BLAIRIN OPPIPOJAT
20.11.2006

”Oikeisto oppii vasemmalta. Brittiläisen tutkijan Nicolas Aylottin mukaan pohjoismaiset oikeistojohtajat ovat Tony Blairin oppipoikia. Vaikka mutkan kautta”

Näin Hesari otsikoi näyttävän juttunsa sunnuntaina 19/11. Aylottin mukaan Blair uudisti puolueensa imagon ja ajattelutavan vuonna 1997:

”Oppositiossa vuosikausia kitunut labour julisti isoin julistein, että ’ei enää lisää veroja’. Se oli jotain ihan muuta kuin työväenpuolueelta oltiin odotettu. Ja se toi voiton.”

Blair koukkasi siis kauas rintamalinjan väärälle puolelle ja varasti oikeistolta sen keskeisen iskulauseen ja puhetavan – ja menestyi. Tässä on Aylottin mielestä Blairin esikuvallinen merkitys: ”Suosio kasvaa, kun vallataan tonttia poliittisesta keskustasta.”

Nyt oikeisto niin Britanniassa kuin täällä Pohjolassa aikoo tehdä saman, vain peilikuvamaisesti. Britannian konservatiivipuolueen nykyinen johtaja David Cameron hivuttaa joukkojaan määrätietoisesti vasemmalle, kohti labouria. Myös Ruotsin Fredrik Reinfelt laski Aylottin mukaan hätkäyttämisen varaan ja puhui ay-liikkeen roolista positiiviseen sävyyn. Myös Suomen kokoomuksessa on pantu Aylottin mielestä innokkaina merkille Reinfeltin vaalivoitto ja Cameronin kasvavat kannatusluvut:

”Puoluejohtaja Jyrki Katainen haluaa mukaan oikeistolaisten veljespuolueiden imuun. Siksi kokoomuksessa otetaan nyt oppia Ruotsista ja Britanniasta. Kokoomuksen ensimmäinen blairmainen veto oli esitellä Sauli Niinistö työväen presidenttinä.”

Voisiko poliittisen hyökkäysstrategian oppi olla näin yksinkertainen: muutu puolittain vastustajaksesi ja hurmaa tällä tavalla vastapuolen joukot?

Jos olisi, vasemmiston Suomessa pitäisi nyt tehdä käänteinen vastaisku ja nostaa iskulauseikseen: ”Lisää verohelpotuksia! Lisää kilpailua kaikkialle!”

Tässä tilanteessa tällainen reaktio olisi luultavasti vasemmistolle varma tuhon tie. Se olisi samanlaista mekaanista ajattelua kuin sellainen päättely, että jos pellon kyntäminen on hyväksi ennen siemenen kylvöä, se on hyväksi myös silloin, kun vilja on oraalla.

Monista rakenteellisista, historiallisista ja sukupolvisyistä uusliberalistinen poliittinen buumi alkoi 1980-luvulta alkaen levitä läpi koko läntisen maailman. 1990-luvulla sen lakipiste oli ohitettu, koska samat taustasyyt alkoivat työntää kehitystä ja sen mukana poliittista virtaa toiseen suuntaan.

Vuonna 1997 Blair ui virran mukana ja uudisti (uudistumista todella myös kaivanneen) vanhan työväenpuolueen ajattelu- ja toimintatavan. Vastaavalla tavalla Fredrik Reinfeldt ui tänä syksynä toiseen suuntaan kulkevan virran mukana ja voitti (vrt. juttu 18/9 tässä blogissa).

Virta vie nyt monista syistä vasemmalle, ja oikeistojohtajat niin Britanniassa, Ruotsissa ja Suomessa ovat oivaltaneet tämän. Suomessa erityisesti Sdp tuntuu kuitenkin edelleen elävän edellistä, 1990-luvun oikeistolaista aaltoa ja pyrkii uimaan sen mukana. Siis vastavirtaan.

Mitä vasemmiston sitten pitäisi tehdä? Tietysti uida virran mukana kauemmas vasemmalle – mikä samalla veisi koko vasemmistoa lähemmäs sen omien (yhteisten) syntysijojen arvomaailmaa. Vanhasta voi tehdä uutta. Pitkän oikeistolaisen aallon ajan keskeisenä hallituspuolueena istuneelta Sdp:ltä vallan hätkäyttäviä iskulauseita olisivat tässä ja nyt nämä:

”Ei enää tuloerojen kasvua! Ei enää köyhyyttä!”