RINNAKKAISET MAAILMAT
17.12.2006

Nykyinen Tilastokeskuksen johtaja ja ensi maaliskuun alusta Stakesin tulosaluejohtaja Jussi Simpura esitti aikanaan (YP 5-6/98) idean, joka on jäänyt mieleeni kummittelemaan.

Simpuran mukaan voisi ajatella, että yhteiskunnassa elää koko ajan kaksi rinnakkaista sukupolviketjua – ja sitä kautta kaksi erilaista kokemuksellista maailmaa. Idea perustuu siihen, että biologisten sukupolvien (vanhempien ja lasten) väli on karkeasti ottaen 30 vuotta. Samalla tavalla karkeasti ottaen elossa on kulloinkin kolme sukupolvea: vanhemmat, lapset ja lapsenlapset (haarukka yhteensä 90 vuotta).

Suurten ikäluokkien (syntyneet 1945–49) keskimmäiset eli vuonna 1947 syntyneet täyttävät ensi vuonna 60 vuotta. Heidän ketjussaan heidän vanhempansa ovat (jos elävät) nyt about 90 vuotta ja lapset 30 vuotta. Olennaista on, että ketjun lenkit tuntevat hyvin toistensa elämäntilanteen, sen maailman missä kukin elää.

Sitten meillä on ketju, joka on edelliseen nähden ”katveessa” eli puolivälissä: sen keskuksena ovat 1962 syntyneet eli ensi vuonna 45-vuotiaat, joiden vanhemmat ovat ensi vuonna 75-vuotiaita ja lapset 15-vuotiaita. He taas tuntevat hyvin oman ketjunsa sisäiset suhteet. Mutta: kummankin rinnakkaisen ketjun kokemusmaailmat voivat olla toisilleen aika vieraita.

Tutkimusten perusteella tiedämme, että yhteiskunnan eliitti koostuu yleensä aina 50-vuotta täyttäneistä. Siksi nykyeliitissä suurilla ikäluokilla (jotka vielä muutaman vuoden ovat pääosin työelämässä) on vahva edustus eliitin eri osissa. Samaan aikaan heidän kolmekymppiset lapsensa ovat myös jo työelämässä ja kovaa vauhtia nousemassa uraputken sisällä.

Yhteiskunnallisen vaikutusvallan kannalta suuret ikäluokat ja heidän lapsensa ovat juuri nyt optimitilanteessa: heillä on ”kaksoisvalta”. Kun tiedämme, että arvot ja poliittiset näkemykset mieluummin periytyvät kuin pätkivät, voisi ajatella, että on syntymässä tai jo menossa suurten ikäluokkien ja heidän lastensa poliittinen liitto. Vastaavasti toinen ketju, jonka ytimessä ovat nyt keskimäärin 45-vuotiaat citypolven edustajat, olisi jäämässä poliittiseen mottiin.

15 vuotta sitten oli toisin. Silloin suuret ikäluokat olivat keskimäärin 45-vuotiaita, heidän vanhempansa olivat aika päiviä siirtyneet eläkkeelle ja lapset vasta 15-vuotiaita. Silloin suuret ikäluokat olivat ”yksin” ja vahvan valtakoalition muodostivat citypolven vanhemmat ja itse citypolvi, joka oli juuri rynnimässä työelämään. 1990-luku olikin sitten sen näköinen.

Mutta: päteekö sukupolvien sisäinen solidaarisuus suurten ikäluokkien ketjussa? Demari Osku Pajamäki on nostattamassa (sekä viimekeväisellä kirjallaan ”Ahne sukupolvi” että nyt sunnuntain Hesarin Debatti-jutullaan) sukupolvisotaa nimenomaan suurten ikäluokkien ja heidän lastensa (joihin Pajamäki, s. 1970, itse kuuluu) välille.

Kun Pajamäen kirja keväällä ilmestyi, ajattelin että kyse on lähinnä vaalikirjasta eli miehen hiukan epätoivoisesta yrityksestä päästä viimein eduskuntaan. Mutta nyt näyttää olevan merkkejä siitä, että Pajamäen teesit resonoivat paitsi citypolveen myös niihin suurten ikäluokkien lapsiin, jotka syystä tai toisesta inhoavat vanhempiaan.

Ja syitä voi kuvitella: 1990-luvun laman aikana suuri osa kouluttamattomista suurten ikäluokkien edustajista saneerattiin pitkäaikaistyöttömiksi. Suuret ikäluokat ovat ensimmäinen suuri avioeropolvi. Valtaosa suurista ikäluokista on maalta muuttaneita, paisuneen ja kouluttautuneen keskiluokan ensimmäistä urbaania polvea, joka joutui läpielämään sukupuoliroolien shokkimaisen murroksen.

Valitsevatko siis suurten ikäluokkien lapset nyt kaiken epäviihtymyksensä projektiiviseksi kohteeksi omat vanhempansa – tai tarkemmin: kuinka suuri osa valitsee? Osku Pajamäen menestys ensi kevään vaaleissa tulee olemaan aika hyvä mittari.

Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri sen takia: kaikille sukupolville hyvää joulua ja uutta vuotta (palaan palstalle vasta ensi vuoden puolella)!

TERÄSMIES
12.12.2006

Suomen vanhimman titteliä kantaa tällä hetkellä ensimmäistä kertaa (tilastoituna aikana) mies, 109-vuotias järvenpääläinen Aarne Arvonen.

Millainen elämä tuottaa näin pitkän iän? Tässä tiivistys tämän päivän Aamulehden kuvauksesta.

Helsingissä syntynyt Arvonen eli lapsuutensa katupoikana, kun ei äidin kuoltua ja isän mentyä uusiin naimisiin viihtynyt kotona. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän teki linnoitustöitä Venäjällä, vuonna 1918 taisteli punaisten riveissä ja joutui siitä hyvästä Tammisaaren vankileirille, jäi leskeksi ja kahden tyttären yksinhuoltajaksi vuonna 1938, jolloin muutti Järvenpäähän ja huonekalutehtaalle koristeveistäjäksi.

Järvenpäähän Arvonen rakensi itse omakotitalon, jossa asui tyttärensä ja vävynsä kanssa vielä kesällä 2005. Silloin iski munuaistulehdus ja Arvonen joutui siirtymään terveyskeskuksen vuodeosastolle – ja syömään elämänsä ensimmäisen antibioottikuurin.

Sitä ennen: "Koko Järvenpään tuntema Aarne Arvonen oli vielä pari vuotta sitten lyömätön pubinsa yleistietokisoissa", Aamulehti kertoo. "Arska" kiinnostui jo pienenä tähtitieteestä ja oli aikanaan mukana Ursan, tähtitieteellisen seuran, perustavassa kokouksessa – ja haaveili koko ikänsä oman taivaankappaleen löytämisestä.

Arvonen reissasi ahkerasti maailmalla vielä vanhoilla päivillään. Satavuotispäivänsä kunniaksi hän veti pubikierroksen Lontoossa.

Itse ei Arvonen osaa kertoa pitkän ikänsä salaisuutta – ainakaan hän ei ole pyrkinyt noudattamaan erityisen terveellisiä elämäntapoja (tosin tupakanpoltto tuli lopetettua 70 vuotta sitten). Ehkä perimä selittää jotain – suvussa on muitakin vanhoiksi eläneitä.

Jutussa haastateltu vanhustutkija, professori Antti Hervonen kommentoi:

"Minä annan Arvoselle täydet 110 pistettä, sillä hän on elänyt todellisen miehen elämän. Vielä pari vuotta sitten hän istuskeli järvenpääläisessä kantakapakassaan. Minulle tulee Arvosesta mieleen viime vuoden kesäkuussa Virroilla Suomen vanhimpana miehenä kuollut Väinö Hanhijoki, joka kävi tansseissa melkein elämänsä loppuun asti. Harvinaisia teräsmiehiä kumpikin, Hervonen ihailee."

Mitä tästä opimme, jos pitkään haluamme elää? On valittava sopivat vanhemmat – ja haaveiltava koko ikänsä oman taivaankappaleen löytämisestä.

RISTIRIITAINEN OLENTO
7.12.2006

Tamperelainen Aamulehti täyttää tässä kuussa 125 vuotta ja julkaisi siksi juhlalehden eilen itsenäisyyspäivänä. Päätoimittaja Matti Apunen ruotii juhlalehden pääkirjoituksessa päätoimittajan roolia omalla tavallaan eli älykkään sarkastisesti. Vaikka Aamulehti on hiukan toisenlainen lehti kuin YP ja levikiltään hivenen suurempi, kovin tutulta tämä tuntuu:

"Päätoimittaja joutuu työssään mukautumaan moneen. Hän vaatii vuorotellen hallitukselta ripeitä toimenpiteitä ja kylmäpäistä malttia. Hän vaatii kansan kuuntelemista, mutta lähes samanaikaisesti hän huolestuu, koska maamme on vailla vahvaa johtajuutta. Päätoimittaja on ristiriitojen repimä olento, jonka täytyy itsekin muistuttaa itselleen, oliko tämän päivän teemana viiltävä iva vai tylppä suorapuheisuus. Hän vaatii hyökkääjiä puolustautumaan ja puolustajia hyökkäämään. Hän pauhaa edistyksen puolesta ennen kuin kiroaa ne piittaamattomat hätähousut, jotka tuhosivat vanhat puutalokorttelit."

Päätoimittajan toimenkuvana siis on olla linjaton opportunisti? Eipä sentään. Tulkitsen Apusta seuraavasti.

Lähes kaikki asiat OVAT yhtä aikaa sekä hyvin että huonosti. Suomi on maailman parhaita ellei paras maa aika monella mittarilla mitattuna. Samaan aikaan meillä suhteellinen köyhyys on laman jälkeen laajentunut ja köyhien köyhyys syventynyt. Suomi on jumalattoman kaunis maa – lempeänä kesäpäivänä, mutta yhtä helvettiähän on kastua työmatkalla marraskuisessa rankkasateessa tai kaivaa autoa puolimetrisestä hangesta tammikuisen lumituiskun jäljiltä.

Joku voittaa loton päävoiton, mutta ei yksin, vaan joutuu jakamaan jättipotin kahden muun onnekkaan kanssa. Ja toteaa: "Tyypillistä meikäläisen huonoa onnea." Tai: joku on Finlandia-palkinnon ehdokkaana, mutta ei pääse F1-voittajaksi, koska yksi ehdokkaista sattuu olemaan neljättä kertaa ehdokkaana ja saa väkisin (vaikka kuinka ihan ansioistaan) palkinnon – kyllä se nyppii.

Yleisvälkky Jukka Relander on pelkistänyt suunnilleen saman kuvion taannoin (21.9.2004) Metro-lehden kolumnissaan:

”Myönteinen ja kriittinen kuvaus muodostavat usein toistensa vastakohdat – ja silti ne ovat yhtä aikaa totta. Väitteet eivät ole ristiriitaisia, maailma on. Monet mielestään järkevät moderaatit eivät ymmärrä tätä, vaan jäävät kummastakin totuudesta paitsi. He viitoittavat maltillisen, siis ’realistisen’ keskitiensä kahden asenteen välille ja olettavat, että totuus löytyy välimaastosta. Ei löydy.”

Vastaavasti: ei päätoimittaja ole ristiriitainen, maailma on. Mutta vaikka päätoimittaja on siis milloin mitäkin mieltä, kyllä sillä täytyy selkeä linja olla. Niin onkin, niin minulla kuin Matti Apusellakin – sitähän tässä yllä juuri on kuvattu.