TRAGEDIOISSA ON EROJA
10.9.2006

Kesäkuussa 2004 porvoolainen perheenäiti ampui haulikolla miehensä, kaksi lastaan ja itsensä. Perhe oli ylivelkaantunut, omakotitalo menossa pakkohuutokauppaan. Perheen äiti oli pitkään hoitanut kaikki talousasiat, eikä isä ollut tietoinen syvenevästä ahdingosta. Äiti valitsi ratkaisun, jota yleensä vain miehet ovat ääritapauksissa käyttäneet: laajennetun itsemurhan.

Kirjailija Markku Pääskynen on muuntanut tapahtuman romaaniksi ”Vihan päivä” (Tammi 2006), joka toistaa suoraan todellista esikuvaansa. Kritiikki on ollut kauttaaltaan kiittävää. Hesarin Hannu Marttila kiteyttää (10/9): ”Vihan päivä on kaunis esimerkki teoksesta, jossa kaikki on kohdallaan – muoto ja tyyli, rohkeus ja lohtu”.

Marttila jää hienossa arviossaan kuitenkin pohtimaan, oliko romaanissa tarpeen jäljentää todellisen tapauksen raamit sellaisenaan. Kaikki täsmää – Anttilan kylä Porvoon ja Sipoon rajalla, lasten iät, velkaantuminen, pakkohuutokauppa ja pihan tramboliini. Saako näin tehdä, Marttila kysyy – ”eikö se ole tanssia yli hautojen?”.

Väistämättä tulee mieleen toinen taideteos, joka myös jäljentää todellista murhenäytelmää: Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia. Pienviljelijä Tauno Pasanen ampui talvella 1969 neljä häntä pidättämään tullutta poliisia ja Niskasen viisituntinen draamallinen rekonstruktio tähän johtaneesta kehityskulusta esitettiin televisiossa ensimmäisen kerran pääsiäisviikolla 1972. Miksi tuo tv-sarja ja siitä samana vuonna tehty elokuva järkyttivät kansakuntaa – mitä Markku Pääskysen romaani todennäköisesti ei, kaikista kirjallisista ansioistaan huolimatta, tule tekemään?

Kahdeksan surmanluotia kuvasi näennäisesti yksityistä maailmaa, köyhän pienviljelijäperheen kriisiytyvää elämää, joka päättyy surmanlaukauksiin. Tauno Pasanen ei ollut yksin, hän edusti sitä sotilas/pienviljelijäsukupolvea, jolle valtio sotien jälkeen antoi maata, elämänuskoa ja tulevaisuuden – kunnes traktori, moottorisaha ja puimuri ne 1960-luvulla veivät. Saman vuosikymmenen lopulla taunopasasille alettiin maksaa palkkiota peltojen panemisesta pakettiin ja lehmistä tapporahaa. Isänmaan pelastajista tuli tarpeettomia.

Tämä yleinen tragedia kiteytyi Tauno Pasasen ja hänen toimestaan neljän viattoman poliisimiehen yksityisen kohtaloon. Mikko Niskasen intuitio oivalsi, millaiset historialliset voimat painoivat Tauno Pasasen kanssa liipaisinta – ja Niskasen tarinan avulla kansakunta havahtui tajuamaan saman.

Anttilan kylän tragedia kesällä 2004 ei tunnu kantavan päälläään samanlaista yleistä viittaa kuin Niskasen klassikko. Vuonna 2004 lamastakin oli jo yli 10 vuotta. Mutta ennakoiko se tulevaa eli aikaa, jolloin miehen ja naisen roolit ovat täysin vaihtaneet paikkaa?

En usko. Anttilan kylän tragedia oli yksityinen ja erityinen murhenäytelmä, jollaisia elämä on ollut, on ja tulee olemaan täynnä. Joka päivä joku sairastuu vakavasti, joutuu onnettomuuteen tai sekoaa tavalla tai toisella. Puhumattakaan siitä, että kaikki me joskus kuolemme.

Vain sellainen tragedia, joka itsessään tiivistää, kiteyttää tai paljastaa jotain sellaista yleistä, joka aiemmin on peittynyt sumuun ja usvaan, kykenee osumaan murheen sisään ja jotenkin purkamaan sen. Yksityinen murhenäytelmä, joka alkaa yksityisestä ja päättyy yksityiseen, vain toistaa ja suurentaa alkuperäisen järkytyksen – ja painaa meidät syvemmälle ahdistuksen nimettömään autiomaahan.