MIELIPIDE JA MIELIVALTA
24.9.2006
Aamulehden tuoreen kyselyn mukaan 68 % suomalaisista on sitä mieltä, että poliisi toimi oikein saartaessaan kaksi viikkoa sitten Smash Asem –aktivistit ja estäessään heidän performanssinsa. Vaikka nuoret alle 35-vuotiaat olivat epäilevimpiä, myös selvä enemmistö heistä hyväksyi poliisin toimet.
Kyselyn tulos vastaa osittain omaa spontaania reaktiotani tapaukseen. Selkäydin tuntui periaatteessa hyväksyvän poliisin linjan, mitä taas tietoinen minäni ryhtyi oitis moittimaan. Etkö sinä ymmärrä, kysyin itseltäni, että vapaa mielipiteen osoittamisen oikeus on demokratian perusta ja jos sitä ruvetaan näin rajusti rajoittamaan, kohti poliisivaltiota tässä ollaan menossa.
Moinen sisäinen erimielisyys pakotti pohtimaan asiaa. Tulos oli, että on syytä erottaa mielipiteen ja mielivallan osoittaminen toisistaan. Mielenosoittajat haluavat kertoa, että nyt riittää, vaadimme toisenlaista politiikkaa ja meitä on vaatimustemme takana näin paljon. Mielenosoittaminen on katutason poliittista painostusta, jolla halutaan vaikuttaa ylätason ratkaisujen suuntaan. Mielivalta on katutason väkivaltaa.
Katutason poliittista painostusta Suomen tasavallan historia on täynnä. Itse asiassa koko tasavalta syntyi sen liikehdinnän tuloksena, mitä kansanjoukot suurlakon aikana 1905 ja sen jälkeen harjoittivat. Senaikaisessa Helsingissä Senaatintorille ahtautui useammankin kerran yli 30 000 ihmistä vaatimaan yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta.
Samantyyppisiä massoja on Senaatintorilla nähty useasti myöhemminkin. Mutta kuten Risto Alapuro (kirjassaan ”Suomen älymystö Venäjän varjossa”, Hanki ja jää 1997) osoittaa, poliittista etumerkeistä riippumatta mielenosoittaminen Suomessa on ollut pääosin harvinaisen organisoitua ja kurinalaista toimintaa. Vaikka vaatimukset ovat ajoittain olleet Smash Capitalism – tai Smash Communism –tyyppisiä, kulkueet ovat olleet ryhdikkäitä, Suomen lippu on liehunut keulilla eikä provokaatioita ole sallittu.
Heti jos mielenosoittaminen on päässyt lipsahtamaan mielivallan harjoittamisen puolelle, liikkeiltä on kadonnut kannatus ja joukkovoima tyrehtynyt. Näin kävi kommunisteille 1920-luvun lopulla, ja näin kävi lapuanliikkeelle 1930-luvun alussa.
Joten. Jos poliittinen tempaus antaa itselleen nimen ”Smash Asem”, kertoo tavoitteekseen saada aikaan ”hieman sekasortoa” Helsingin kaduille ja osallistujilla on mukanaan keskimäärin kättä pidempää, poliisilla on täysi syy epäillä mieluummin mielivallan kuin mielipiteen osoittamista.
Voisi myös ajatella, että näin tehdessään poliisi paitsi pyrki estämään katujen mielivaltaa myös turvaamaan mielenosoitusten demokraattisen tradition jatkuvuuden. Demokratia on mielipiteitä ja niiden osoittamista, ei mielivaltaa ja sen harjoittamista.
Toinen asia on, olivatko kaikki poliisin käyttämät otteet tarpeen. Tästä on luvattu perusteellinen selvitys.
24.9.2006
Aamulehden tuoreen kyselyn mukaan 68 % suomalaisista on sitä mieltä, että poliisi toimi oikein saartaessaan kaksi viikkoa sitten Smash Asem –aktivistit ja estäessään heidän performanssinsa. Vaikka nuoret alle 35-vuotiaat olivat epäilevimpiä, myös selvä enemmistö heistä hyväksyi poliisin toimet.
Kyselyn tulos vastaa osittain omaa spontaania reaktiotani tapaukseen. Selkäydin tuntui periaatteessa hyväksyvän poliisin linjan, mitä taas tietoinen minäni ryhtyi oitis moittimaan. Etkö sinä ymmärrä, kysyin itseltäni, että vapaa mielipiteen osoittamisen oikeus on demokratian perusta ja jos sitä ruvetaan näin rajusti rajoittamaan, kohti poliisivaltiota tässä ollaan menossa.
Moinen sisäinen erimielisyys pakotti pohtimaan asiaa. Tulos oli, että on syytä erottaa mielipiteen ja mielivallan osoittaminen toisistaan. Mielenosoittajat haluavat kertoa, että nyt riittää, vaadimme toisenlaista politiikkaa ja meitä on vaatimustemme takana näin paljon. Mielenosoittaminen on katutason poliittista painostusta, jolla halutaan vaikuttaa ylätason ratkaisujen suuntaan. Mielivalta on katutason väkivaltaa.
Katutason poliittista painostusta Suomen tasavallan historia on täynnä. Itse asiassa koko tasavalta syntyi sen liikehdinnän tuloksena, mitä kansanjoukot suurlakon aikana 1905 ja sen jälkeen harjoittivat. Senaikaisessa Helsingissä Senaatintorille ahtautui useammankin kerran yli 30 000 ihmistä vaatimaan yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta.
Samantyyppisiä massoja on Senaatintorilla nähty useasti myöhemminkin. Mutta kuten Risto Alapuro (kirjassaan ”Suomen älymystö Venäjän varjossa”, Hanki ja jää 1997) osoittaa, poliittista etumerkeistä riippumatta mielenosoittaminen Suomessa on ollut pääosin harvinaisen organisoitua ja kurinalaista toimintaa. Vaikka vaatimukset ovat ajoittain olleet Smash Capitalism – tai Smash Communism –tyyppisiä, kulkueet ovat olleet ryhdikkäitä, Suomen lippu on liehunut keulilla eikä provokaatioita ole sallittu.
Heti jos mielenosoittaminen on päässyt lipsahtamaan mielivallan harjoittamisen puolelle, liikkeiltä on kadonnut kannatus ja joukkovoima tyrehtynyt. Näin kävi kommunisteille 1920-luvun lopulla, ja näin kävi lapuanliikkeelle 1930-luvun alussa.
Joten. Jos poliittinen tempaus antaa itselleen nimen ”Smash Asem”, kertoo tavoitteekseen saada aikaan ”hieman sekasortoa” Helsingin kaduille ja osallistujilla on mukanaan keskimäärin kättä pidempää, poliisilla on täysi syy epäillä mieluummin mielivallan kuin mielipiteen osoittamista.
Voisi myös ajatella, että näin tehdessään poliisi paitsi pyrki estämään katujen mielivaltaa myös turvaamaan mielenosoitusten demokraattisen tradition jatkuvuuden. Demokratia on mielipiteitä ja niiden osoittamista, ei mielivaltaa ja sen harjoittamista.
Toinen asia on, olivatko kaikki poliisin käyttämät otteet tarpeen. Tästä on luvattu perusteellinen selvitys.
posted by Matti Virtanen | 09:34
8 Comments:
MIELIVALLASTA
26.9.2006
Olen sitä mieltä, että poliisin strategia Smash Asem -mielenosoituksen suhteen oli oikea. Hulinointia suunnitellut pieni aktivistijoukko oli parempi saartaa Kiasman eteen kuin päästää kaduille paikkoja särkemään ja sivullisten turvallisuutta uhkaamaan.
Aktivistien etukäteisuho, tietyt aikaisemmat tapahtumat (esim. Taiteiden yön yhteydessä) ja jälkikäteistodisteena aktivistien pamput ym. varusteet viittasivat siihen, että häiriöitä todella oli luvassa.
Tottakai poliisin tuli ottaa nämä vinkit vakavasti (luultavasti sillä oli myös muuta informaatiota, josta me emme ole tietoisia) ja varustautua niin, että levottomuudet varmasti saadaan ehkäistyä. Siinä hötäkässä joutui sitten moni viaton sivullinenkin häkkiin; näin tapahtuu usein muulloinkin tällaisten kollektiivisten aktioiden kohdalla, ne ovat niiden valitettavia "sivukustannuksia".
Mielestäni asetelman voi rinnastaa tapauksiin, joissa poliisi on saanut selvää vihiä siitä, että tietty henkilö uhkaa jonkun toisen omaisuutta tai henkeä. Tällöin poliisin olisi toimittava niin, että tuo uhkaus ei pääse muuttumaan teoksi. Usein saamme kuitenkin lehdistä lukea, että poliisi myönsi uhkan, mutta ei tehnyt mitään, ja niin ryöstö, veriteko tms. pääsi tapahtumaan.
Näissä tilanteissa poliisia arvostellaan puuttumattomuudesta. Smash Asem -tapauksessa sitä sen sijaan arvostellaan puuttumisesta, arvostelijoina lähinnä vihreät ja vasemmistolaiset poliitikot, joista moni oli hakeutunut paikalle. Miksi he muuten olivat siellä: saadakseen julkisuutta, jos/kun tapahtumat riistäytyvät käsistä, "verta nähdäkseen", vai miksi? Olin minäkin sinä iltana kaupungilla, mutta vältin visusti ydinkeskustaa.
Tiivistäen: Olen ikääntyvä keskiluokan ihminen, ja yksi tärkeimmistä asioista minulle on se, että saisin kulkea turvallisesti kaupunkini kaduilla. En hyväksy minkäänlaista vandalismia, joka heikentää asuinympäristöni turvallisuutta ja viihtyisyyttä. Kansalaisoikeudet ovat tärkeä asia, mutta oikeus vandalismiin ei niihin kuulu, ja estäessään vandalismia poliisi ei suinkaan loukkaa kansalaisoikeuksia, vaan päinvastoin turvaa niitä.
Tyytyväisenä panen merkille, että kaima bloginpitäjä on kanssani samoilla linjoilla, tosin empien ja tyylikkäämmin perustein.
Matti Piispa
PELON KULTTUURIA?
27.9.2006
Hyvä ystäväni Matti Piispa oli huolissaan katuturvallisuudesta. Hän tiivistää seuraavasti:
”Olen ikääntyvä keskiluokan ihminen, ja yksi tärkeimmistä asioista minulle on se, että saisin kulkea turvallisesti kaupunkini kaduilla. En hyväksy minkäänlaista vandalismia, joka heikentää asuinympäristöni turvallisuutta ja viihtyisyyttä. Kansalaisoikeudet ovat tärkeä asia, mutta oikeus vandalismiin ei niihin kuulu, ja estäessään vandalismia poliisi ei suinkaan loukkaa kansalaisoikeuksia, vaan päinvastoin turvaa niitä.”
Samanaikaisesti kuin kirjoitan juttua seuraan TV-uutisia, joissa kerrotaan katuturvallisuuden parantuneen pääkaupunkiseudulla. Mistä Piispan huoli kumpuaa? Suurten ikäluokkien saavuttaessa eläkeiän vaikuttaa Atlantin takaa tuttu ”pelon kulttuuri” konstruoituvan Suomessakin iäkkäämmän kansanosan keskuudessa.
En usko Matin kohdanneen Helsingin kaduilla koskaan suurtakaan uhkaa, eikä sen pelkoon olekaan syytä. Itseäni (synt. 1972) huolestuttaa enemmän vaatimus ylikliiniseen kaupunkikuvaan. Graffitit, skeittaus, pussikaljoittelu ja epämääräinen häröily on olennainen osa kaupunki- ja nuorisokulttuuria. Siitä voimme toki päästä eroon seuraamalla jenkkien mallia: aidat keskiluokan asuinalueiden ympärille ja rupusakki (johon minä aion kuulua) ulkopuolelle. Poliisi jokaiseen kadunkulmaan, kuten Manhattanin eteläkärjessä, ja nollatoleranssi päälle.
Tosin nollatoleranssi ei takaa vielä kliinistä keskiluokalle sopivaa flaneerausympäristöä, kuten Koranderin Timo Tampereen kokemuksen pohjalta osoitti. Stop-töhryille, ei myöskään ollut mallina kaikkien mieleen ja lopputuloksena oli nuorison nousu barrikadeille.
Mitä tulee Smash Asemiin, tarjoan pohdinnan lähteeksi muutaman noston kansalaistarkkailijat -ryhmämme ensimmäistä lehdistötiedotteesta (allekirjoittajina Villanen, Stranius, Wahlgren ja Salasuo). Ehkeivät sukupolviemme tulkinnat sittenkään juuri poikkea tosistaan?
Ryhmämme mielestä sekä poliisin että mielenosoittajien toiminta oli pääosin rauhallista. Illan aikana mielenosoittajien joukosta heitettiin kuitenkin yhteensä ainakin parikymmentä pulloa ja muutama kivi kohti poliiseja, mihin alkoholilla oli oma osuutensa. Poliisi käyttäytyi suurieleisesti, mutta rauhallisesti ja järjestäytyneesti eikä senkään harjoittamaa väkivaltaa suuressa mitassa ole havaittu.
Ryhmämme epäilee, että illan tapahtumat ovat oire yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristymisestä. Suomen syvenevän köyhyysongelman ja yleistyvän syrjäytymisen arvioidaan laajasti olevan uusliberalistisen politiikan seurausta. Vaaraksi nähdään myös koko maan ja taloudellisen eliitin etujen samaistaminen. Jos poliittinen ja taloudellinen eliitti lähenevät toisiaan liikaa, julkisten viranomaisten suhtautuminen kansalaisiin voi kriisiytyä.
Mielenosoituksen estämisen lisäksi seiniin piirtelevää nuorten alakulttuuria vainotaan kuin kyse olisi vakavien rikosten tekijöistä. Tällainen viranomaistoiminta on omiaan synnyttämään syrjäytetyissä ihmisissä turhautumista ja jopa vihaa heitä kurittavaa järjestelmää kohtaan.
Väkivalta mielenosoituksissa syntyy usein poliisin ja mielenosoittajien vuorovaikutuksessa. Molemmilla on valittavanaan erilaisia lähestymistapoja ja keinoja, joista on maassamme keskusteltu liian vähän. Uhkailu ja voimankäyttö eivät suinkaan välttämättä vähennä vastapuolen aggressioita.
Ylimitoitetut poliisitoimet vaikuttavat myös valtion legitimiteettiin. Jos valtio ei näytä luottavan kansalaisiinsa, on heidänkin vaikea luottaa valtioon.
Mikko Salasuo
KATUTURVALLISUUDESTA
27.9.2006
Minäkin panin merkille uutisen, jonka mukaan katuturvallisuus pääkaupungissa on parantunut. Hyvä niin. Pelon kulttuuri tuntuu silti leviävän, ja kuten edellisestä puheenvuorostani kävi ilmi, tunnistan sen oireita itsessänikin.
Ilmiölle on monia hyviä selityksiä. Yhteisöllisyyden heikentyminen kaupungistumisen ja muun modernisoitumisen myötä saa ihmiset tuntemaan itsensä entistä irrallisemmiksi ja siksi haavoittuvammiksi. Sama vaikutus voi olla ikääntymisellä eli fyysisellä haurastumisella. Ja myös median uutispainotuksilla on osuutensa turvattomuuden tunteiden lisääntymiseen.
Yhä useampi on reagoinut turvallisuusuhkiin varustamalla kotinsa elektronisilla varashälyttimillä yms. vempaimilla. Kantakaupungin kerrostalojen ovikoodit ovat jo itsestäänselvyyksiä. Muurejakin on rakennettu ainakin yksittäisten ökytalojen suojaksi, ei kai vielä sentään Suomessa kokonaisten asuinalueiden suojaksi.
Parhaiten turvallisuusuhkia voidaan pienentää ja pelon kulttuurin leviämistä ehkäistä köyhyyttä ja muuta sosiaalista, taloudellista ja poliittista eriarvoisuutta vähentävällä politiikalla. Viime vuosikymmeninä eriarvoisuus on kuitenkin lisääntynyt Suomessa voimakkaasti. Mutta vaikka politiikka olisikin tasa-arvoisuutta edistävää, silti aina tullaan tarvitsemaan poliisia viimekätisenä turvallisuuden takaajana ja akuuttien tilanteiden välittömänä rauhoittajana.
Lopuksi sananen yksilön vapauden ja vastuun rajoista. Liberalismi-aatteen klassikon John Stuart Millin mukaan yksilö ei saa aiheuttaa toimillaan vahinkoa muille ihmisille. Tämä on mielestäni hyvä perussääntö nykyisinkin. Sitä soveltaen toisen ihmisen henkeä, terveyttä ja omaisuutta vahingoittavia tekoja ei voida hyväksyä. Ympäristön töhrimisen ja roskaamisen kohdalla rajanveto on jo vaikeampaa, sillä on aika paljon maku- ja kulttuuriasia, mitä pidetään töhrimisenä ja roskaamisena. Itse en siedä spray-tuhruja seinissä enkä pitsa- ja olutpakkauksia nurmikoilla. Ne eivät ilmennä virkeää kaupunkikulttuuria, vaan pikemmin sen puutetta ja piittaamattomuutta.
Mihin te muut keskustelijat vetäisitte rajat? Mikä kuuluu moniarvoiseen kaupunkikulttuuriin, mikä on vahingontekoa?
Matti Piispa
RÄHINÄJENGEISTÄ
27.9.2006
Rinnastan Smash-rähinäjengin skineihin; poliittisella etumerkillä - Virtasen käyttämiä sanoja - ei tässä liene kovin suurta väliä. Tuo porukka kuitenkin varasti show’n, yhdessä suurieleisen smash-poliisin kanssa. Päivällä järjestetty laajapohjainen Asem-mielenosoitus ei paljoa julkisuutta saanut. Tämä on median vika.
Poliisi keskittyi rähinäjengiin niin haltioituneesti, ettei nähnyt eikä kuullut mitään muuta. Lehdistökortti ei tehonnut, eikä kaupungilla liikkuvan tarinan mukaan myöskään kokoomuksen jäsenkirja. Kaikki vaan samaan sumppuun. Kun voimaa oli, sitä haluttiin myös käyttää ja näyttää. Poliittisesti melko neitseellinen poikani Tuomo (s.1984) oli katselemassa ja oli aika kauhistunut.
Poliisi legitimoi toimintaansa jälkikäteen viittaamalla salaiseen tietoon. Eikö tämä hälytä? Eivätkö inkvisition ja Berijan tarhojen jäljet pelota?
Vaihtavatko poliisit, valtio ja/tai aktivistit Rudi Dutschke -mallin pesäpallomailat ja pamput Ulrike Meinhof -paradigman kovempiin paukkuihin, kuin Länsi-Saksassa 1960- ja 1970-luvuilla, median suosiollisella tuella? Paljonko yhteiskunnallinen ilmapiiri kiristyy?
A) rivipoliisit piiritysketjussaan, b) heidän komentajansa ja c) heidän ministerinsä eivät olleet kiinnostuneita pitämään keskusteluyhteyttä 1. rähinöitsijöihin, 2. muihin piiritettyihin. Vai oliko? (Poliisi väitti yrittäneensä yhteydenottoa, samoin joku aktivisti.) Kaikki suljettiin saman ringin sisään eli ikään kuin yhteiskunnan ulkopuolelle tai ajettiin maan alle.
Mitä tästä saattavat ajatella asialliset aktivistit? Poliisin kanssa on paha puhua. Valtavirta ei piittaa. Tiedonvälitys ei välitä. Vallasväki ei kuuntele vaan salakuuntelee ja kuulustelee. Viha järjestelmää kohtaan herää, valtioon on vaikea luottaa. Painutaan maan alle ja annetaan paukkua!
Tämän toimintamallin johtajat ja ideologit eivät nouse rähinäjengistä vaan katsomosta ja niistä monista muista mielenosoittajista, joiden sanoman media jätti välittämättä. Julkisuuskynnys ylittyy mellakalla tai pommilla, ei perinteisellä kansalaistottelemattomuudella. Pelkään, että poliisin smash-taktiikalla, -strategialla ja -ideologialla tulee olemaan myös sellaisia ikäviä jälkiseuraamuksia, joista joku Rajamäki ei kykene poliittista vastuuta kantamaan.
Klassisen kansalaistottelemattomuuden kannattajana huomaan nykyään jääväni usein sivuraiteelle, kun kuuntelen nuoria aktivisteja. Tosin taidan tuolla raiteella aika hyvin viihtyä. Sivuraiteella olen usein myös suhteessa valtavirtaseen.
Vihreä liitto sanoutui irti kettutytöistä 1995. Kuunteleeko mikään puolue nykyisiä aktivisteja, anarkisteja tai ”anarkisteja”? Onko parlamentaarinen tie tukossa? Pitäisikö rähinäjengi sulkea (yhä eksklusiivisemman?) yhteiskunnan (tai ”yhteiskunnan”) ulkopuolelle, vielä nykyistä visummin? Mikä porukka pannaan pihalle seuraavaksi? Juutalaiset? Uusnatsit? Miten minä osallistun tai tulen osallistuneeksi ulossulkemiseen?
Suhtaudun fyysiseen väkivaltaan vähintään yhtä nihkeästi kuin rakenteelliseen väkivaltaan. Fyysiseen väkivaltaan olen lähes syytön; samaa en voi sanoa yhteiskunnan ja maailman rakenteellisesta väkivallasta. Suhtaudun siis kielteisemmin siihen, mihin olen syytön, ja vähemmän kielteisesti siihen, mihin olen - ainakin vähän - syyllinen.
Kauko Tuovinen
AKTIVISTEISTA
28.9.2006
On totta, että päivällä järjestetty laajapohjainen mielenosoitus jäi täysin illan tapahtumien varjoon. Mutta ei se ole ratkaisu, että otetaan räväkämmät otteet käyttöön. Se johtaa vain siihen, että julkisuudessa kiinnitetään huomiota noihin otteisiin, ei siihen asiaan, jota niillä halutaan tuoda esiin. Saivatko "jumalan teatterin" paskanheittäjät aikaan keskustelua suomalaisen teatterin tilasta tai kettutytöt tarhaeläinten oloista? Varmaan jonkin verran, mutta pääasiassa puhuttiin näiden aktivistien sietämättömistä menettelytavoista.
Ainakin poliisi itse väittää yrittäneensä saada keskusteluyhteyden Smash Asem -mielenosoituksen organisaattoreihin, mutta epäonnistuneensa.
Mitä näistä aktivisteista myöhemmin tulee? Fiksuin kärkijoukko rekrytoidaan ja integroidaan virkamiehiksi ja asiantuntijoiksi, kuten on tehty ennenkin. Ehkä jopa sisäministeriöön? Muista suurin osa alkaa viettää tavallista pikkuporvarillista työ- ja perhe-elämää. Ja kaikki ovat sitä mieltä, että tulipa nuorempana oltua lapsellinen.
Totta kai poliisi kerää ja käyttää operaatioidensa suunnittelussa salaista tietoa, muuten se olisi vallan kehno poliisi. Se on välttämätöntä yleisen turvallisuuden takaamiseksi ja kusipäiden toimien estämiseksi. Ei siitä kannata tehdä pitkälle meneviä, demokratian tilaa koskevia päätelmiä. Olennaista on poliisin valvonta organisaation ulkopuolelta niin, että se todella tuhoaa sivullisia koskevat aineistot, kuten on luvannut.
Moni syytön sivullinen tosiaan joutui häkkiin, Paavo Arhinmäki kuulemma tullessaan ulos Vanhalta, siis aika kaukana Kiasmalta. Tällaista tapahtuu, kun pinna on kireällä, poliisi (vielä) tottumaton väkivallalla uhkaaviin mielenosoituksiin ja Suomen maine rauhallisena konferenssimaana vaakalaudalla.
On hyvä ja oikein, että tapahtumista tehdään selvitys. Ehkä siitä opitaan jotain ennen seuraavia yhteydenottoja. Mutta haluavatko aktivistit oppia?
Matti Piispa
AKTIVISTIEN TULEVAISUUDESTA
29.9.2006
”Poliisi valvoo ja poliisi komentaa”, laulaa Suomen Talvisota 1939–1940, ja nauraa päälle. Vuosi oli 1970.
”Mitä näistä aktivisteista myöhemmin tulee?”, kysyy Matti Piispa. Tulee pikkuporvareita ja muita demareita, se on selvä. Mutta minä (s.1947) uumoilen – pelkään? – joistakin tulevan Ulrike Meinhofeja ja Andreas Baadereita. Eihän valtiovallan poliisivoimin tekemä kasvatusyritys kokonaan voi epäonnistua?
”Mutta haluavatko aktivistit oppia”, päättää Matti P. Pakkohan heidän tällä opetuksella jotain on oppia! Mutta haluavatko Rajamäki ja hänen rykmenttinsä oppia?
Pentti Linkola ilmeisesti arvelee rähinäporukasta nousevan vallankumouksellisia.
Linkola kirjoittaa Hesarissa 28.9. Smash Asem -mielenosoituksesta. Hän aloittaa reformismista ja siirtyy sitten revoluutioon ja reformaatioon: kapinallisten aktioiden kuvailua seuraa toive koko järjestelmän kumoamisesta sekä talouskasvu- ja kilpailu-uskonnon perikadosta.
Tulevasta revoluutiosta oireita antavassa Smash-jupakassa poliisin toimet olivat Linkolan mukaan yhteiskuntajärjestelmän vastustajille esitetty ”uhkaus, näyttö siitä, että tämä yhteiskuntajärjestelmä puolustautuu”. Linkolan ilmeisesti toivomassa vallankumouksessa ja ”uskonpuhdistuksessa” ”järjestelmä murtuu vasta, kun poliisi ja sotilaat asettuvat toisinajattelijoiden, mielenosoittajien puolelle”.
Linkola ikään kuin kirjoittaa auki, eksplikoi rähinäjengin ideologiaa ja suurta tulevaisuutta. Minä en kynäilisi noille pullonheittelijöille vielä mitään ideologiaa.
Yhteiskuntarauhaa nakertaa pitkän päälle ennen muuta valtavirran markkinaliberalismi. Jossain vaiheessa eteen kai tulee kysymys nykyisten vallan instituutioiden hyväksymisestä ja tunnustamisesta tai niiden hylkäämisestä. Pikkuporvarit ja muut demarit jatkavat lojaalisuuttaan, ovathan he osa valtajärjestelmää. Mutta veikkaan – toivon? – näyttämölle ilmaantuvan myös epälojaaleja tietoisia kapinallisia ja vallankumouksellisia.
Minä taidan taas olla väliinputoaja ja jään roikkumaan uskollisuuden ulkoreunalle, kahden vaiheille. ”Kaksi vaaraa ei milloinkaan lakkaa uhkaamasta maailmaa. Toinen on epäjärjestyksen tila. Toinen on järjestyksen tila.” (Paul Valéry)
K. Tuovinen
AKTIVISTEISTA
29.9.2006
Enpä oikeastaan ole eri mieltä K. Tuovisen uusimman tekstin kanssa. Joistakin Smash Asem -aktivisteista voi vielä tulla Baderin ja Meinhofin linjalla eteneviä, epätoivoisia terroristeja. Mutta onko muissa EU-maissa käynyt viime vuosina näin? Niissähän poliisien toimet ovat keskimäärin vielä kovaotteisempia kuin Suomessa.
Ei tule äkkiseltään mieleen muita kuin Britannia. Mutta siellähän kesän 2005 pommimiehet paljastuivat suht. hyvin menestyneiksi ihmisiksi, ja heidän motiivinsa pommi-iskuihin kumpusi kai jostain muusta kuin järjestelmän harjoittamasta repressiosta (sainpa tämän 70- ja 80-lukujen vaihteen muotisanankin mukaan!).
Espanjan ETAa tai Ranskan lähiömellakoita ei mielestäni myöskään voi rinnastaa KT:n maalailemaan uhkaan.
Matti Piispa
OPPIMISESTA
29.9.2006
Matti Vanhanen esitti TV-puheessaan Unkarin mellakoista tilannearvion (ulkomuistista tehty lainaus): ”Kyse on yksittäisen maan tapahtumista, eikä niistä voi vetää yhtäläisyyksiä esimerkiksi Suomen läpinäkyvään hallintojärjestelmään ja avoimeen poliittiseen keskustelukulttuuriin”.
Mikäli arvoisa pääministerimme viittasi kotimaamme tapahtumiin (lue: Smash Asem), on helppo hämmästellä rehtori Rajamäen avoimuudesta 9/9 tapahtumien tiimoilta. Ainoaksi kommentiksi on tainnut jäädä Arhinmäen Paavon poliisivankilan kaiuttimien kautta kuulema Radio Suomen lausunto, jossa oma kotigestapomme johtaja kehui alaisiaan. Paavo muuten vaatii erilliskorvausta kidutuksesta jouduttuaan kuulemaan ylevää kansanradiotamme, 94.0 megahertsiä, 23 ja puoli tuntia). Seuraavan viikon Hesarin sunnuntai-liitteessä Rajamäki ei kirjoituksessaan puuttunut kotipihan tapahtumiin, mutta nosti terrorismin vastaisen sodan yhdeksi kolmesta EU:n (siis myös Suomen) vakavimmista uhista. Oliko tämä poliisin toimien piilolegitimointia?
Edellisissä kirjoituksissa arvon kirjoittajat kysyvät, oppivatko aktivistit tai Rajamäen rykmentit tapahtumista mitään? Vastaan, lyhyesti.
Jos oppivat, olemme väistämättömällä törmäyskurssilla, kiikkerässä veneessä. Nuorten usko mahdollisuuksiin vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon on pohjamudissa. Äänestäminen ei kiinnosta ja puolueet vielä kuvittelevat hörhöjulkkisten olevan ratkaisu, ei enempää vinoon voida vetää. Nuorille politiikka on elämänpolitiikkaa, jossa yksilölliset valinnat ohjaavat toimintaa. Suuret aatteet on haudattu, eikä haluta kiinnittyä kankeisiin rakenteisiin. Tilalle ovat astuneet mitä moninaisemmat ulkoparlamentaariset yksilön valinnat, joista kansalaisaktivismi on tärkeä muoto. Kehitys on vääjäämätöntä. Oppivatko aktivistit? Varmasti oppivat, ja oppivat nekin nuoret, jotka eivät paikalla olleet: poliisi on vihollinen ja valtion väkivaltakoneisto piittaamaton.
Entä Rajamäen rykmentti? Täydellinen hiljaisuus vallitsee, mutta onhan meillä Vanhasen mainostama avoin poliittinen keskustelukulttuuri. Terrorismin vastainen sota on suurin uhkamme ja onkin syytä tottua sen taltuttamiseen kaikin keinoin. Jos paradigman vaihdos poliisin toiminnassa on pysyvämpää, eikö kansalaisten tulisi olla siitä tietoisia?
Vastaus: yksilöllisestä elämänpolitiikasta ammentava nuori oppii, että viimeinenkin ripe kansalaisoikeuksiin on riistetty ja vieläpä ilman perusteluja. Jäädäkö jatkossa kiltisti kotiin keskustelemaan globalisaation epäoikeudenmukaisuudesta nettiin vai nousta barrikadeille?
Rajamäen rykmentti ei ainakaan opi nyky-yhteiskunnan vaatimaan refleksiiviseen keskustelukulttuuriin. Uhkaus Ylelle vetäytyä Lordi-huumassa elävän Suomen euroviisujärjestelyistä ei ehkä riitä tukkimaan ihan jokaisen arvostelijan suuta (vaikka olihan se hurja ja sofistikoitunut tapa sanoa medialle: turpa kiinni). Kummankin osapuolen iskulauseeksi sopisi hyvin: Hard Rock, Hallelujaa!
Mikko Salasuo
Lähetä kommentti
<< Home