja ylläpitää heidän työ- ja toimintakykyään. Ilman hyvää koulutusta, terveydenhoitoa ja turvattua vanhuutta emme voi taata yrityksille osaavaa, aktiivista ja eläkeikään jaksavaa työvoimaa.”

Yritykset tuottavat tavaroita, hyvinvointipalvelut ihmisiä eli laadukasta työvoimaa, joka tavaroita kykenee ideoimaan, suunnittelemaan ja tekemään. Ihmisten ”tuotanto” ja tavaran tuotanto ovat tiukasti naimisissa keskenään - vaikka ihminen on paljon muutakin kuin työvoimaa.

Johtopäätös. Vasemmisto on perinteisesti kantanut erityistä huolta ihmisten tuotannosta eli ihmisten työkyvyn ja ihmisarvon kehittämisestä ja ylläpidosta – so. hyvinvointivaltion eli julkisten palveluiden ja tulonsiirtojen luomisesta. 1980-luvulla tämä rakennustyö vietiin pitkälle, mutta 1990-luvun lama katkaisi siltä siivet. Tai vielä enemmän: laman syyksi kääntyi tai käännettiin ”muodottamaksi paisunut” julkinen sektori.

Alkoi lähes masokistinen julkisten menojen säästö-, höyläys- ja leikkauskuuri, ja se levy on jäänyt päälle, vaikka sen pakottavat syyt ovat aika päiviä kadonneet. Viimeisin ilmentymä – ja ehkä Niinistö-buumin yksi taustatekijä – tästä oli hallituksen taannoin tekemä kehyspäätös valtion töiden vähentämisestä. Eläkkeelle siirtyvien suurten ikäluokkien edustajien viroista aiotaan täyttää vain puolet. Siis mekaanisesti, kautta linjan, täysin riippumatta reaalisten töiden määrästä ja tarpeesta (esim. yliopistoissa ja oikeuslaitoksessa). Voiko julkinen sektori enää pahemmin julistaa epäuskoa itseensä, vähätellä omien tehtäviensä tärkeyttä ja merkitystä?

Verratkaapa muihin Pohjoismaihin, esimerkiksi VATTin tutkimusjohtajan Jaakko Kianderin avustuksella. Kianderin silmiä aukaiseva vertailu Suomen ja Ruotsin yhteiskuntien kehityksestä 1990-luvun alusta tähän päivään löytyy valtioneuvoston kanslian julkaisemasta raportista nimeltä "Tuottavuus ja työllisyys/Mitä opittavaa Pohjoismaista? "(osoite www.vnk.fi, sieltä julkaisut). Tulen palaamaan siihen – ja sitä tukevaan Susanna Rahkosen artikkeliin – YP:n seuraavan eli ykkösnumeron pääkirjoituksessa.

Tässä vain tiivistäen: oliko Tarja Halosen ahdinko vaaleissa ehkä seurausta vasemmiston yleisemmästä identiteettikriisistä – erityisesti julkisen sektorin ominaislaadun, mahdollisuuksien ja arvon hukkaamisesta? Ja vastaavasti: onko Jyrki Katainen ne Sauli Niinistön kampanjan mainingeissa ehkä löytämässä?

ARVOT LOIMUUN
24.1.2006


Filosofi Maija-Riitta Ollila on konsultti, kirjailija ja paljon muuta. Kävimme kaksi vuotta sitten keskenämme väittelyä ajan hengestä sähköpostitse, ja tuo väittely julkaistiin Tiedepolitiikka-lehdessä (2/04) otsikolla "Punamullasta ja Sammon jaosta"

Nyt tuoreessa Turun Sanomien kolumnissaan (20/1) Maija-Riitta tislaa esiin kaksi pääperiaatetta, joiden mukaan kansalaiset valitsevat presidentin. Ensimmäinen on kaunis paradoksi:

“Presidenttiehdokas ei arvoasioissa voi olla edelläkävijä, hän on väistämättä perässähiihtäjä. Hänen on sytytettävä loimuun kansalaisten valmiiksi kannattamat arvot, muuten nämä eivät äänestä häntä.”

Mitä se on? Suomi on pieni maa, jolla on rankka mutta nousujohteinen historia. Täällä ovat kauan olleet arvossaan kova työ, työn tuottama arvostus ja turva, ja isänmaan ulkoinen turvallisuus. Ja nimenomaan näitä arvoja kumpikin toiselle kierrokselle selviytynyt presidenttiehdokas on selvästikin pyrkinyt ja pyrkii loimuun sytyttämään. Arvojen välinen suhde ja keinot niiden toteuttamiseksi hiukan vaihtelevat, mutta syvä arvopohja kummallakin on sama, suomalainen.

Maija-Riitan toisen pointin voi tulkita rakentuvan edellisen päälle:

”Toinen kierros ei ratkea aritmetiikan avulla, tulosta ei järki säätele. Jos järjellä olisi suuri rooli, valittaisiin henkilö, joka johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä hallituksen kanssa. Ei yritettäisi valita henkilöä, joka johtaa maaseutupolitiikkaa peräti kaikkivaltiaana tai ihmistä, joka pelastaa hyvinvointivaltion, tai yksilöä, joka palauttaa Suomen globalisaation voittajaksi. Suomen muinaisuskontoon kuului Ukko Ylijumala, sään, sadon ja ukkosen jumala. Ukko suojeli sodassa. Hän ajoi jäniksiä ansoihin. Tehtävät eivät ole kaukana niistä odotuksista, joita asetamme presidentille. Hänen pitäisi vastata ilmastohaasteisiin, antaa turvatakuut ja ajaa saalis suomalaisyritysten ansalankaan.”

Kyllä: me haluamme presidentiksi ihmisen, joka kykenee kiteyttämään ja sytyttämään loimuun meidän keskeiset arvomme, ja sitä kautta ”pelastamaan” meidät. Maija-Riitan assosiaatio Ukko Ylijumalaan on osuva – mutta jää hiukan sumeaksi. Ei nykyihminen Ukko Ylijumalaan sen paremmin kuin presidentteihinkään enää siinä mielessä usko, että nämä itse kykenisivät jotenkin ulko- tai yläpuolelta ohjaamaan kansan tai sen yksilöiden kohtaloita. Modernit messiaat vaikuttavat sisältä päin.

Sosiologian isäksi sanottu Émile Durkheim oivalsi pääteoksessaan (Uskontoelämän alkeismuodot, Tammi 1980), että uskonnot – kuten kaikki ideologiat – ovat ihmisen itsensä tahdon teknologiaa. Jumalat, presidentit ja muut idolit ovat peilejä, jotka heijastavat takaisin niihin suuntautuvan sosiaalisen ja psykologisen energian. Vajaa sata vuotta sitten Durkheim pelkisti perusajatuksensa eräässä luennossaan näin:”Jos siis emme samaista uskontoa mihinkään määrättyyn oppiin, niin se koostuu ennen kaikkea joukosta ihanteita, jotka kykenevät nostattamaan ihminen oman itsensä yläpuolelle, vapauttamaan hänet ajallisista ja maallisista haluista kohti arvokkaampaa ja pysyvämpää olemassaoloa. Tämä kyky ei ole näissä ihanteissa itsessään, vaan niiden voima on peräisin siitä lähteestä joka on yhtä vanha kuin ihmiskunta ja joka ei koskaan voi juosta kuiviin: tuo voima säteilee yhtyneistä ihmismielistä, niiden keskittymisestä yhteisten ihanteiden ympärille, siitä elävöittävästä ja innostavasta vaikutuksesta jollainen jokaisella toimivalla yhteisöllä on jäseniinsä.”

Presidentti itse ei kykene mihinkään. Mutta jos presidentti kykenee laulamaan heimonsa hengen eli toimimaan suurena yhteisöllisenä peilinä, hän toteuttaa ihan samaa funktiota kuin Ukko Ylijumala. Jos presidentti on hyvä eli saa keskeiset arvomme loimuamaan, me emme usko hänen ylivertaisiin kykyihinsä vaan hänen kauttaan, hänen avullaan, itseemme.

Näiden kriteereiden valossa: kumpi toisen kierroksen ehdokkaista siis on meille parempi peili eli projektiivinen messias? Sitä Maija-Riitta ei kolumnissaan tietenkään kerro, koska hän on filosofi eikä mikään ennustaja. Demokratiassa totuuden sanoo valinnallaan kansa, eikä tuomiosta voi valittaa.

Siitä huolimatta Maija-Riitta Ollila tulee TV1:n vaalivalvojaisissa kommentoimaan (yhdessä Claes Anderssonin kanssa) toisen kierroksen vaalitulosta, kuten hän kommentoi jo ensimmäistäkin kierrosta. Maija-Riitan tuoretta kirjaa Persoonan valta (johon tässä siteerattu Turun Sanomien kolumni näyttää osittain perustuvan) tullaan puolestaan kommentoimaan YP:n tämän vuoden ykkösnumerossa.

ZORRON YÖ JATKUU
17.1.2006


Kun presidentinvaaleissa mentiin toiselle kierrokselle, TarjaRap on tehokäytössä vielä parisen viikkoa. Edellisen Zorron yö -blogijuttuni keskeinen henkilö Susanna Rahkonen lähetti ilahduttavan kommentin, jonka julkaisen luvan kanssa alla, ja sen jälkeen jatkokommenttini.


RAHKONEN: Oli hauska lukea ikäpolvitulkintaa. Tässä projektissa oli keskeisenä avainhenkilönä mukana myös saman sukupolven miehiä, eli Osku Pajamäki (s.1970), jonka käsialaa musiikkivideo ja siinä valittu tyylilaji on. Lisäksi keskeinen henkilö oli sävellyksestä ja aika suuresta osasta sanoituksista vastannut Tatu Ferchen (s. 1975, tuttu Kwan-yhtyeestä).

Eli pelkkä naisjuttu tämä ei ollut. Sukupolvijuttu kylläkin.


VIRTANEN: Mainiota, vahvistaa vain tulkintaa! Huomasin kyllä, että ohjaaja oli Osku Pajamäki ja tiesin, että hän on suunnilleen samanikäinen, mutta Tatu Ferchen oli minulle outo nimi. Halusin vain tietoisesti korostaa naisvoittoisuutta, koska teillä eduskuntaryhmässä on nuorissa aivan puhdas lista (suurissa ikäluokissa taas vahva miesyliedustus).

Luulen kyllä, että lamapolven sisällä miehet ovat jo alkaneet it-kuplan puhjettua aktivoitua ja vuoden 2007 vaaleissa Osku Pajamäkikin saattaa vihdoin mennä läpi, jos on vielä ehdokkaana. Meillä suurissa ikäluokissa kävi vähän samoin, vaikkakin meillä mobilisaatio siirtyi polven sisällä ajan mittaan kenttäpuoliskosta toiseen. 1970-luvulla vasemmistovirtaus oli niin vahvaa, että polven oikeistosiipi jäi passiiviseksi, mutta kun suunta 1980-luvulla alkoi muuttua, he aktivoituivat. Sauli Niinistökin valittiin kansanedustajaksi vasta vuonna 1987, 38-vuotiaana.

Sukupolvihan on sekä yhtä että eri: saman aikakauden läpi on eletty, mutta sitä tulkitaan eri tavoin. Teidän polvenne (siis lamapolven) sisällä kyse on tähän asti ollut sukupuolierosta samalla kenttäpuoliskolla. 1999 vaaleista lähtien nousussa ollut vasemmistosiipi (joka nyt siis on etsiytynyt pelkästään sdp:hen) on valinnut edustajikseen vain naisia, mutta jatkossa myös miehet saanevat ilmaa siipiensä alle. Mutta: Sauli Niinistön eilinen menestys kertonee siitä, että myös lamapolven oikea laita on nyt poliittisesti heräämässä. Ehkä menossa on jonkinasteinen polarisaatio.

ZORRON YÖ
14.1.2006


Tarja Halosen kampanja julkisti (3/1) TarjaRap-vaalivideon nimeltä “Työn orjat Zorron yöstä nouskaa”. Tätä koskevan uutisen (osoitteessa www.tarjahalonen.fi) lopussa on linkki, josta pääsee videon äärelle. Satuin noukkimaan videon julkistuspäivän iltana, ja saman tien oli pakko katsoa se monta kertaa peräkkäin. Reaktio: pystyvätkö demarit todella tämmöiseen? Jotain samantyyppistä nousi (8/1) Hesarin sunnuntaisivujen toimittajan Anneli Sundbergin mieleen:”Kuulkaas, minuun iski ihan järjetön epäilys. Ovatko poliitikot sittenkin lahjakkaita? Jotkut jopa monilahjakkaita? Myönnän, että ajatus on outo ja kaukaa haettu. Melkein kuin väittäisin, että toimittajat ovat lahjakkaita. Epäilykseni heräsi, kun poikkesin hakemaan TarjaRap-musiikkivideon ... Huh, huh. Video tehosi. Vaikken saanutkaan sanoista selvää, minusta video oli upea, naiset kauniita ja Backmankin ihan siisti keski-ikäiseksi mieheksi. Onkohan minun arvostelukykyni kadonnut kokonaan?”

Hiukan myöhemmin Sundberg jatkaa:

”Kuusi vuotta sitten podin hengenahdistusta Tavastia-klubin seinää vasten litistyneenä. Rytmikkäät Tarja-huudot melkein peittivät alleen rokin jyrinän. Nuoret tungeksivat idolinsa ympärillä, idoli säteili ja jakoi nimmareita. Kun kompuroin ulos Tavastialta ja sain vedetyksi hiukan henkeä, oivalsin, ettei Esko Ahosta tule presidenttiä. Näissä vaaleissa en ole toistaiseksi kokenut ahaa-elämyksiä. Mahdanko kokeakaan? Ihan hiukan minua tosin värisytti, kun Tarjan räppivideossa naiset hyökkäsivät jakkupuvuissaan suoraan katsojan silmille. Energia purskui. Lopuksi suorastaan odotin, että naiset ja Backman repivät jakkupuvut päältään ja paljastavat tulipunaiset korsettinsa, joihin on kirjailtu presidenttiehdokkaan nimi.”

Olen lähipiiristä havainnut, ettei TarjaRap herätä suinkaan pelkkää ihastusta, vaan jakaa varsin jyrkästi mielipiteitä. Kuuluu asiaan. Se ei kuitenkaan tässä ole olennaista eikä se, että kyse on presidentinvaalien videosta. Tärkeää siinä minusta on, ketkä siinä esiintyvät ja millä tavalla. TarjaRapin ydinryhmän kokoonpanoon kuuluvat Susanna Huovinen (s. 1972), Miapetra Kumpula (s. 1972), Heli Paasio (s. 1972), Susanna Rahkonen (s. 1968), Säde Tahvanainen (s. 1972), Satu Taiveaho (s. 1976), Jutta Urpilainen (s. 1975) ja Pia Viitanen (s. 1967) – kahdeksan SDP:n eduskuntaryhmän nuorinta, 1970-luvun taitteen ympärillä syntynyttä, nyt 35 ikävuoden vaiheilla olevaa kansanedustajaa. Heidän lisäkseen videolla mukana on hiukan vanhempi Tarja Filatov (s. 1963) sekä samoin vanhempi, mutta silti nuorin demarimieskansanedustaja Jouni Backman (s. 1959).

Tämä ydinryhmä, kahdeksan kopla, edustaa lamapolvea, 1990-luvun alun laman aikana aikuistumisensa herkässä vaiheessa olleita – tai tarkemmin: he ovat lamapolven poliittista avantgardea, jonka rantautuminen eduskuntaan alkoi laajemmin vuoden 1999 eduskuntavaaleissa. Vuoden 2003 vaaleissa eduskuntaan valittiin kaikkiaan 23 silloin alle 35-vuotiasta edustajaa. He poikkeavat jyrkästi kaikista vanhemmista edustajaryhmistä, kahdessa suhteessa.

Ensinnäkin valtaosa heistä on naisia (18/23). Miksi? 1990-luvulla yleistynyt määräaikais- ja pätkätyöläisyys kohdistui nimenomaan nuoriin naisiin, mikä on vain vahvistanut lamakokemuksen tuottamaa epävarmuutta. Samaan aikaan samanikäisiä miehiä revittiin kesken opintojen paisuvan it-sektorin hyväpalkkaisiin töihin.

Toiseksi alle 35-vuotiaiden kansanedustajien poliittinen jakauma on aivan erilainen kuin koko eduskunnan, ja ero kasvoi jyrkästi vuoden 1999 vaaleista vuoden 2003 vaaleihin. Vuonna 2003 alle 35-vuotiaita valittiin puolueittain seuraavasti (suluissa vuonna 1999 valitut): keskusta 8 (6), demarit 7 (5), vihreät 4 (4), kokoomus 2 (9), vasemmistoliitto 0 (1).

Kokoomus oli pitkään nuorten suosikki, mutta vuoden 2003 vaaleissa nuorten kokoomuslaisten edustajien tulo siis lähes tyrehtyi. Vasemmistoliiton nuorisoedustus putosi nollaan, vihreät pysyivät ennallaan, vain keskustan ja demarien nuorten edustajien määrä kasvoi. Jos tämä ennustaa tulevaa, punamullalla menee lujaa.

Viisi keskustan nuorista edustajista on naisia, demareista kaikki seitsemän – ja he kaikki ovat mukana TarjaRap-ryhmässä. Heillä näyttää ilmiselvästi olevan poliittinen missio, sukupolvikokemuksen osaltaan generoima tehtävä, jonka toteuttamiseen tuntuu myös olevan – lähes palavaa – halua. Siksi ei ole ihme, että videolla räpätessä ”energia purskuu” ja että siinä hyökätään ”suoraan katsojan silmille” – hiukan kuin aikanaan Lapualaisoopperassa ja erityisesti sen loppulaulussa. Kun Anneli Sundberg kuvittelee ironisten, ukrainalaisten naissotilaiden unvormuja muistuttavien jakkupukujen alla häämöttävän tulipunaisia korsetteja, intuitio saattaa olla oikeansuuntainen…

Näistä naisista taidamme vielä kuulla moneen kertaan ja monella tavalla. Ja sitten joskus paljon myöhemmin tämä TarjaRap-video saattaa pyöriä tiheästi monenlaisten dokumenttien elementtinä, kertomassa valtaan nousseen polven myöhäisnuoruuden taannoisesta tähtihetkestä, jollaiseksi sitä ei aikanaan tajuttu. Mutta ihan niin kauan ei tarvitse kuitenkaan odottaa. TarjaRapin suunnittelun ja organisoinnin keskeinen vaikuttaja ja yksi videon pääesiintyjistä, Susanna Rahkonen, debytoi YP:n kirjoittajana seuraavassa eli tämän vuoden ensimmäisessä numerossa (ilmestyy helmi/maaliskuun vaihteessa). Kirjoituksen otsikko on ”Julkinen sektori työllistäjänä” ja sisältö jotain sellaista, mitä tämä aika taitaa todella kaivata – erityisesti nyt, kun vuoden 2007 eduskuntavaalit lähestyvät.

PRESIDENTTI VAI EI?
11.1.2006


Pohdin tuoreessa pääkirjoituksessa (YP 6/05, luettavissa tällä nettisivulla) nykyistä presidentti-instituutiota ja päädyn pitämään sitä kansanvallan toisena tukipilarina. Saadakseni palautetta lähetin sen luettavaksi kahdelle fiksuna pitämälleni ihmiselle: Matti Viialaiselle ja Matti Kortteiselle. Alla kummankin kanssa (ja kummankin luvalla) käyty sähköpostikeskustelu:


VIRTANEN: Huomasin Ilta-Sanomien Lainatuista, että olet kirjoittanut Savon
Sanomissa presidentistä. Minäkin olen tykönäni pohtinut asiaa oheisessä pääkirjoituksessa. Kriisinhallintalaki-jupakka nosti esiin periaatekysymyksen: onko pressa turha jäänne vai ei. Tunnut IS-sitaatin valossa edustavan vanhaa vasemmiston linjaa (kuten KU:n pääkirjoitus tänään 13/12), mikä minusta nykytilanteessa on täysi virhearvio.

Suora kansanvaali + vuoden 2000 perustuslaki ovat laadullisesti muuttaneet kuvion ja tehneet minusta pressasta olennaisen osan toimivaa demokratiaa. Jos edelleen suuntaudutaan pressan vallan vähentämiseen/poistamiseen, se edustaa minusta sellaista logiikkaa, että jos pellon kyntäminen on hyväksi ennen viljan kylvämistä, se on sitä myös silloin kun vilja on oraalla.


VIIALAINEN: Olemme oivallisesti asiasta eri mieltä, kuten jo kolumnini kertoo. Minä en lähtisi menemään USA:n, Venäjän ja Ranskan suuntaan. vaan luottaisin parlamentarismiin. Molempia malleja voi sinänsä puolustaa ja pitää demokraattisinakin. Ongelma on, että kuuteen vuoteen presidentti ei ole suorassa vastuussa kellekään vaan pystyy käyttäytymään mielensä mukaan.

Pääministeri ja hallitus ovat sen sijaan aina ja joka hetki eduskunnan varassa, aivan niin kuin toimitusjohtaja ja yhtiön hallitus osakeyhtiöissä, jos nyt hieman banaali vertaus sallitaan. Se, että voi joka hetki saada potkut, on omiaan lisäämään vastuullisuutta ja harkintaa. Presidentinvalta edustaa taas sellaista uskoa yksilön erinomaisuuteen, jota karsastan. Periaatteellisiin kysymyksiin ei pidä sotkea taktisia laskelmia siitä kuka kulloinkin on milläkin paikalla, vaikka se politiikassa onkin aina mukana kuvassa ja toki inhimillistäkin.


VIRTANEN: Mainiota: kolumnisi ja meilisi ovat tosiaan sen suuren linjan mukaista, mitä vasemmisto on perinteisesti edustanut - ja ilman muuta se on edelleenkin perusteltu ja demokraattinen linja. Olen samaa mieltä myös siitä, ettei tähän pidä suhtautua taktisesti eli sen mukaan, mikä kullekin on juuri nyt edullista.

Oma funaukseni lähti nimenomaan periaatetasolta: voisiko olla niin, että nimenomaan nykytilanne on demokraattisempi eli aidosti parempi kuin systeemi ilman presidenttiä. Meillähän oli USA:n, Venäjän ja Ranskan kaltainen tilanne ennen 90-lukua, enkä todellakaan kaipaa sitä takaisin. Olennaista minusta on nimenomaan nykyinen yhdistelmä: suora kansanvaali + rinnakkaisuus valtioneuvoston kanssa.

Lipponen korosti TV:n Lauantaiseurassa hienosti perustuslain keskeistä periaatetta: yhteistoimintaa presidentin ja halltuksen kesken, joka kattaa niin ulko- kuin sisäpolitiikan (erona vain viimekätisyys). Se merkitsee, ettei sen paremmin presidentti eikä hallitus voi missään asiassa kävellä toisen yli, eikä kumpikaan eduskunnan yli. Kuten Lipponen korosti, juuri yhteistoimintaperiaatteen takia presidenttiä ei voi mitenkään syrjäyttää EU-joukkojenkaan lähettämiskysymyksessä (kiista on lähinnä symbolinen eli kumpi, pressa vai valtioneuvosto, tekee viimekätisen päätöksen).

Joten: nykysysteemi luo kolmikannan, jossa pressa kontrolloi hallitusta, hallitus pressaa, ja eduskunta molempia - mutta koska pressa saa valtansa suoraan kansalta, kansa voi "kilpailuttaa" tai kontrolloida valtioelimiä vaalien avulla kuten parhaaksi katsoo. Ja vaikka pressa on toisella kaudellaan "vastuuton", yhteistoiminta/kolmikanta estää sekoilut. Olen vakaasti sitä mieltä, että kansan intuitio sanoo juuri näin - miksi gallup muuten kertoisi, että 70 % haluaa pitää pressan valtaoikeudet nimenomaan nykyisellään (lisääjiä 19 %, vähentäjiä 8 %). -

Vielä perustuslakivaliokunnasta: ilman muuta se on ylin perustuslakia tulkitseva elin, eikä erilliseen tuomioistuimeen pidä missään tapauksessa mennä. Mutta ylin perustuslakia SÄÄTÄVÄ elin on koko eduskunta, eikä valiokunta voi kävellä eduskunnan yli. Jos eduskunta on perustuslain säätänyt, totta kai se voi sitä myös muuttaa, sanoo valiokunta mitä tahansa. Ja tässä tapauksessa kyse ei ole minkäänlaisesta kiireestä: hallitus tekee esityksen, joka pitää hyväksyä kahden eduskunnan voimin. - Joka tapauksessa: kyse presidentistä on minusta periaatetasolla todella iso asia vasemmiston tulevaisuuden kannalta.


KORTTEINEN: Minulla on argumentaatiosi kanssa kaksi ongelmaa. Ensinnä voi kysyä, miksi - Haavikon ajattelun mukaisesti - on viisasta, että on yksi ihminen, jonka tehtäväksi annetaan ulkosuhteet, korkeiden virkamiesten nimittäminen ja "katsominen pitkälle tulevaisuuteen".

Minulle tulee helposti sellainen vaikutelma, että tässä on uusi versio vanhasta yltiödemokratian vastustamisesta: että kun edusmiehet keskenänsä keskustelevat ja politikoivat, se on jotenkin vähempiarvoista ja helpommin metsään menevää kuin se, jos yksi päättää ajattelunsa mukaan. Toiseksi voi kysyä, miten loogista on perustella presidentin valtaa hyvinvointivaltion puolustamisella, kun presidentillä ei ole siinä valtaa (vrt. ed kohta ja tehtävät).

Tästä syntyy helposti edellistä täydentävä vaikutelma: että yltiödemokratiaa vastustetaan nyt uudesta syystä, siitä että pelätään hyvinvointivaltion säilymistä kv paineiden ja edustuksellisen demokratian puristuksessa ja että pallilla nyt sattuu istumaan Halonen, joka on asenteiltaan tähän sopiva. Miten argumentaatio toimisi, jos pallilla istuisi EJ Penttilä tai jos siihen valittaisiin Sauli? Historiallinen rinnastus: vanha oikeisto perusteli kuningasvaltaa 18 puolutaakseen asemaansa sen uuden hallintotavan puristuksessa, jota tuolloin pelkäsi.

Onko tässä nyt käynyt niin, että muutettavat muuttaen roolit vain ovat kääntyneet?


VIRTANEN: Teräviä vastakommentteja, joissa vinha perä. Minusta todella on hyvä, että on kaksi rinnakkaista suorilla vaaleilla valittua instituutiota, jotka kontrolloivat toisiaan. Kaksivaiheinen suora kansanvaali takaa sen, ettei pressaksi valita ketä tahansa (kuten Risto Reipasta), täytyy olla kansan enemmistön tuki. Ja juuri nyt, 90-luvun uusliberalismin jälkeen, kansa tosiaan haluaa hyvinvointivaltio-myönteisen takuunaisen eli Halosen - mutta 1980-luvulla vastaavasti olisi kelvannut paremmin nykyinen Niinistö.

Minusta on hyvä, että kansalla on kaksi instrumenttia, joilla kontrolloida valtaa ja politiikan suuntaa. Ennen kaikkea: kaikki gallupit ovat vuosikausia sanoneet samaa: kansan ylivoimainen enemmistö (90 %) haluaa pitää presidentti-instituution, nimenomaan nykyisin valtaoikeuksin varustettuna (70 %). Eikö tämmöiselle pidä demokratiassa antaa hiukan painoarvoa?


KORTTEINEN: Joo. Rinnastushan ei toimi just tuossa kohtaa, siinä, mitä mieltä kansa on. Ennen suojauduttiin sitä vastaan, nyt sen puolesta, ulkoisia paineita vastaan.


VIRTANEN: Täsmälleen näin!

BLOGIN PAIKKA
9.1.2006


Olen seurannut näiden presidentinvaalien aikana tiiviisti kahta päivittäistä vaaliblogia, hesarin Kuukausiliitteen toimittajan Unto Hämäläisen ja TV-uutisten politiikan toimituksen esimiehen Olli Ainolan. Enkä ole ollut ainoa. Hämäläisen mukaan pelkästään joulukuussa hänen blogillaan kävi 25 000 vierailijaa ja kommentteja blogeihin on tähän mennessä kertynyt reilusti yli tuhat. Tammikuun alussa (4/1) Hämäläinen ei maltakaan olla kehaisematta: ”Jos nämä vaalit jostain jäävät historiaan, niin blogeista. Tuo on omahyväisesti sanottu, mutta olkoot nyt.”

Silti: Hämäläisellä on päivittäin käytössään puolitoista miljoonaa painetun hesarin lukijaa ja Ainolalla miljoona TV-uutisten katsojaa. Miksi he kirjoittavat verkkoon näitä blogeja, joiden lukijakunta kuitenkin jää vain murto-osaan ”varsinaisesta”? Ilmiselvästi siksi, että blogeissa he ovat ikään kuin jutunteon keittiössä: paloittelemassa faktoja, kuorimassa lausuntoja ja paistamassa havaintoja, kun taas painettuun lehteen tai illan pääuutisiin viedään valmis annos. Tarkoitus on ”valmistella, kehitellä, taustoittaa varsinaisia juttuja”, Hämäläinen kirjoitti ensimmäisessä blogissaan (28/9).

Miksi Hämäläisen ja Ainolan blogeja luetaan? Koska he ovat kokeneita ammattitoimittajia, joiden materiaalinkäsittelyä muiden politiikan ammattilaisten, alan aktiivien ja innokkaiden penkkiurheilijoiden on huvi ja hyöty katsella. Eikä pelkästään katsella, vaan mennä mukaan keittiöön kommentoimaan, kysymään ja neuvomaan. Toimivien blogien ehkä tärkein ominaisuus, niin tekijöiden kuin lukijoidenkin kannalta, näyttää olevan vuorovaikutus, kaksisuuntaisuus. Tekijät testaavat ajatuksiaan ja näkemyksiään, mutta niin tekevät myös lukijat, ja parhaimmillaan syntyy argumentoivia keskusteluketjuja, joissa lukijat reagoivat enemmän toistensa kuin bloginpitäjien teksteihin. Niinpä viisas blogisti (kuten Hämäläinen tai Ainola) puuttuu keskustelun kulkuun vain kun häneltä suoraan kysytään tai pyydetään kommenttia, tai kun hän haluaa korostaa jonkin palautteen arvoa.

Viime aikoina blogeja on syntynyt kuin sieniä sateella niin suoraan nettiin kuin monenlaisen muun median kylkeen, useimmiten eri alojen erikoistoimittajien pitäminä. Yhdenkään tieteellisen tai tieteellisluontoisen lehden osalta minulla ei blogeista ole havaintoa. Toimisiko sellainen Yhteiskuntapolitiikka-lehden nettisivulla? Kokeilematta ei tiedä.

Siispä kokeillaan, nyt heti. Tällä päivämäärällä julistan päätoimittaja Matti Virtasen YP-blogin avatuksi. Painettu YP ilmestyy kuusi kertaa vuodessa ja niissä päätoimittaja seuraa ajan hengen liikkeitä paitsi yleisellä toimituspolitiikalla myös kirjoittamalla pääkirjoituksia sekä toimittamalla Ajassa liikkuu –osastoa ja erityisesti sen päättävää Ajatusten Tonava –nimistä palstaa. Zeitgeistin perässä blogissakin tullaan olemaan. Haussa ovat erityisesti heikot signaalit, vahvistuvat trendit ja avautuvat mahdollisuudet.

Kuusi kertaa vuodessa tekee keskimäärin joka toinen kuukausi, joten painettujen numeroiden väliin mahtuu aika monta blogia. Juttujen tiheyttä en osaa tarkalleen ennakoida, katsotaan miten vinhasti aika liikkuu.

Stakes on parhaillaan uusimassa verkkojärjestelmäänsä, uusi otetaan käyttöön muutaman kuukauden kuluessa. Sen valmistuttua blogiin on mahdollista asentaa suora palautemahdollisuus ja juokseva arkisto. Siihen asti käytössä on nykyinen karvalakkimalli, jossa palaute pitää lähettää erikseen minun sähköpostiini, osoite: etunimi.sukunimi@stakes.fi. Siirrän palautteet ja mahdolliset kommenttini sitten manuaalisesti blogiin. Kirjoittakaa! Blogi ei elä ilman teitä.

Mitään ohjelmajulistusta en ryhdy blogille muotoilemaan, sisältö muotoutuu tekemällä ja se sitten toimii tahi ei. Seuraava eli ensimmäinen varsinainen blogi ottaa kimmoketta tuoreen YP:n (6/05) pääkirjoituksesta ”Suomen presidentti” ja se ilmestyy verkkoon lähiaikoina ellei –tunteina.