HELVETIN KÄSITTÄMISESTÄ
27.8.2006

”Sanat ovat erillisiä pieniä maailmoja, joissa jatkuu menneiden sukupolvien historia”, kirjoitti (kirjassa Hopeanvalkea, Gummerus 1983) aikanaan edesmennyt Viron presidentti Lennart Meri.

Voisi myös sanoa, että sanat ovat jäävuoria, joista näkyvissä on vain pieni osa. Tai että useimmat sanat ovat metaforia: tuttuja sanoja, joita on historian kuluessa koko ajan venytetty tavoittamaan muuttuvan elämän uusia piirteitä. Siksi mitä syvemmälle sanan historiaan mennään, sitä konkreettisempaa tulee esiin.

Suosikkiesimerkkini on pitkään ollut verbi ”käsittää”. Alun perin se on merkinnyt käsin kiinnisaamista, tavoittamista. Aleksis Kiven teksteissä metsästäjä muitta mutkitta ”käsittää jäniksen”, mutta sana alkaa abstrahoitua jo Seitsemässä veljeksessä: ”Eikö käsittäisi meitä Impivaarassakin esivallan koura?” Nykyisin me emme käsitä esineitä, eläimiä tai ihmisiä, vaan otamme kiinni ajatuksen voimalla ideoita, syysuhteita ja merkityksiä.

Sanojen merkitysten porrastuminen, vähittäinen abstrahoituminen kertoo ihmisten sopeutumisesta muuttuviin ja monimutkaistuviin olosuhteisiin, mikä juuri ilmenee kielen kollektiivisena luovuutena. Yhteistä tietoisuutta rakennetaan alhaalta ylöspäin, konkreettisesta abstraktiin päin.

Tällä kehityksellä on ollut valtavia etuja, mutta myös aikamoisia haittoja, koska sanojen historiallinen luonne tahtoo päästä unohtumaan. Ihminen tuppaa mieltämään asiat niin, että sanojen nykymerkitys sijaitsee jotenkin niissä itsessään – että sanalla on merkitys, eikä niin päin, että tällä sanalla on ilmaistu ja ilmaistaan kokonaista merkitysten hierarkista röykkiötä.

Siksi yllättäviä oivalluksia syntyy, kun joku ottaa ja tekee jollekin nykypuheen rutinoimalle sanalle historiallisen ruumiinavauksen. Näin tekee emeritusprofessori Antti Eskola tuoreessa kirjassaan ”Yksinkertainen usko” (Otava 2006) sanalle helvetti. Se tarkoitti aikanaan hyvin konkreettista paikkaa, Hinnominlaaksoa, jota käytettiin metaforana harhautumiselle eli sen yhteyden kadottamiselle, mikä pelastaisi:

”Tämän sanan kohdalta selviää, että se, mistä suomalaisille puhutaan helvettinä, on evankeliumien kirjoittajille ollut tietty paikka eli Jerusalemin ulkopuolella sijainnut ja kirottuna pidetty laakso, jossa palveltiin Molok-jumalaa, saatettiin uhrata hänelle jopa lapsia. Kaikki ovat siis tuolloin ymmärtäneet, että helvetistä puhutaan vertauskuvallisesti. Niin meidänkin tulisi sana ymmärtää. Yhden vertauskuvan taas voi aina vaihtaa toiseen, niin kuin Jeesuskin puheissaan jatkuvasti teki.”

Jos helvetin vertauskuvan päivittäisi nykyiselle pääkaupunkiseudulle, missä se sijaitsisi? Porvarin helvetti saattaisi löytyä Jakomäestä, vasemmistolaisen Lehtisaaresta ja vihreiden Merihaasta. Tämäkin ajatusharjoitus osoittaa, että jokaisen abstraktin sanan sisällä asuu pieni konkreettinen esi-isä – kyse on vain siitä, että monennessako kerroksessa ja onko sukulinja päässyt jossakin kohtaa vaihtumaan. Ja toisin päin. Jos sana on abstrakti eli moninkertainen metafora, sellaisena se myös pitää ottaa. Abstrakti sana ei varsinaisesti, konkreettisesti, merkitse mitään. Se vain ottaa vauhtia alhaalta päästäkseen niin ylös, että sen avulla metsän voi yrittää nähdä puilta.