VÄINÖ LINNA TUOREIN SILMIN
24.4.06

Runsas vuosi sitten ilmestyi Väinö Linnan pitkäaikaisen ystävän Jaakko Syrjän (s. 1926) oivallisen muistelmateoksen ykkösosa "Muistissa Väinö Linna" ja ensi syksynä on tulossa emeritusprofessori Yrjö Varpion (s. 1939) 800-sivuinen Linna-eepos. Mutta Linna ei puhuttele vain vanhoja tai vanhenevia aikalaisia. Viime viikolla julkistettiin nimittäin pitkän tauon jälkeen kokoelma nuoren sukupolven Linna-tulkintoja eli Antti Arnkilin (s. 1975) ja Olli Sinivaaran (s. 1980) toimittama, 15 artikkelia sisältävä "Kirjoituksia Väinö Linnasta" (Teos).

Mitään aivan mullistavaa tai hätkähdyttävää uutta nuoren polven silmät eivät Linnassa näe, mutta ne näkevät monessa suhteessa tarkemmin ja paremmin kuin useimmat vanhat. Kirjan kollektiivisen teesin voisi pelkistää näin: Linna on paitsi kansalliskirjailija myös hyvä kirjailija, jonka estetiikka on tietoista ja kirjalliset keinot sen toteuttamiseksi hallinnassa.

Tosin esipuheessa toimittajat tulevat toistaneeksi sen sivistyneistön edustajien hellimän vanhan teesin, jonka mukaan kansan ihmisiä Linna kuvaa suvereenisti, mutta tekee sivistyneistön edustajista yksipuolisia karikatyyrejä. Tätä teesiä kirjan toinen toimittaja Antti Arnkil kuitenkin lähes saman tien murentaa hienolla artikkelillaan "Tuntematon Kariluoto" (joka esipuheen mukaan on ollut koko kirjan alkuvirike). Arnkil nimenomaan osoittaa, kuinka taitavasti ja monisyisesti Linna tämän AKS-idealistisen upseerihahmon ristiriitaisen psykologian on rakentanut.

Myös toisen toimittajan, Olli Sinivaaran, artikkeli "Pohjantähtí ja tragedia" on kokoelman ehdotonta parhaimmistoa. Sinivaara osoittaa, kuinka monin keinoin ja tietoisesti Linna muuntelee traagisuuden voimaa ja sävyä romaanisarjan kaaren aikana.

Pohjantähden traagisuuden peruslähteenä on (kuten tragedioissa yleensä) sen tapahtumien vääjäämättömyys, determinismi. Tästä Sinivaara päättelee, että kyse olisi Linnan Hegel- ja Marx- vaikutteisesta yleisestä maailmankuvasta, jota Linna soveltaa romaaniin. Tämä on kuitenkin Sinivaaran analyysin kannalta tarpeeton (ja lukijaa harhauttava) olettamus.

Pohjantähti on historiallinen romaani Suomesta, se rekonstruoi jo tapahtuneen historian kulkua. Nykyhetkestä taakse päin katsottuna toteutunut historia on vääjäämätöntä, determinististä. Vaikka mahdollisuuksia oli monia, kaikki tapahtui juuri sillä tavalla kuin tapahtui. Ollakseen uskottava realistisen kirjailijan on raameissaan seurattava tätä historian kulkua, jonka lukijat pääpiirteissään tuntevat. Juuri tämä antaa romaanin sisäiselle determinismille sen traagisen muuntelun mahdollisuudet. Mutta: romaanin sisäinen, toteutuneen historian kulkua toistava vääjäämättömyys on eri asia kuin determinismi filosofiana.

(Kirjan viimeisenä artikkelina on muuten ensimmäistä kertaa suomennettuna Linnan ruotsalainen haastattelu vuodelta 1962, jossa - s. 504–505 - Linna asemoi suhdettaan myös determinismiin).

Sinivaaran analyysi huumorin ja ironian käytöstä Pohjantähden tragedian muokkaamisessa on kerta kaikkiaan oivaltavaa. Huumorin tehtävänä on pehmentää ja rikkoa perinteisen tragedian muotoa. Pitkin trilogiaa esimerkiksi Leppäsen Preetin tilannetajuton hortoilu tuo historialliseen tragediaan jotakin, joka ei lainkaan kuulu siihen. Kun muualta tulleet punaiset ovat sisällissodan aikana murhanneet kartanon paronin, ruumiin löytää Preeti, joka hakee apuun räätäli Halmeen. Preeti saa päähänsä, että paikalle tarvittaisiin poliisikoira:

" - Kyllä poliisikoira olis kaiken paras. Siinä ei kauvan viipys. Ei sille mahda mieskän mitään kun se käy rinnuksiin kiinni. Se kaataa miehen allensa."

Tällä välin Halme ryhtyy jo järkeviin toimiin, mutta Preeti jatkaa:

" - Missä niitä koiria on? Eiköös niitä Hämeenlinnassa kumminkin ole jollei lähempänä…"

Kuten Olli Sinivaara monin esimerkein osoittaa, Linnan ironia taas ei ole historiaan nähden irrallaan ja ulkopuolella, vaan syventää sen hyytävyyttä. Sinivaara tiivistää:

"Armottomaksi kehittyneen historiallisen todellisuuden keskellä omiaan jankuttava ja kuolemaa kaihtamaton Preeti on messiaanisen armon välähdys. Pohjantähden huumori lähestyy armoa, kun taas tragedian ja ironian kohdalla korostuu historian armoton kovuus. Preeti tuo äärimmäisen vastenmielisiin ja järkyttäviin tapahtumiin hellyyden ja sympatian häivähdyksen. Preetin kömpelyys ja tahdittomuus - Linnan hersyvimmän huumorin lähteet - edustavat inhimillisyyttä, jota epäinhimillisinkään historiallinen tilanne ei voi kokonaan hävittää. Siksi tämä Dostojevskin idiootin sukulaissielu on romaanin tärkeimpiä henkilöhahmoja."