HANNU RAITTILAN ELÄMÄ JA TEOT
1.10.2006

Voiko kirjailija kirjoittaa romaanin omasta elämästään? Voi toki. Niitä on tehty tuhansittain. Esikoiskirjailijoista moni aloittaa kertomalla, kuinka minusta tuli minä. Toki lukijan harhauttamiseksi nimet on muutettu ja yksityiskohtia muunneltu, mutta tarinan tarkoitus on toisintaa tuo syntymän ihme: kuinka minusta sukeutui omaääninen subjekti eli kirjailija, jolla on sanottavaa.

Eikä siinä mitään. Tosin osa näistä esikoiskirjoista tavoittaa vain pienen piirin, mutta näin on syntynyt myös paljon tuoretta ja kestävääkin kirjallisuutta.

Tuoreuden ja kestävyyden synnyttää se, että kirjailija ei tee itseterapiaa, vaan havahtuu oman elämäntarinansa sisältämän materiaalin mahdollisuuksiin. Ehkä niistä voisi rakentaa ja kehittää jotain yleisesti kiinnostavaa – sellaista, joka kyllä esiintyy minussa ja minun kokemuksessani, mutta ei pääty tai rajoitu niihin. Mikä on se yleinen, joka minun tarinassani saattaisi tiivistyä?

Hannu Raittilan romaani Pamisoksen purkaus ilmestyi alkusyksystä 2005. Samoihin aikoihin Raittila ryhtyi tekemään esseekokoelmaa työnimellä ”Kirjailijaelämää”. Sen piti kertoa, millaista kirjailijan elämä Suomessa todella on – materiaalinaan Raittilan omat kokemukset kirjallisena sekatyöläisenä. Työn edetessä käy ilmi, ettei Pamisoksen purkaus massiivisesta mainonnasta huolimatta myy, tai siis myy huonommin kuin mikään aiempi Raittilan romaani. Samoihin aikoihin päättyy radiossa Kantolan perhe, jota Raittila on pitkään käsikirjoittanut, sekä kolumnisarja Helsingin Sanomiin.

Kaikki Raittilan tulolähteet näyttävät ehtyvän yhtaikaa, ja Raittila ajautuu kriisiin – tai paremminkin kauhutunnelmiin siitä, että kaikki on loppu. Koko se huolella rakennettu elämänprojekti, jonka tuloksena kannuksensa hankkinut kirjailija kykenisi elättämään itsensä ja perheensä kirjoittamisellaan, on kaatumassa. Yhtään ei helpota, että kirjailija on pian täyttämässä 50 vuotta.

Tämän äkillisen kriisin ja paniikin keskellä Raittila suoltaa tekstiä joka suuntaan, hakee tilauksia ja tekee työtarjouksia. Kirjailijaelämää–kokoelma jumiutuu ja tahmautuu – kunnes Raittila oivaltaa, että hänhän elää keskellä mitä rikkainta kokemusmaailmaa ja sen tuottamaa käyttökelpoista materiaalia.

Tästä alkaen Raittila ryhtyy rakentamaan dramatisoitua tarinaa, jonka todellisuuspohjasta vain sellainen tislataan, muokataan ja höystetään mukaan, mikä sopii syntymässä olevaan stooriin. Tarinan loppu löytää muotonsa, kun Raittila luettaa käsikirjoituksensa sosiologi Matti Virtasella. Virtanen lähettää paluupostissa innoittuneen kirjeen, jonka Raittila oitis muuntaa loppuluvun rakennustarpeiksi.

Onko Virtasen kirje todellinen? On se, mutta tällä ei romaaniksi kasvavan käsikirjoituksen kannalta ole merkitystä. Jos kirjettä ei olisi tullut, Raittilan olisi pitänyt ilman muuta keksiä jotain vastaavaa saattaakseen käsikirjoituksensa komposition ehjäksi kokonaisuudeksi.

Joka tapauksessa: näinä päivinä myyntiin tulevassa "Kirjailijaelämää"–kirjassa fiktiiviseksi jalostunut romaanihenkilö Hannu Raittila kertoo nousunsa palkituksi kirjailijaksi, sitä seuranneen mentaalisen hyytymisen kaikkine (tragikoomisine) seurauksineen – ja nousun takaisin maan pinnalle eli oman osaamisensa ytimeen.

Näin romaanin tarina alkaa väkisin resonoida kaikkien vähänkään ns. luovaa työtä tekevien ihmisten elämänkokemuksen sisältämiin käännekohtiin ja aaltoliikkeisiin. Yksityisestä tulee yleistä, ja kaiken lopusta kaiken alku.