ONNETON IRAKIN SOTA
5.4.06

Tässä blogissa oli pieni tauko. Tuli oltua viikko ankaran kuumeen kourissa, ja sen jälkeen piti selvittää sinä aikana syntynyt työmaan ruuhkanpoikanen. Nyt ehtii taas ryhtyä blogille. Toivottavasti siellä toisessa päässä on vielä joku.

Toipilaana tuli luettua EVAn johtajan Risto E.J. Penttilän tuore kirja nimeltä Historian roolipeli (Otava 2006). Kirjan loppupuoli on tavanomaista evalaista työelämän jäykkyyksien purkamistarpeiden ilosanomaa, mutta kirjan alkupuoli yllättää myönteisesti. Penttilä nappaa Vladimir Proppin vanhan analyysin kansansatujen toistuvista roolihahmoista ja soveltaa ideaa Suomen poliittiseen historiaan.

Näin nähtynä poliittiset tilanteet ovat historiassa vaihdelleet, mutta useimmissa ovat esiintyneet samat keskeiset roolihahmot samaa funktiota täyttämässä. Erityisen kiinnostavia ovat olleet oikea-aikaiset takinkääntäjät, joista Penttilä esittää mainioita vertailevia kuvauksia.

Yllättävää on myös realistisuus, jolla Penttilä pelkistää Suomen nykyisen Nato-tilanteen. Penttilähän on tullut tunnetuksi yhtenä Suomen kiivaimmista Nato-haukoista, joka pari vuotta ennen juuri käytyjä presidentinvaaleja kehotti mm. Hesarin debattisivulla Tarja Halosta eroamaan tai olemaan asettumatta ehdolle toiselle kaudelle, ellei hän ymmärrä Suomen Nato-jäsenyyden välttämättömyyttä. Penttilän yksioikoinen innokkuus kävi EVA/EK:n kannalta selvästi liian kiusalliseksi, ja mies sittemmin hiljenikin – ja ryhtyi siis kirjoittamaan tätä kirjaa, joka julkaistiin muutamia viikkoja Tarja Haloselle voitollisen toisen vaalikierroksen jälkeen.

Suomen eliitin pitkään ajaman Nato-projektin nykytilasta Penttilä kirjoittaa näin:

”Niin kauan kuin Paavo Lipponen oli Suomen pääministeri, Suomi näytti liikkuvan tasaisen varmasti kohti Naton jäsenyyttä. Suomi toimi aktiivisesti Naton rauhankumppanuusohjelmassa. Samaan aikaan puolustusvoimista tehtiin mahdollisimman yhteensopivat Nato-maiden kanssa. Tavoitteena oli valmius osallistua kansainvälisiin rauhanturvatehtäviin ja ottaa vastaan apua, mikäli sitä satuttaisiin tarvitsemaan. Tavalliset suomalaiset tuntuivat aavistavan, mistä oli kysymys. Mielipidemittauksissa kaksi kolmasosaa uskoi Suomen päätyvän Naton jäseneksi, riippumatta siitä pitivätkö he itse liittymistä hyvänä asiana.”

Toisaalla kirjassa Penttilä tyytyväisenä toteaa, että Suomessa eliitti on aina vienyt ja kansa vikissyt. Nato-projektissakin kaikki näytti menevän hyvin eli kansa oli alistumassa ennakoivasti eliitin tahtoon. Mutta sitten alkoi mennä pieleen:

”Irakin sota muutti kaiken. Sen jälkeen kun Yhdysvaltain johtama liittoutuma hyökkäsi Irakiin, ei Suomen Nato-jäsenyys enää ollut realistinen vaihtoehto. Syitä oli kaksi. Ensimmäinen koski kansalaismielipidettä. Vaikka Nato ei millään tavalla ollut mukana Irakin operaatiossa, kansalaismielipide yhdisti Naton ja Yhdysvaltain ulkopolitiikan. EVAn tekemän mielipidetutkimuksen mukaan neljä prosenttia oli vuonna 2004 voimakkaasti sitä mieltä, että Yhdysvaltain politiikka ansaitsi Suomen tuen. Seuraavana vuonna luku oli pudonnut kahteen prosenttiin.”

”Toinen syy siihen, että Nato-jäsenyydestä tuli vain kaukainen haave, oli lännen jakautuminen, jonka Irakin sota paljasti. Sotaan saakka suomalaiset olivat suhtautuneet Natoon lännen sotilasliittona. Sodan jälkeen siihen suhtauduttiin amerikkalaisten johtamana sotilasliittona. Länsi oli jakaantunut, ja Suomen täytyi tehdä valinta Euroopan ja Yhdysvaltain välillä. Suomi valitsi Euroopan.”

Penttilä tajuaa, ettei tätä peruskuviota pysty EVAn ja valtamedian kampanjoinnilla muuttamaan, ei ainakaan niin kauan kuin Tarja Halonen on presidenttinä. Vaikkei Penttilä tätä suoraan kirjoita auki, ainoaksi mahdollisuudeksi viedä Nato-projekti pikaisesti päätökseen näyttäisi jäävän Tarja Halosen ”oikea-aikainen” takinkäännös. Gallup-tietojen valossa kansa kyllä luottaisi tasavallan presidentin – ja nimenomaan Tarja Halosen – uuteen tilannearvioon, ja seuraisi perässä. Mutta jos tähän ei voi uskoa ja luottaa, kuten ei kai oikein voi, yhdeksi Penttilän ongelman ratkaisumahdollisuudeksi tarjoutuu Penttilän historiallisen analyysin valossa Penttilän itsensä omakohtainen ja oikea-aikainen takinkääntö.