KUMPUJEN YÖSTÄ
28.3.2007

Matti Vanhasen johdolla keskusta on paitsi vaalien jälkeenkin maan suurin puolue myös karistanut suuren osan puolueen imagoon taannoisina vuosikymmeninä kertyneestä painolastista.

Paavo Väyrysen eilinen kieltäytyminen kansanedustajan valtakirjansa tarkastuttamisesta ennen hallituksen muodostamista söi hetkessä suuren osan keskustan vaivalla rakentamasta yleisestä luottamuspääomasta. Hesarin tätä uutista koskeva keskustelupalsta netissä täyttyi hetkessä selkäytimestä kumpuavalla perinteisellä ”kepu pettää aina” -vihalla.

Näissä teksteissä yleisimmin esiintyvä luonnehdinta Paavo Väyrysestä on ”venkoilija”. Mies vaatii nimitystä ministeriksi tai eduskunnan varapuhemieheksi ehtona sille, että suostuu asettautumaan kansanedustajaksi nyt. Jos nimitystä ei tule, Väyrynen palaa eduskuntaan vasta kahden vuoden kuluttua, jolloin hänen pestinsä europarlamentissä päättyy.

Tällainen oman edun häikäilemätön ja keinoja kaihtamaton tavoittelu eli ”venkoilu” oli moraalinen strategia, joka kulovalkean tavoin yleistyi Suomessa 1980-luvulla kasinotalouden myötä ja saavutti suurimmat voittonsa 1990-luvun laman aikana ja sen jälkeisinä vuosina. Paavo Väyrystä pidettiin aikanaan tämän moraalisen lajityypin ruumiillistumana, eikä vanheneminen ole näemmä tässä suhteessa muuttanut mitään.

Tällä tempullaan Paavo Väyrynen todennäköisesti sinetöi oman kohtalonsa. Matti Vanhaselta ja keskustalta olisi lähes varma poliittinen itsemurha suostua Väyrysen vaatimuksiin.

Tai voi ajatella myös niin päin, että Väyrysen tempaus oli keskustalle tavallaan onnenpotku. Olemalla suostumatta Väyrysen vaatimuksiin puolue kykenee osoittamaan, etteivät kumpujen yöstä kantautuvat seireenilaulut sen päätä enää käännä.