HELVETIN KÄSITTÄMISESTÄ
27.8.2006

”Sanat ovat erillisiä pieniä maailmoja, joissa jatkuu menneiden sukupolvien historia”, kirjoitti (kirjassa Hopeanvalkea, Gummerus 1983) aikanaan edesmennyt Viron presidentti Lennart Meri.

Voisi myös sanoa, että sanat ovat jäävuoria, joista näkyvissä on vain pieni osa. Tai että useimmat sanat ovat metaforia: tuttuja sanoja, joita on historian kuluessa koko ajan venytetty tavoittamaan muuttuvan elämän uusia piirteitä. Siksi mitä syvemmälle sanan historiaan mennään, sitä konkreettisempaa tulee esiin.

Suosikkiesimerkkini on pitkään ollut verbi ”käsittää”. Alun perin se on merkinnyt käsin kiinnisaamista, tavoittamista. Aleksis Kiven teksteissä metsästäjä muitta mutkitta ”käsittää jäniksen”, mutta sana alkaa abstrahoitua jo Seitsemässä veljeksessä: ”Eikö käsittäisi meitä Impivaarassakin esivallan koura?” Nykyisin me emme käsitä esineitä, eläimiä tai ihmisiä, vaan otamme kiinni ajatuksen voimalla ideoita, syysuhteita ja merkityksiä.

Sanojen merkitysten porrastuminen, vähittäinen abstrahoituminen kertoo ihmisten sopeutumisesta muuttuviin ja monimutkaistuviin olosuhteisiin, mikä juuri ilmenee kielen kollektiivisena luovuutena. Yhteistä tietoisuutta rakennetaan alhaalta ylöspäin, konkreettisesta abstraktiin päin.

Tällä kehityksellä on ollut valtavia etuja, mutta myös aikamoisia haittoja, koska sanojen historiallinen luonne tahtoo päästä unohtumaan. Ihminen tuppaa mieltämään asiat niin, että sanojen nykymerkitys sijaitsee jotenkin niissä itsessään – että sanalla on merkitys, eikä niin päin, että tällä sanalla on ilmaistu ja ilmaistaan kokonaista merkitysten hierarkista röykkiötä.

Siksi yllättäviä oivalluksia syntyy, kun joku ottaa ja tekee jollekin nykypuheen rutinoimalle sanalle historiallisen ruumiinavauksen. Näin tekee emeritusprofessori Antti Eskola tuoreessa kirjassaan ”Yksinkertainen usko” (Otava 2006) sanalle helvetti. Se tarkoitti aikanaan hyvin konkreettista paikkaa, Hinnominlaaksoa, jota käytettiin metaforana harhautumiselle eli sen yhteyden kadottamiselle, mikä pelastaisi:

”Tämän sanan kohdalta selviää, että se, mistä suomalaisille puhutaan helvettinä, on evankeliumien kirjoittajille ollut tietty paikka eli Jerusalemin ulkopuolella sijainnut ja kirottuna pidetty laakso, jossa palveltiin Molok-jumalaa, saatettiin uhrata hänelle jopa lapsia. Kaikki ovat siis tuolloin ymmärtäneet, että helvetistä puhutaan vertauskuvallisesti. Niin meidänkin tulisi sana ymmärtää. Yhden vertauskuvan taas voi aina vaihtaa toiseen, niin kuin Jeesuskin puheissaan jatkuvasti teki.”

Jos helvetin vertauskuvan päivittäisi nykyiselle pääkaupunkiseudulle, missä se sijaitsisi? Porvarin helvetti saattaisi löytyä Jakomäestä, vasemmistolaisen Lehtisaaresta ja vihreiden Merihaasta. Tämäkin ajatusharjoitus osoittaa, että jokaisen abstraktin sanan sisällä asuu pieni konkreettinen esi-isä – kyse on vain siitä, että monennessako kerroksessa ja onko sukulinja päässyt jossakin kohtaa vaihtumaan. Ja toisin päin. Jos sana on abstrakti eli moninkertainen metafora, sellaisena se myös pitää ottaa. Abstrakti sana ei varsinaisesti, konkreettisesti, merkitse mitään. Se vain ottaa vauhtia alhaalta päästäkseen niin ylös, että sen avulla metsän voi yrittää nähdä puilta.

UNOHDA MINUT
21.8.2006

Odottelin Helsingin Hakaniemessä ratikkaa maanantai-aamuna. Väkisin huomioni kiinnittyi pieneen hintelään mieheen, joka toikkaroi pysäkillä jotenkin kaoottisesti. Pikainen tulkintani oli, että kyseessä taitaa olla mielenterveyspotilas, jonka HUS on ulkoistanut osastolle 3B.

Jossain vaiheessa mies pysähtyi eteeni, tuijotti tiukasti silmiini ja kysyi: ”Oletko koskaan ennen nähnyt minua?” Vastasin kieltävästi. Mies tuijotti entistä keskittyneemmin ja sanoi: ”Siispä unohda minut.” Saman tien mies lähti taas hortoilemaan pitkin pysäkkiä, mutta palasi eteeni parin minuutin kuluttua ja kysyi: ”Muistatko minut?” Vastasin: ”En todellakaan muista, sinähän äsken käskit unohtamaan sinut.”

Mies katsoi minua pitkään, puhkesi sitten leveään hymyyn, halasi kunnolla rutistaen ja sanoi: ”Siunausta sinulle!” – ja katosi jonnekin.

Ratikkaan noustuani hymyilytti: minähän bongasin Erikoisen Tapauksen, sellaisen, joista hesarissa kerrotaan. Ennen Stakesin pysäkkiä hymy kuitenkin hyytyi. Taisin törmätä todellisen, vereslihaisen, nojatuolivapaan eksistentiaalisen ongelman ytimeen.

LUOVUUDEN ORGANISOINNISTA
14.8.2006

”Liike-elämässä ei ymmärretä luovuutta”, toteaa professori Kari Uusikylä hesarin näyttävässä haastattelussa (7/8) ja jatkaa:

”Mitä epätoivoisemmin me haluamme luoda jotakin tai yritämme pakosta olla luovia, sitä vaikeammaksi luovuuden saavuttaminen tulee. Työpaikan sisäinen kilpailu näyttää tuottavan väärän tyyppistä yrittämistä, sillä se johtaa näytösluonteiseen työntekoon. Yksi luovuuden peruspilareista on se, että työntekijöihin luotetaan eikä näitä kytätä. Ellei luottamusta ole, luovuuden tukemisesta tulee tyhjää puhetta.”

Vastoin Uusikylän yleistystä liike-elämässä on ainakin yksi sektori, jossa luovuus on osattu organisoida – kauas ulos. Lehdet ovat juuri esitelleet syksyn kirjatuotantoa. Kirjojen kustantajat elävät kirjailijoiden luovasta työstä, mutta kirjailijat eivät ole näiden yhtiöiden kuukausipalkoilla. He eivät tee toimintasuunnitelmia, budjetteja eivätkä toimintakertomuksia, eikä heidän ajankäyttöään, tuottavuuttaan tai tehokkuuttaan yritetä mitata – mutta eipä heille makseta säännöllistä palkkaakaan.

Kirjailijoiden työtä aidosti tulosjohdetaan. Laadun arvioinnin ensi vaihe astuu kuvaan vasta siinä vaiheessa, kun kirjailija lähettää käsikirjoituksen kustantajalle, joka muokkaa, toimittaa ja hioo sitä. Varsinaisen arvioinnin tekevät kuitenkin vasta kriitikot ja lukijat. Kriitikoilta voi saada suurtakin arvostusta, mutta kustantaja nettoaa ja tekijä hyötyy taloudellisesti vain kirjoista, jotka myyvät.

Tätä kustannustoiminnn rakennetta on yrittänyt murtaa niin sosialismi kuin kapitalismi. Neuvostoliitossa kirjailijoista tehtiin palkkatyöläisiä, joille asetettiin tavoitteet ja aikataulut, ja laatua todella valvottiin. Lännessä on yritetty ja yritetään tuottaa menestysteoksia projektiorganisoinnin keinoin (idean testaus, toteutuksen osto ja laadun valvonta, massiivinen markkinointi). Molemmissa yhtä laihoin tuloksin – ostajia eli lukijoita kun ei piru vie voi velvoittaa toteuttamaan myyntisuunnitelmia. Ja todellinen menestysteos tulee useimmiten täysin pimeästä. J. K. Rowling sai Harry Potter –sarjansa ensimmäisen osan läpi vasta kahdeksennan tarjouksen saaneen kustantajan kautta.

Kuvio on johtanut siihen, että vain kourallinen kirjailijoista niin Suomessa kuin muualla maailmassa kykenee elämään kirjoittamisellaan. Silti uusia yrittäjiä on pilvin pimein: tarjotuista käsikirjoituksista julkaistaan vuosittain´noin prosentin verran. Kirjoittajia ajaa kirjoittamisen himo, ja heistä kustantaja voi huoletta kuoria päältä vain lupaavimman oloisen kerman.

Harvalla sektorilla varsinainen luova työ ja sen toteutus/levitys ovat yhtä selkeästi erottuneita kuin kustannustoiminnassa, jossa tekijän ja yleisön resonanssi ratkaisee työn merkityksen. Useimmilla muilla sektoreilla ns. luova työ sekoittuu kokonaistoimintaan, jonka laatua ja merkitystä arvioi organisaatio (ja sen emäorganisaatiot) itse.

Ajatellaan vaikka valtion sektoritutkimuslaitoksia. Eivät ne voi toimia kuten kustantamot, eivätkä tutkijat kuten kirjailijat. Kun kustantamoissa on pakko toimia alhaalta ylöspäin, tutkimuslaitokset toimivat ylhäältä alaspäin: strategiasta tavoitteiden kautta tutkimusten suunnitteluun, työnjakoon ja resurssointiin – ja sitten työn tulosten seurantaan.

Tälle ei oikein voi mitään – mutta ei myöskään tästä seuraavalle rakenteelliselle ristiriidalle. Pakolla ja kyttäämisellä ei synny produktiivista tulosta. Hyvää, merkityksellistä ja vaikuttavaa tutkimusta eivät tee viime kädessä strategiat, tavoitteet ja resurssit, vaan välkyt, rohkeat ja urautuneita malleja rikkomaan kykenevät (= luovat) tutkijat, jotka tarvittaessa potkivat yli hallinnon luomien liian jäykkien aisojen.

Tähän tarvitaan luottamusta. Silti sektoritutkijat eivät voi tehdä työtään täysin vapaasti ja vain omista motiiveistaan käsin (kuten kirjailijat), he ovat palkkatyön kautta sitoutuneet organisaatioon ja sen toimintatapaan. Mutta: älykäs on se organisaatio, joka oivaltaa tämän rakenteellisen ristiriidan ja sen pysyvyyden, ja kääntää sen voimakseen. Alkoholitutkimuksen edesmennyt Grand Old Man, Kettil Bruun, puki tämän aikanaan Alkoholipolitiikka-lehden (6/1981) haastattelussa sanoiksi paremmin kuin kukaan muu:

”Jos tutkimus samastuu vallitseviin näkemyksiin ja käytännön politiikkaan, se menettää merkityksensä. Tutkimuksen ja päätöksenteon välillä on luonnollinen, rakenteellinen jännite, joka vain on opittava tietoisesti hyväksymään. Eivät tutkijat ole ilkeyttään kriittisiä, se kuuluu heidän toimenkuvaansa”

IMPIVAARA JA PAHA MAAILMA
8.8.2006

”Maisema on hellepäivän iltana levollinen. Hiljaisella merenlahdella käy tuulenvire, rantakoivut ja –lepät heiluvat, silkkiuikkupari sukeltelee kaksine poikasineen parin kolmen metrin syvyisessä vedessä. Puissa on vielä keskikesän vihreys, kaislikko suhisee; vedenpinnan rikkoo silloin tällöin kalan molskahdus, hyttyset pöllähtelevät parvina ilmassa. Istun kesämökin terassilla, kuumat ja kiukkuiset löylyt ovat nostaneet hien pintaan. Kuuntelen kroppaani, mieli on rauhaisa, ajatukset tasapainoisia. Maailma tuntuu olevan juuri nyt hyvin paikoillaan. Se on minun Impivaarani ja minun maisemani.”

Näin kirjoittaa toimituspäällikkö Veli-Matti Jusi elokuun alussa ilmestyneessä Viva!-lehdessä. Vaikka minun kesäinen Impivaarani ei ole meren rannalla, vaan länsiuusmaalaisen järven läheisyydessä, tunnot olivat loman aikana identtiset. Mökille tulleesta hesarista panin kyllä merkille, että Libanonissa on meneillään kahina, Fidel Castron maha reistaa ja Suomen hallitus rakentaa ensi vuoden budjettia. Reaktio: EVVK.

Sen sijaan tunteita värisytti pihan puiden, kukkien ja ruohon näivettyminen helteen kourissa, kahden variksenpojan räpiköivä lentokoulu tontin laidalla ja sisiliskoperheen paistattelu kuistin rappusilla.

Itse- ja perhekeskeistä moraalittomuutta?

YP-artikkelissaan ”Moraalin logiikka ja tunteiden pelit” (2/2004) Heikki Sarmaja erottaa kaksi vastakkaista moraalista näkemystä: reiluuden ja velvollisuuden koulukunnat. Edelliselle riittää, että kukin tekee reilusti ja juoksevasti ”oman osuutensa”, vaikka panos olisi vähemmän kuin mihin kukin parhaimmillaan pystyisi. Velvollisuuden koulukunta taas vaatii jokaiselta joka hetki maksimaalista suoritusta, ihanteen jatkuvaa toteuttamista – pysyvää huippuosaamista.

Sarmajan fiktiivinen esimerkki on lääkäri Maija Mattila, joka on tehnyt pitkän työpäivän terveyskeskuksessa. Illansuussa hän saapuu kotiinsa, kaataa lasiin sherryä, asettautuu nahkasohvaansa ja ryhtyy katselemaan televisiosta romanttista komediaa.

Reiluuden koulukunta ei löytäisi tässä Mattilan arkipäivässä huomauttamista, ei sijaa moitteelle, ei syytä kiitokseen. Mattilan työpäivä on ”moraalisesti neutraali”. Velvollisuuden koulukunnan mielestä hyväpalkkainen Mattila on kuitenkin moraaliton ihminen:

”Eihän mikään estäisi häntä lahjoittamasta puolta palkastaan Nepalin sissiliikkeelle, Afrikan kärsiville orvoille tai naisten vapautukselle. Lisäksi Mattila tuhlaa kokonaisen illan tyhjänpäiväiseen viihteeseen, vaikka tarjolla olisi lukemattomia mahdollisuuksia tehdä hyviä ja uhrautuvaisia tekoja. Hän olisi voinut kiertää ovelta ovelle julistamassa ikuisen elämän sanomaa, tehdä palkatonta lääkärintyötä köyhien parissa tai lukea Derridan filosofiaa, jotta maailma dekonstruoituisi nykyistä oikeudenmukaisemmaksi.”

Sarmajan siteeraama Edvard Westermarck kommentoi velvollisuus-koulukuntaa näin:

”Siitä, joka käytännössä yrittäisi soveltaa tällaista oppia, tulisi kaikkein sietämättömin kaikista olennoista, ja hänelle itselleen kävisi elämä vaivaksi, jota olisi mahdoton sietää.”

Mutta entä jos Maija Mattilan kotikaupungissa tapahtuisi suuri junaonnettomuus, Sarmaja kysyy. Me kaikki olisimme varmoja, että hän kiiruhtaisi heti sairaalaan ja tekisi uhrautuvasti työtä vuorokaudet umpeensa auttaessaan loukkaantuneita – ja enemmän kuin todennäköistä olisi, että Mattila myös tekisi niin. Olisimme tästä hänelle kiitollisia ja pitäisimme Mattilan uhrautumista ansiokkaana, mutta samalla hänen velvollisuutenaan. Jos hän tässä tilanteessa jäisi kotiinsa juomaan sherryä ja katsomaan nyyhkyleffaa, tuntisimme häntä kohtaan moraalista suuttumusta.

Joten. Loman funktio on sama kuin työn jälkeisen illan tai viikonlopun: ottaa mentaalisesti irti työn paineista ja/tai pahasta maailmasta – palautua, ladata akkuja, ulkoistaa maailma. Mutta jos lähettyvillä jotain suistuu raiteiltaan ja me osaamme auttaa, silloin on tartuttava toimeen – oli ilta, viikonloppu tai loma.

Mutta jos mikään ei lähettyvillä suistu, vieköön piha, variksenpojat ja sisiliskot kaiken huomiomme. Meillä on velvollisuutemme työtä ja maailmaa kohtaan, mutta ei koko ajan, ei kaikkialla eikä kaikkien kanssa.

Muuten: Heikki Sarmajan uusi artikkeli, nimeltään ”Kärsimys ja syntien sovitus”, ilmestyy YP-nelosessa syyskuun alussa.