ULLA VIERTOLAN AIKAKIRJAT
6.3.2006


Säännöllinen YP:n lukija ei ole voinut olla panematta merkille nimeä Ulla Viertola. Viertola liittyi YP:n kirjoittajakuntaan vuosi sitten arvioimalla Marko Ahon kirjan ”Iskelmäkuninkaan tuho” (2/05) ja on sen jälkeen arvioinut kirjoja yhtä lukuun ottamatta joka numerossa. YP:n tämän vuoden tuoreessa ykkösnumerossa Viertola kirjoittaa Anneli Pääkkösen kirjasta ”Rauhotutaan” otsikolla Viljasen virheellinen identiteetti.

Päätoimittajan näkökulmasta jo Iskelmäkuninkaan tuho -arviosta välittyi poikkeuksellisen taitavan kirjoittajan ja terävän ajattelijan tuntu, ja tuo tuntu on vain vahvistunut sitä enemmän, mitä useampia arvioita Viertola on tehnyt. Siksi en oikeastaan hämmästynyt, kun WSOY kertoi julkaisevansa helmikuussa Viertolan esikoiskirjan nimeltä ”Mosaiikkilintu/Oman keisarien aikakirjat I”. Kyse on kolmiosaiseksi suunnitellun fantasiaromaanin ensimmäisestä osasta, ja toinen osa on jo kirjoitettuna ja kustantajalla luettavana.

Kustantaja tiivistää Mosaiikkilinnun luonteen näin: ”Petoksen, kasvamisen ja uskollisuuden tarina”. Sen päähenkilöt ovat tässä ykkösosassa iältään 15–17-vuotiaita, mutta se ei tarkoita, että kyseessä olisi tavanomainen nuorisokirja, jonka keskiössä olisivat pariutumisen ja seksuaalisuuden myrskyt. Ulla Viertola kertoo kysyttäessä näin:

”Itse ajattelin aikanaan kun tätä kirjoitin, että käsittelen pääaiheena valtaa: hyvää valtaa, jos sellaista on. Ja pahaa valtaa, sellaista diktatuuria jonka käsissä kokonaiset kansat katoavat noin vain kuin puolivahingossa. Kirjan lopussa huomasin vasta, että olin käsitellyt myös sisarussuhteita, mutta valtaahan ovat nekin: mustasukkaisuutta ja viharakkautta, joka sisarusten aikuistuessa saa yhä suuremman voiman.”

Yhtään julkista arviota en ole Mosaiikkilinnusta vielä nähnyt, mutta kirjan omakohtainen lukeminen todistaa, ettei Viertolan YP-arvioiden tuottama lahjakkuuden tuntu petä. Vahva ja dramaattinen tarina imee mukaansa, kerronta on yhtaikaa sadunomaista ja ankaran realistista, henkilöhahmot ikään, sukupuoleen ja sosiaaliseen asemaan katsomatta kiehtovasti rakennettuja – ja kaiken aikaa Oman maailma kulkee lukijassa elävänä visuaalisena kuvavirtana. Ja kuten hyvät fantasiakirjat aina se tuntuu peilaavan nimenomaan tätä aikaa ja todellisuutta. ”Parempi kuin Potter”, olen kuullut erään toisen lukijan sanoneen. Ei välttämättä ihan harhainen luonnehdinta.

Kuka Ulla Viertola sitten on ja mitä hän on aiemmin tehnyt? Media kertonee sen kyllä tuotapikaa, kunhan Mosaiikkilintu on ehtinyt jonkin aikaa lentää.