UNOHDA MINUT
21.8.2006

Odottelin Helsingin Hakaniemessä ratikkaa maanantai-aamuna. Väkisin huomioni kiinnittyi pieneen hintelään mieheen, joka toikkaroi pysäkillä jotenkin kaoottisesti. Pikainen tulkintani oli, että kyseessä taitaa olla mielenterveyspotilas, jonka HUS on ulkoistanut osastolle 3B.

Jossain vaiheessa mies pysähtyi eteeni, tuijotti tiukasti silmiini ja kysyi: ”Oletko koskaan ennen nähnyt minua?” Vastasin kieltävästi. Mies tuijotti entistä keskittyneemmin ja sanoi: ”Siispä unohda minut.” Saman tien mies lähti taas hortoilemaan pitkin pysäkkiä, mutta palasi eteeni parin minuutin kuluttua ja kysyi: ”Muistatko minut?” Vastasin: ”En todellakaan muista, sinähän äsken käskit unohtamaan sinut.”

Mies katsoi minua pitkään, puhkesi sitten leveään hymyyn, halasi kunnolla rutistaen ja sanoi: ”Siunausta sinulle!” – ja katosi jonnekin.

Ratikkaan noustuani hymyilytti: minähän bongasin Erikoisen Tapauksen, sellaisen, joista hesarissa kerrotaan. Ennen Stakesin pysäkkiä hymy kuitenkin hyytyi. Taisin törmätä todellisen, vereslihaisen, nojatuolivapaan eksistentiaalisen ongelman ytimeen.