KUMPUJEN YÖSTÄ
28.3.2007

Matti Vanhasen johdolla keskusta on paitsi vaalien jälkeenkin maan suurin puolue myös karistanut suuren osan puolueen imagoon taannoisina vuosikymmeninä kertyneestä painolastista.

Paavo Väyrysen eilinen kieltäytyminen kansanedustajan valtakirjansa tarkastuttamisesta ennen hallituksen muodostamista söi hetkessä suuren osan keskustan vaivalla rakentamasta yleisestä luottamuspääomasta. Hesarin tätä uutista koskeva keskustelupalsta netissä täyttyi hetkessä selkäytimestä kumpuavalla perinteisellä ”kepu pettää aina” -vihalla.

Näissä teksteissä yleisimmin esiintyvä luonnehdinta Paavo Väyrysestä on ”venkoilija”. Mies vaatii nimitystä ministeriksi tai eduskunnan varapuhemieheksi ehtona sille, että suostuu asettautumaan kansanedustajaksi nyt. Jos nimitystä ei tule, Väyrynen palaa eduskuntaan vasta kahden vuoden kuluttua, jolloin hänen pestinsä europarlamentissä päättyy.

Tällainen oman edun häikäilemätön ja keinoja kaihtamaton tavoittelu eli ”venkoilu” oli moraalinen strategia, joka kulovalkean tavoin yleistyi Suomessa 1980-luvulla kasinotalouden myötä ja saavutti suurimmat voittonsa 1990-luvun laman aikana ja sen jälkeisinä vuosina. Paavo Väyrystä pidettiin aikanaan tämän moraalisen lajityypin ruumiillistumana, eikä vanheneminen ole näemmä tässä suhteessa muuttanut mitään.

Tällä tempullaan Paavo Väyrynen todennäköisesti sinetöi oman kohtalonsa. Matti Vanhaselta ja keskustalta olisi lähes varma poliittinen itsemurha suostua Väyrysen vaatimuksiin.

Tai voi ajatella myös niin päin, että Väyrysen tempaus oli keskustalle tavallaan onnenpotku. Olemalla suostumatta Väyrysen vaatimuksiin puolue kykenee osoittamaan, etteivät kumpujen yöstä kantautuvat seireenilaulut sen päätä enää käännä.

VALITUT
21.3.2007

Tilastokeskuksen julkaisemat (www.stat.fi) ennakkotiedot käytyjen eduskuntavaalien ehdokkaista ja valituista sisältävät jänniä tietoja. Nostan esiin vain yhden vertailun.

Kaikkien äänioikeutettujen vuositulojen keskiarvo oli pyöreästi 21 000 euroa. Kaikkien edustajaehdokkaiksi asetettujen keskimääräinen vuositulo oli tähän nähden lähes kaksinkertainen eli 38 000 euroa – mutta valituksi tulleiden keskiarvo oli huimat 93 000 euroa. Siis kaikkien puolueiden valittujen kansanedustajien vuositulon keskiarvo.

Köyhimmät ehdokkaat tilaston mukaan oli vihreillä, keskiarvo 29 000 euroa. Varakkaimmat ehdokkaat löytyivät kokoomuksesta, keskiarvo 70 000 euroa. Mutta: kokoomuksen ehdokkaatkin ovat siis keskimäärin taviksia kaikkien puolueiden valittujen keskiarvoon verrattuna.

Kaikkien muiden vaalipiirien valittujen keskitulot jäävät alle 100 000 euron, mutta Uusimaa on ylhäisessä yksinäisyydessään: vaalipiirin valittujen vuositulon keskiarvo oli 152 000 euroa. Ehkä ei ollut sattumaa, että Timo Soini keräsi juuri tästä vaalipiiristä lähes 20 000 ääntä. Ja kertooko perussuomalaisten mediassa nauttima ambivalentti suosio sellaisesta alitajuisesta ja hiukan pelonsekaisesta ymmärryksestä, joka näkee mitkä ovat saman kolikon kaksi eri puolta?

Tilastokeskuksen tilastossa vertaillaan myös ääänioikeutettujen, ehdokkaiden ja valittujen tulohaitarin kehitystä vuoden 1995 eduskuntavaaleista lähtien. Haitari näyttää koko ajan leventyneen – erityisesti tällä vuosituhannella, ja erityisesti näissä vaaleissa.

Ehkä ei olekaan ihme, että keskimäärin 93 000 euron vuosituloilla kysymykset sosiaaliturvan vähimmäisetuuksien tasosta, sovitelluista päivärahoista ja toimeentulotuen etuoikeutetuiksi laskettavista osuuksista ovat alkaneet vaikuttaa hivenen kaukaisilta?

DEMOKRATIA PUHUI
19.3.2007

Viime perjantaina kirjoitin blogissani, että vaaliviikon gallup-kyselyjen valossa vaaleissa voi tapahtua mitä tahansa. Ja tapahtui myös.

Noin kuukausi ennen vaaleja kirjoittamassani (ja viikko ennen vaaleja ilmestyneessä ) YP:n pääkirjoituksessa kirjoitin puolestaan näin:


"TV1:n Lauantaiseura-ohjelmassa (10/2) Eero Heinäluoma painokkaasti korosti, että jos hän on vaalien jälkeen pääministeri, marssijärjestys on nimenomaan tämä: ensin hallituksessa sovitaan panostus julkisiin palveluihin ja työelämän ulkopuolella olevien aseman kohentamiseen, ja vasta sitten ryhdytään arvioimaan, paljonko jakovarasta jää käytettäväksi palkkaverojen alennusten jatkamiseen.

SDP:n ja Eero Heinäluoman kanta on selvä muutos puolueen aiempaan linjaan ja se sähköisti vaalitaistelun hetkessä. Gallup-kyselyissä Matti Vanhaseen nähden selvässä alakynnessä ollut Heinäluoma on lähtenyt tosissaan haastamaan istuvan pääministerin ja hakemaan SDP:lle suurimman puolueen asemaa. Tämä saattaa hyvin myös onnistua, sillä niin hyvin SDP:n uusi linja vastaa kansalaisten valtaenemmistön kyselyissä ilmaisemia toiveita."


Päätin pääkirjoituksen suunnilleen niin, että käy vaaleissa miten tahansa, SDP on vaaliohjelmallaan joka tapauksessa tehnyt vaaleista linjavaalit sen suhteen, onko ensi vaalikaudella painopiste hyvinvointipalveluiden kehittämisessä vai verojen keventämisessä. Mielipidetiedusteluissa kansan selkeä enemmistö oli systemaattisesti painottanut edellistä, mutta nyt vaalien tulos johtaa jälkimmäiseen. Kansa todella äänesti "gallupit" kumoon. Demokratia on puhunut.

Lainaanpa vielä pätkän tuosta pääkirjoituksesta:


"SDP:llä näyttäisi olevan jopa hiukan samanlainen läpimurron mahdollisuus kuin aikanaan vuoden 1966 vaaleissa. Tuolloin SDP:n sodanjälkeisen ajan johtohahmo Väinö Tanner oli väistynyt ja tilalle tullut Rafael Paasio alkoi reivata puoluettaan 'pari piirua vasemmalle'. SDP:n alamäki kääntyi nopeaan nousuun ja vuoden 1966 vaaleissa se sai suuren vaalivoiton ja pääministerin paikan."


Tästä vertailusta unohtui yksi olennainen juttu. Vuoden 1966 vaaleihin demarit menivät oppositiosta käsin, näissä vaaleissa SDP oli 12 vuotta putkeen istunut hallituspuolue. Kun tällainen puolue sanoo puolitoista kuukautta ennen vaaleja kääntävänsä kurssiaan pari piirua vasemmalle, se ei ehkä tuntunut uskottavalta. Ainakaan demarit eivät onnistuneet saamaan kansaa suunnanmuutoksestaan vakuuttuneeksi. No, nyt demareilla on neljä vuotta aikaa harjoitella – ja seuraaviin vaaleihin SDP käy sitten oppositiosta käsin.

JÄNNÄKSI MENEE
16.3.2007

Pari viikkoa sitten Taloustutkimus mittasi SDP:n kannatuksen olevan putoamassa ja kokoomuksen nousussa. Pian sen jälkeen kommentoin blogissani, että näin Taloustutkimus on kaksien edellistenkin eduskuntavaalien edellä ennustanut. Itse vaaleissa SDP taas on ylittänyt ja kokoomus alittanut viimeisen Taloustutkimuksen ennen vaaleja tekemän ennusteen. Sanoin, että vasta jos kolme vielä tulossa olevaa mittausta näyttävät samaa suuntaa, sillä alkaa jo olla ennustearvoa itse vaalien suhteen.

Nyt kaksi viimeistä mittausta (Research Internationalin ja TNS-Gallupin) ovat tulleet ja suunta näyttää olevan sama: kolme suurinta puoluetta ovat kutakuinkin yhden prosenttiyksikön sisällä. Ennakkotietojen mukaan Taloustutkimuksen viimeinen mittaus piti julkistaa TV1:n eilisillan suuren vaalikeskustelun yhteydessä. Jostain syystä ei julkistettu.

Joka tapauksessa. Sanoo Taloustutkimuksen viimeinen mittaus mitä tahansa, sillä ei pahemmin enää ole merkitystä. Vaaleissa voi todella tapahtua mitä tahansa. Näin lähellä H-hetkeä kolmen suurimman järjestystä on turha yrittää ennustaa, samoin sitä, onnistuuko jokin pikkupuolue tekemään rakettinousun.

Tärkeintä ehkä onkin tässä ja nyt se, että jännäksi menee. Se antaa potkua vaaleihin ja demokratian merkitykseen yleensä. Meidän äänemme ratkaisevat.

ULLA VIERTOLAN AIKAKIRJAT II
11.3.2007

Ulla Viertola liittyi YP:n kirjoittajakuntaan kaksi vuotta sitten arvioimalla Marko Ahon kirjan ”Iskelmäkuninkaan tuho” (YP 2/05) ja on sen jälkeen arvioinut kirjoja kutakuinkin joka numerossa. Juuri ilmestyneessä YP:n tämän vuoden ykkösessä Viertola kirjoittaa Pia Kaulion ja Hanna Svennevigin sisaruutta käsittelevästä kirjasta otsikolla "Elämän pisin ihmissuhde".

Ulla Viertola ei vain arvioi kirjoja, hän myös kirjoittaa niitä. Lähes tarkalleen vuosi sitten ilmestyi Viertolan esikoiskirja nimeltä ”Mosaiikkilintu/Oman keisarien aikakirjat I” (WSOY 2006), joka oli kolmiosaiseksi suunnitellun fantasiaromaanin ensimmäinen osa.

Esittelin kirjaa blogissani 6.3.2006 ja arvioin sitä näin:

”Yhtään julkista arviota en ole Mosaiikkilinnusta vielä nähnyt, mutta kirjan omakohtainen lukeminen todistaa, ettei Viertolan YP-arvioiden tuottama lahjakkuuden tuntu petä. Vahva ja dramaattinen tarina imee mukaansa, kerronta on yhtaikaa sadunomaista ja ankaran realistista, henkilöhahmot ikään, sukupuoleen ja sosiaaliseen asemaan katsomatta kiehtovasti rakennettuja – ja kaiken aikaa Oman maailma kulkee lukijassa elävänä visuaalisena kuvavirtana. Ja kuten hyvät fantasiakirjat aina se tuntuu peilaavan nimenomaan tätä aikaa ja todellisuutta."

Sittemmin Mosaiikkilintu on saanut kosolti varsin positiivisia julkisia arvioita ja se myös myi esikoiskirjaksi hyvin.

Muutama viikko sitten WSOY julkaisi sarjan toisen osan nimeltään ”Tuulihevonen/Oman keisarien aikakirjat II”. Luin sen nyt viikonloppuna, eikä mitään ylläolevasta ykkösosan yleisarviosta tarvitse muuttaa. Tuulihevosen tarina elää ja hengittää, ja sen lopussa Viertola ajaa tapahtumat ja henkilöt niiden mukana sellaisiin asemiin, että kolmososaa pitäisi päästä lukemaan oikeastaan heti.

No, kolmososan käsikirjoitus on jo viimeistelyvaiheessa, ja toivottavasti kustantaja julkaisee sen sitten suhteellisen pian.

TALOUSTUTKIMUSTA
7.3.2007

Viime perjantaina YLE julkisti Taloustutkimuksella teettämänsä gallup-luvut puolueiden kannatuksesta. Keskusta oli tässä helmikuun mittauksessa selvästi suurin 24,6 % (tammikuussa 24,2 %), mutta demarit olivat pudonneet lukuun 22,3 % (23,8 %) ja kokoomus taas kasvanut: 21,9 % (20,3 %).

Poliittiset blogistit ovat lähes yksimielisesti tulkinneet SDP:n ja kokoomuksen lukujen peilikuvamaisen muuttumisen Merkittäväksi Siirtymäksi. Tutkimuksen teettäjän, TV1:n uutistoimituksen Olli Ainola otsikoi juttunsa ”Käänne kampanjoinnissa” ja jatkoi: ”Suuret muutokset yllättivät meidät täällä toimituksessa, ja niin ne yllättivät myös tutkimuslaitoksemme.” MTV3:n Timo Haapalan mielestä ”SDP on vapaassa pudotuksessa”.

Saattaa olla. Tuli kuitenkin mieleen katsoa, miten Taloustutkimuksen mittaukset näiden kahden puolueen osalta suhtautuivat vaalitulokseen kaksien edellisten eduskuntavaalien alla. Molempina vuosina 1999 ja 2003 SDP ja kokoomus olivat hallituksessa.

Tammikuussa 1999 Taloustutkimus mittasi SDP:lle 23,5 % ja maaliskuussa 21,5 %, vaalitulos: 22,9 %. Kokoomuksen luku tammikuussa oli 23,5 %, maaliskuussa 23,2 % ja vaalitulos: 22,4 %.

Vuonna 2003 Taloustutkimuksen tammikuun luku SDP:lle oli 25,8 %, maaliskuussa 22,9 %, vaalitulos: 24,5 %. Kokoomuksen luku tammikuussa oli 19,3 %, maaliskuussa 20,7 %, vaalitulos: 18,6 %.

Kummankin vaalin alla SDP oli Taloustutkimuksen mukaan lähes ”vapaassa pudotuksessa” (laskua 2 % vuonna 1999 ja 3 % vuonna 2003) ja kummallakin kerralla SDP:n vaalitulos oli noin 1,5 % parempi kuin Taloustutkimuksen vaaleja edeltänyt viimeisin mittaus. Kokoomuksella meni päinvastoin: vuonna 1999 miinusta oli 0,8 % ja 2,1 % vuonna 2003.

Näiden lukujen valossa Taloustutkimus mittaa vaalien alla systemaattisesti SDP:tä alakanttiin ja kokoomusta yläkanttiin. Toisaalta: lähes kaikki ylläluetellut vaihtelut mahtuvat mittausten virhemarginaalin (+-2 %) sisään.

Johtopäätös: Taloustutkimuksen helmikuussa mittaamat kannatusmuutokset eivät ole aikaisempiin vaaleihin verrattuna mitenkään poikkeuksellisia – eivätkä ennusta vaalitulosta. Ennen tulevia vaaleja saamme todennäköisesti vielä ainakin kolme kannatusmittausta: Taloustutkimuksen, TNS-Gallupin ja Research Internalionalin. Jos niissä kaikissa suunta on sama (keskusta tukevasti kärjessä ja SDP ja kokoomus lähes tasoissa), vasta sillä alkaa olla ennustearvoa.

DORIAN GRAY
5.3.2007

Oscar Wilden kuuluisin teos on ”Dorian Grayn muotokuva” (1891). Kirjan tarina on kärjistetyn pelkistetysti seuraava. Taidemaalari tekee nuoresta ja kauniista Dorianista muotokuvan ja Dorian paholaisen kanssa diilin: hän itse saisi pysyä ikuisesti kuvan kaltaisena, nuorena ja kauniina, kun taas maalauksen kuva vanhenisi ja saisi näyttää kaiken todellisen rappeutumisen. Ja näin tapahtuu: Dorian syöksyy yhä syvemmälle hekumaan ja turmelukseen ja rappion merkit ovat luettavissa vain muotokuvasta – kunnes kuoleman hetkellä Dorian muuttuu kuvansa kaltaiseksi.

Tällä hetkellä tuntuu, että suomalainen poliittinen mainonta on täynnä Dorian Grayn muotokuvia. SAK:n mainoksen porsasteleva ökyporvari raivostutti niin porvareita kuin eriasteisia demareita niin paljon, että se oli pakko hyllyttää.

Miksi porvari suuttui? Kaikkihan tietävät, että ne hyvätuloisimmat pitävät nykyisin parhaiten huolta itsestään, syövät terveesti, kuntoilevat ja ovat siksi vanhuuteen saakka kauniita, rohkeita ja hoikkia. Mutta – näkivätkö he SAK:n mainoksessa pörssi- ja optiotalouden ryvettämän nykyisen ja todellisen moraalisen kuvansa?

Ja olisiko kuvio demaripuolella taas ollut päinvastoin – että kuva ikoniksi kiteytyneestä lihavasta ja porsastelevasta ökyporvarista halutaan säilyttää ikuisesti samana, vaikka tilastollisesti porvarin ja demarin keskivertohabitukset ovat jo aika lailla vaihtaneet paikkaa keskenään?

Vastaavasti kokoomuksen tv-mainoksessa rasvanahkainen duunari Sauli Niinistö kertoo kaverilleen Jyrki Kataiselle, kuinka nykypäivän ökydemarit (Tarja Halonen kärjessä) ovat niitä, jotka nousevat limousinesta samaan aikaan kuin kovat jätkät tulevat paikalle Fiat Puntolla.

Jokainen tietää ilman tilastojakin, miten automallit ja niiden hinnat keskimäärin jakautuvat sosiaalisten kerrostumien ja tulotason mukaan. Miksi demari suuttui tästä? Reaalimaailmassa demarit ajavat joukkoliikenteessä tai Opel Corsalla tai korkeintaan Toyota Corollalla. Mutta – näkevätkö he pitkäaikaisen valtionhoitajapuolueen eliitin kulkuvälineeksi langenneen limousinen takaa kovin pitkäksi venyneet leipäjonot?

Ja sama kääntäen: puolivallattomat porvarit haluavat säilyttää itsestään ikuisen mielikuvan riehakkaina opiskelijapoikina, jotka rättisitikoillaan ja kuplavolkkareillaan valtaavat naisten sydämiä ja uraputken ensiportaita – siitä huolimatta, että alla olevat nykyisten pankinjohtajien ja ekonomien todelliset menopelit ovat aika päiviä sitten vaihtuneet mersuiksi ja bemareiksi.

Olisikohän syytä jättää Dorian Gray rauhaan ja siirtyä taistelemaan asioista? Niitäkin nimittäin on, ja aikaa vaaleihin vielä parisen viikkoa.