LUOVUUDEN ORGANISOINNISTA
14.8.2006

”Liike-elämässä ei ymmärretä luovuutta”, toteaa professori Kari Uusikylä hesarin näyttävässä haastattelussa (7/8) ja jatkaa:

”Mitä epätoivoisemmin me haluamme luoda jotakin tai yritämme pakosta olla luovia, sitä vaikeammaksi luovuuden saavuttaminen tulee. Työpaikan sisäinen kilpailu näyttää tuottavan väärän tyyppistä yrittämistä, sillä se johtaa näytösluonteiseen työntekoon. Yksi luovuuden peruspilareista on se, että työntekijöihin luotetaan eikä näitä kytätä. Ellei luottamusta ole, luovuuden tukemisesta tulee tyhjää puhetta.”

Vastoin Uusikylän yleistystä liike-elämässä on ainakin yksi sektori, jossa luovuus on osattu organisoida – kauas ulos. Lehdet ovat juuri esitelleet syksyn kirjatuotantoa. Kirjojen kustantajat elävät kirjailijoiden luovasta työstä, mutta kirjailijat eivät ole näiden yhtiöiden kuukausipalkoilla. He eivät tee toimintasuunnitelmia, budjetteja eivätkä toimintakertomuksia, eikä heidän ajankäyttöään, tuottavuuttaan tai tehokkuuttaan yritetä mitata – mutta eipä heille makseta säännöllistä palkkaakaan.

Kirjailijoiden työtä aidosti tulosjohdetaan. Laadun arvioinnin ensi vaihe astuu kuvaan vasta siinä vaiheessa, kun kirjailija lähettää käsikirjoituksen kustantajalle, joka muokkaa, toimittaa ja hioo sitä. Varsinaisen arvioinnin tekevät kuitenkin vasta kriitikot ja lukijat. Kriitikoilta voi saada suurtakin arvostusta, mutta kustantaja nettoaa ja tekijä hyötyy taloudellisesti vain kirjoista, jotka myyvät.

Tätä kustannustoiminnn rakennetta on yrittänyt murtaa niin sosialismi kuin kapitalismi. Neuvostoliitossa kirjailijoista tehtiin palkkatyöläisiä, joille asetettiin tavoitteet ja aikataulut, ja laatua todella valvottiin. Lännessä on yritetty ja yritetään tuottaa menestysteoksia projektiorganisoinnin keinoin (idean testaus, toteutuksen osto ja laadun valvonta, massiivinen markkinointi). Molemmissa yhtä laihoin tuloksin – ostajia eli lukijoita kun ei piru vie voi velvoittaa toteuttamaan myyntisuunnitelmia. Ja todellinen menestysteos tulee useimmiten täysin pimeästä. J. K. Rowling sai Harry Potter –sarjansa ensimmäisen osan läpi vasta kahdeksennan tarjouksen saaneen kustantajan kautta.

Kuvio on johtanut siihen, että vain kourallinen kirjailijoista niin Suomessa kuin muualla maailmassa kykenee elämään kirjoittamisellaan. Silti uusia yrittäjiä on pilvin pimein: tarjotuista käsikirjoituksista julkaistaan vuosittain´noin prosentin verran. Kirjoittajia ajaa kirjoittamisen himo, ja heistä kustantaja voi huoletta kuoria päältä vain lupaavimman oloisen kerman.

Harvalla sektorilla varsinainen luova työ ja sen toteutus/levitys ovat yhtä selkeästi erottuneita kuin kustannustoiminnassa, jossa tekijän ja yleisön resonanssi ratkaisee työn merkityksen. Useimmilla muilla sektoreilla ns. luova työ sekoittuu kokonaistoimintaan, jonka laatua ja merkitystä arvioi organisaatio (ja sen emäorganisaatiot) itse.

Ajatellaan vaikka valtion sektoritutkimuslaitoksia. Eivät ne voi toimia kuten kustantamot, eivätkä tutkijat kuten kirjailijat. Kun kustantamoissa on pakko toimia alhaalta ylöspäin, tutkimuslaitokset toimivat ylhäältä alaspäin: strategiasta tavoitteiden kautta tutkimusten suunnitteluun, työnjakoon ja resurssointiin – ja sitten työn tulosten seurantaan.

Tälle ei oikein voi mitään – mutta ei myöskään tästä seuraavalle rakenteelliselle ristiriidalle. Pakolla ja kyttäämisellä ei synny produktiivista tulosta. Hyvää, merkityksellistä ja vaikuttavaa tutkimusta eivät tee viime kädessä strategiat, tavoitteet ja resurssit, vaan välkyt, rohkeat ja urautuneita malleja rikkomaan kykenevät (= luovat) tutkijat, jotka tarvittaessa potkivat yli hallinnon luomien liian jäykkien aisojen.

Tähän tarvitaan luottamusta. Silti sektoritutkijat eivät voi tehdä työtään täysin vapaasti ja vain omista motiiveistaan käsin (kuten kirjailijat), he ovat palkkatyön kautta sitoutuneet organisaatioon ja sen toimintatapaan. Mutta: älykäs on se organisaatio, joka oivaltaa tämän rakenteellisen ristiriidan ja sen pysyvyyden, ja kääntää sen voimakseen. Alkoholitutkimuksen edesmennyt Grand Old Man, Kettil Bruun, puki tämän aikanaan Alkoholipolitiikka-lehden (6/1981) haastattelussa sanoiksi paremmin kuin kukaan muu:

”Jos tutkimus samastuu vallitseviin näkemyksiin ja käytännön politiikkaan, se menettää merkityksensä. Tutkimuksen ja päätöksenteon välillä on luonnollinen, rakenteellinen jännite, joka vain on opittava tietoisesti hyväksymään. Eivät tutkijat ole ilkeyttään kriittisiä, se kuuluu heidän toimenkuvaansa”