LAITAKAUPUNGIN VALOT
7.2.2006


Kävimme tuoreeltaan katsomassa Aki Kaurismäen Laitakaupungin valot. Se on elokuvalliselta ilmaisultaan ehkä ehjintä ja toimivinta, mitä Kaurismäki on luonut.

Mutta samalla se on myös surullisinta, kahdessa sisäkkäisessä mielessä.

Päähenkilö on yövartija Koistinen, joka suojelee Helsingin Ruoholahden lasitalojen symboloimaa nyky-yhteiskuntaa. Uutta Akilandiassa on se, että Koistinen on maailmassaan nyt totaalisesti yksin, kuten Leena Virtanen Hesarin Nyt-liitteen (5/06) arviossa pelkistää:

”Hän on 2000-luvun duunari, jota tarvitaan suojelemaan parempiosaisten omaisuutta. Kun edellisen elokuvan päähenkilö oli mies vailla menneisyyttä, Koistinen on mies vailla ominaisuuksia. Kaikki hänessä on vain reaktiota ympäröivään maailmaan ja yhteiskuntaan. Hän on kiusattu, ihan kirjaimellisesti nurkkaan ajettu. Surkimus, nysverö, kuten elokuvan naispäähenkilö Mirja häntä selän takana nimittää. Yksinäinen mies ei saa apua keneltäkään. Kaurismäki-maailman ydin on tähän asti ollut työläisten keskinäinen solidaarisuus, mutta nyt siitä ei näy enää jälkeäkään. Koistinen ei enää itsekään osaa etsiä hyvää eikä myöskään auttaa.”

Tämä on surullista, kuten aina. Aina on ollut ja aina tulee olemaan Koistisia, jotka ovat yksin maailmassa ja jotka ajelehtivat ajan virrassa ovelien ja häikäilemättömien tyyppien hyväuskoisina apureina. Mutta surullisinta elokuvassa on se, että se esittää tällaisen elämänkohtalon ja –asenteen lähes arvokkaana, lähes ihannoituna. Koistista esittävä Janne Hyytiäinen arvioi roolihahmoaan haastattelussa näin (TV-maailma 5/06):

”Kumppanin tarpeen ja valtavan lojaaliutensa takia Koistinen joutuu hyväksikäytön uhriksi ja syntipukiksi. Koistinen ei ole hölmö, mutta kestää passiivisesti mitä tahansa.
– Miksei tuommoista sietäisi?, Hyytiäinen heittää ja vertaa hahmon vaikeuksia nälänhätään ja Irakin sotaan.
– On olemassa ihmisiä, jotka sietävät vastoinkäymisiä ja potkuja päähän. Eikös se Jumalakin kovasti kyseenalaistanut Jobia ja hänen tapojaan? Otettiin lähestulkoon kaikki pois ja katsottiin, vieläkö jätkä potkii. Hyvin jytäsi, vaikkei kasvanut kaura pellolla.”

Voi olla. Yksilöpsykologisesti Koistinen on ihan uskottava tyyppi – mutta miksi sellainen juuri nyt? Olennaista ei ole se, mitä Kaurismäki on leffaa tehdessään ajatellut, tilittääkö hän siinä oman henkilöhistoriansa nykytilannetta, tuottaako omaa päivitystään Dostojevskin Idiootista vai esittääkö visiotaan nyky-yhteiskunnan tilasta ja tulevaisuudesta. Olennaista on se, miten se tässä ja nyt katsojien taholta luetaan. Pelkään pahoin, että ns. suuri yleisö ei tästä elokuvasta tule innostumaan, mutta sitä ihastuneemman vastaanoton se tulee saamaan sekä ylemmissä kulttuuripiireissä että siellä, missä kannetaan huolta työntekijöiden sopeutumisesta kvartaalitalouden vaatimuksiin.

Juuri Koistisen edustamaa tyyppiä ja sen kulttuurista paijausta näissä piireissä taidetaan nyt kaivata – nyky-Suomihan tarvitsee paineenkestävää työvoimaa, rasvanahkaisia taviksia, jotka kykenevät tyynen rauhallisesti sietämään jatkuvia moraalisia kolhuja, sopeutumaan yhä uudelleen ja olemaan välittämättä turhista.

TV-maailman haastattelun lopulla Janne Hyytiäinen havahtuu itsekin epäilemään roolihahmoaan:”Hyytiäinen alkaa miettiä, voisiko Koistisen onni kääntyä päälaelleen.
– Pitäisi tehdä osa kaksi: Koistinen näyttää. Koistinen voittaa lotossa melkein seitsemän oikein! Olen jo ehdottanut Akille.”

Veikkaan, että tätä ”Koistisen paluuta” ei tulla koskaan näkemään. Laitakaupungin valojen valossa Aki Kaurismäki on jo luopunut toivosta ja luovuttanut.

Tai sitten ei. Kaikki riippuu siitä, millaista moraalista yötä Kaurismäki mieltää kuvaavansa, vasta alkanutta vai jo päättymässä olevaa. Luonnossa kylmintä on juuri ennen auringon nousua.