PAIMENET
10.4.06

Alppiharjun Elokuva eli Veikko Aaltonen ja Heikki T. Partanen ovat tehneet kolme pitkää dokumenttia: Maa (2001), Työväenluokka (2004) ja Paimenet (2005). TV1 esittää sarjan viimeisen eli Paimenet nyt pääsiäisenä eli sunnuntaina 16/4 klo 21.00. Suosittelen.

Sarja kuvaa suomalaisen yhteiskunnan suuria murroksia koskettavalla tavalla. Niissä kulkee kaksi totuutta rinnakkain ja sisäkkäin, ja juuri siinä on niiden dokumentaarinen voima.

Heti Maan alussa tekstitys kertoo, että Suomi liittyi EU:hun vuonna 1995 ja että sen jälkeen maatilojen luku on roimasti pudonnut. Jatko näyttää ensin kuvittavan alun synnyttämää odotusta: EU tuli ja tappoi. Silti koko elokuvan ajan esimerkkiperheet ahkeroivat pelloilla, navetoissa, metsissä ja vesillä. Kaikista elokuvan henkilöistä huokuu vahva tekemisen meininki ja lähes harras sitoutuneisuus työhön. Ja Maan alkutekstien alla soi heleän lapsikuoron kalevalainen laulu, joka kertoo mistä Suomen kansa on peräisin: maanviljelystä. Sama laulu alkaa soida, kun elokuvan lopussa isoisä, isä ja poika katselevat, kuinka koneet raivaavat perheelle uutta (!) peltoa. Ja sitten oraat alkavat työntyä maasta ja elokuva päättyy elokuun kultaisen auringon säteissä lainehtivaan teräiseen viljaan.

Sama kaksijakoisuus leimaa Työväenluokkaa. Maatiloja ja tehtaita lopetetaan tai saneerataan – ja samaan aikaan maatiloja ja tehtaita laajennetaan, uusia ammatteja ja toimialoja syntyy ja kummankin sektorin tuotanto kasvaa. Totuus ei löydy välimaastosta, se löytyy ristiriitaisten totuuksien sekoituksesta.

Sarja ei kuitenkaan julista tai tee johtopäätöksiä – se näyttää. Paimenten kehystarinana on nuoren Riikka Wikströmin tulo harjoittelijaksi Kallion kirkkoon, ensimmäisen saarnan pito pääsiäisenä ja sen jälkeinen vihkimys papiksi. Kehystarina limittyy kristinuskon oman tarinan huipennukseen eli pääsiäiseen, ja sen sisään on lomitettu muut tärkeimmät siirtymäriitit, joita toteuttamassa Kallion pappeja kuvataan.

Jos tutkimustietoja on uskominen, juuri rituaalit ovat ne, jotka modernissa yhteiskunnassa ovat uskonnosta selkeimmin jääneet jäljelle. Kristittynä itseään suomalaisista pitää 80 %, uskoviksi tunnustautuu 45 %, tietoisia ateisteja on 3 %. Ne, jotka ovat ”vain” kristittyjä, sanovat kirkon jäsenyytensä tärkeimmiksi perusteiksi kasteen, vihkimisen ja hautaamisen. Äkkiseltään siirtymäriitit tuntuvat aika heiveröiseltä kirkon perustehtäväksi, mutta eivät sitä välttämättä ole. Instituutio, jolla on hallussaan elämän ja kuoleman rituaalinen toimeenpano, ei ole vähäinen laitos.

Pääsiäisen rituaalisen alun, ehtoollisen, korostuksessa ohjaaja Veikko Aaltosen ilmaisu on puhtaimmillaan. Kristinopin mukaan Jeesuksen ruumis ja veri syödään ja juodaan symbolisella tasolla edelleen aivan samalla tavalla kuin varhemmissa uskonnoissa käytännössä syötiin jumalille uhrattu eläin. Ehtoollisen merkitys on niin kuluneeksi rutinoitunut, ettei sen sisältöä tule ajatelleeksi. Nyt elokuva tekee tutusta outoa, ja tämä tapahtuu pelkästään näyttämällä ehtoollisen rituaalinen sisältö juuri sellaisena kuin kirkko sen itse ymmärtää.

Elokuvan dramaturginen huipennus on Riikka Wikströmin tulikoe, pääsiäisyön saarna, ja sen jälkeinen pappisvihkimys. Sitten Paimenet laskeutuu kohti loppua Kallion kundin, Arskan, maallisen kuoleman avulla, ja aivan elokuvan lopuksi kamera nousee kirkon katon tasalle, mistä näkyy koko Helsinki - ja maailma, kaikessa outoudessaan ja salaperäisyydessään, kuten musiikki taustalla tuntuu sanovan.

Kun maataloutta ja teollisuutta myllertää tuottavuuden kasvusta johtuva murros, niin ensi alkuun Paimenet näyttäisi kuvaavan instituutiota, jossa mikään ei muutu, kaikki toistuu ikivanhoin opein ja menoin. Mutta syvä murros sielläkin on meneillään. Se vain on niin ilmeinen, ettei sitä heti tajua, vaikka se on kaiken kuvavirran pinnassa. Elokuvan päähenkilö on nainen. Kallion kirkon viidestä nykyisestä papista kaksi on jo naisia. Kun Riikka Wikström vihitään papiksi, hänen kanssaan pappeuteen vihitään kymmenen muuta, joista vain kolme on miehiä.

Naisten tulo papeiksi on monessa suhteessa järisyttävä murros kirkon historiassa. Naiset eivät valtaa kirkkoa rynnäköllä, papisto naisistuu vähitellen eläköitymisten ja virkojen täyttöjen kautta. Kallion kirkossa kaikki näyttää tapahtuvan poikkeuksellisen rauhanomaisesti, lähes huomaamatta. Lähes yhtä huomaamatta eli taitavasti Paimenet nostaa tämän pinnan alla elävän murroksen dokumentin jäsentäväksi ytimeksi.