RINNAKKAISET MAAILMAT
17.12.2006

Nykyinen Tilastokeskuksen johtaja ja ensi maaliskuun alusta Stakesin tulosaluejohtaja Jussi Simpura esitti aikanaan (YP 5-6/98) idean, joka on jäänyt mieleeni kummittelemaan.

Simpuran mukaan voisi ajatella, että yhteiskunnassa elää koko ajan kaksi rinnakkaista sukupolviketjua – ja sitä kautta kaksi erilaista kokemuksellista maailmaa. Idea perustuu siihen, että biologisten sukupolvien (vanhempien ja lasten) väli on karkeasti ottaen 30 vuotta. Samalla tavalla karkeasti ottaen elossa on kulloinkin kolme sukupolvea: vanhemmat, lapset ja lapsenlapset (haarukka yhteensä 90 vuotta).

Suurten ikäluokkien (syntyneet 1945–49) keskimmäiset eli vuonna 1947 syntyneet täyttävät ensi vuonna 60 vuotta. Heidän ketjussaan heidän vanhempansa ovat (jos elävät) nyt about 90 vuotta ja lapset 30 vuotta. Olennaista on, että ketjun lenkit tuntevat hyvin toistensa elämäntilanteen, sen maailman missä kukin elää.

Sitten meillä on ketju, joka on edelliseen nähden ”katveessa” eli puolivälissä: sen keskuksena ovat 1962 syntyneet eli ensi vuonna 45-vuotiaat, joiden vanhemmat ovat ensi vuonna 75-vuotiaita ja lapset 15-vuotiaita. He taas tuntevat hyvin oman ketjunsa sisäiset suhteet. Mutta: kummankin rinnakkaisen ketjun kokemusmaailmat voivat olla toisilleen aika vieraita.

Tutkimusten perusteella tiedämme, että yhteiskunnan eliitti koostuu yleensä aina 50-vuotta täyttäneistä. Siksi nykyeliitissä suurilla ikäluokilla (jotka vielä muutaman vuoden ovat pääosin työelämässä) on vahva edustus eliitin eri osissa. Samaan aikaan heidän kolmekymppiset lapsensa ovat myös jo työelämässä ja kovaa vauhtia nousemassa uraputken sisällä.

Yhteiskunnallisen vaikutusvallan kannalta suuret ikäluokat ja heidän lapsensa ovat juuri nyt optimitilanteessa: heillä on ”kaksoisvalta”. Kun tiedämme, että arvot ja poliittiset näkemykset mieluummin periytyvät kuin pätkivät, voisi ajatella, että on syntymässä tai jo menossa suurten ikäluokkien ja heidän lastensa poliittinen liitto. Vastaavasti toinen ketju, jonka ytimessä ovat nyt keskimäärin 45-vuotiaat citypolven edustajat, olisi jäämässä poliittiseen mottiin.

15 vuotta sitten oli toisin. Silloin suuret ikäluokat olivat keskimäärin 45-vuotiaita, heidän vanhempansa olivat aika päiviä siirtyneet eläkkeelle ja lapset vasta 15-vuotiaita. Silloin suuret ikäluokat olivat ”yksin” ja vahvan valtakoalition muodostivat citypolven vanhemmat ja itse citypolvi, joka oli juuri rynnimässä työelämään. 1990-luku olikin sitten sen näköinen.

Mutta: päteekö sukupolvien sisäinen solidaarisuus suurten ikäluokkien ketjussa? Demari Osku Pajamäki on nostattamassa (sekä viimekeväisellä kirjallaan ”Ahne sukupolvi” että nyt sunnuntain Hesarin Debatti-jutullaan) sukupolvisotaa nimenomaan suurten ikäluokkien ja heidän lastensa (joihin Pajamäki, s. 1970, itse kuuluu) välille.

Kun Pajamäen kirja keväällä ilmestyi, ajattelin että kyse on lähinnä vaalikirjasta eli miehen hiukan epätoivoisesta yrityksestä päästä viimein eduskuntaan. Mutta nyt näyttää olevan merkkejä siitä, että Pajamäen teesit resonoivat paitsi citypolveen myös niihin suurten ikäluokkien lapsiin, jotka syystä tai toisesta inhoavat vanhempiaan.

Ja syitä voi kuvitella: 1990-luvun laman aikana suuri osa kouluttamattomista suurten ikäluokkien edustajista saneerattiin pitkäaikaistyöttömiksi. Suuret ikäluokat ovat ensimmäinen suuri avioeropolvi. Valtaosa suurista ikäluokista on maalta muuttaneita, paisuneen ja kouluttautuneen keskiluokan ensimmäistä urbaania polvea, joka joutui läpielämään sukupuoliroolien shokkimaisen murroksen.

Valitsevatko siis suurten ikäluokkien lapset nyt kaiken epäviihtymyksensä projektiiviseksi kohteeksi omat vanhempansa – tai tarkemmin: kuinka suuri osa valitsee? Osku Pajamäen menestys ensi kevään vaaleissa tulee olemaan aika hyvä mittari.

Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri sen takia: kaikille sukupolville hyvää joulua ja uutta vuotta (palaan palstalle vasta ensi vuoden puolella)!