HENKARISSA ROIKUTAAN
4.6.06

Kirjoitin 13 vuotta sitten pienen kirjan (Kevät 1994, Hanki ja jää 1993), jossa yritin pohtia, mitä silloinen murros (1990-luvun alun lama/EU:n tuleva jäsenyys) Suomelle merkitsee ja mitä vuoden 1994 presidentinvaaleissa kaiken tämän suhteen saattaisi tapahtua. Sen ydinajatus oli tämä:

”Vanha eliitti haluaa EU:n jäseneksi siksi, että se voisi tätä kautta säilyttää 1800-luvulla syntyneen ja viime sotien jälkeen kiteytyneen suomalaisen hallitsemistavan, jota voisi nimittää henkarimalliksi: eliitti hallitsee ja uusintaa itseään tukeutumalla ’ylöspäin’ – pääkonttoriin, suurvaltaan.”

Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen henkari ripustettiin Berliiniin. Jatkosodan jälkeen sen paikka oli pakko siirtää Moskovaan:

”Vaikka naapuriystävyyttä Neuvostoliiton kanssa kovasti arvostettiin, kyse oli pitkälti tarkoituksenmukaisuudesta. Kyllä 70-luvullakin koko sakki oli pohjimmiltaan vilpittömän ryssän- ja kommunisminvastaista. Eurooppaa aidon tunnepohjaisesti ihaillaan ja eurooppalaisuuteen halutaan samastua.”

Tämä kirjassa oleva sitaatti on ote Alkoholitutkimussäätiön silloisen tutkimusjohtajan Klaus Mäkelän haastattelusta (Alkoholipolitiikka 5/1992) ja sen viimeinen virke pelkistää, miksi henkari lopulta oli aika helppo ripustaa Brysseliin. Mutta silti kansan tunteet olivat ambivalentit. Historian jäljet pelottivat, ja Mäkelä tiivisti haastattelussaan uhkakuvan, miksi:

”Brysselin byrokratia ja kotimainen eliitti kasvavat vähitellen yhteen ja kokonaisuus irtoaa itsenäiseksi itseään täydentäväksi kerrostumaksi, jonka demokraattinen valvonta käy yhä vaikeammaksi. Näin käy sitä varmemmin, mitä tiiviimmäksi ja keskusjohtoisemmaksi EU muuttuu.”

Viime vuosina ja varsinkin aivan viime aikoina EU itse sekä Suomen eduskunta tuntuvat tekevän kaikkensa, jotta Mäkelän maalaamasta uhkakuvasta tulisi totta. EU:n peruslaillisen sopimuksen synty oli kummallinen, mutta vielä kummallisemmaksi on käynyt sen hyväksymisprosessi. Heti kärkeen Ranskan ja Hollannin kansanäänestykset hylkäsivät sopimuksen, ja myös Britannia on torjunut sen.

Sellaisenaan sopimus ei siis voi tulla voimaan. Siitä huolimatta Suomen eduskunta on aloittanut sopimuksen ratifiointiprosessin - mitä TNS Gallupin mukaan kannattaa 22 % suomalaisista. Ratifiointi ei saa enemmistöä edes kokoomuksen kannattajissa.

”Omituinen näytelmä jatkuu”, Helsingin Sanomat otsikoi toisen pääkirjoituksensa (3/6) ja toteaa, että EU-sopimuksen ratifiointi on turha poliittinen ele, ”poliittinen uskollisuudenvakuutus”, joka ei lisää EU:n kannatusta Suomessa.

Seuraavana päivänä (4/6) filosofi Pekka Himanen käyttää samassa lehdessä astetta kovempaa kieltä: ”Tätä pakkomielteistä yritystä vahvistaa kuopattu asiakirja on osuvasti verrattu nekrofiliaan eli haluun paritella ruumiin kanssa. Ei se tule takaisin, hankkikaa uusi rakastettu!”

1990-luvulla jaksettiin hämmästellä ja ilkkua Kekkosen ajan rähmälläänoloa Moskovaan päin. Ne, jotka nyt ajavat eduskunnassa EU-sopimuksen kiireellistä ratifiointia, voivat sen perusteella ennakoida, mitä aikanaan on tulossa. Onneksi tasavallan huipulta löytyy yksi, jonka päätä puolueiden henkarieliitti ei ole onnistunut sekoittamaan: Suomen presidentti, Tarja Halonen.

EU on liian hyvä projekti, jotta jätkät saisivat sen rauhassa pilata.