VÄINÖ LINNA TUOREIN SILMIN
24.4.06

Runsas vuosi sitten ilmestyi Väinö Linnan pitkäaikaisen ystävän Jaakko Syrjän (s. 1926) oivallisen muistelmateoksen ykkösosa "Muistissa Väinö Linna" ja ensi syksynä on tulossa emeritusprofessori Yrjö Varpion (s. 1939) 800-sivuinen Linna-eepos. Mutta Linna ei puhuttele vain vanhoja tai vanhenevia aikalaisia. Viime viikolla julkistettiin nimittäin pitkän tauon jälkeen kokoelma nuoren sukupolven Linna-tulkintoja eli Antti Arnkilin (s. 1975) ja Olli Sinivaaran (s. 1980) toimittama, 15 artikkelia sisältävä "Kirjoituksia Väinö Linnasta" (Teos).

Mitään aivan mullistavaa tai hätkähdyttävää uutta nuoren polven silmät eivät Linnassa näe, mutta ne näkevät monessa suhteessa tarkemmin ja paremmin kuin useimmat vanhat. Kirjan kollektiivisen teesin voisi pelkistää näin: Linna on paitsi kansalliskirjailija myös hyvä kirjailija, jonka estetiikka on tietoista ja kirjalliset keinot sen toteuttamiseksi hallinnassa.

Tosin esipuheessa toimittajat tulevat toistaneeksi sen sivistyneistön edustajien hellimän vanhan teesin, jonka mukaan kansan ihmisiä Linna kuvaa suvereenisti, mutta tekee sivistyneistön edustajista yksipuolisia karikatyyrejä. Tätä teesiä kirjan toinen toimittaja Antti Arnkil kuitenkin lähes saman tien murentaa hienolla artikkelillaan "Tuntematon Kariluoto" (joka esipuheen mukaan on ollut koko kirjan alkuvirike). Arnkil nimenomaan osoittaa, kuinka taitavasti ja monisyisesti Linna tämän AKS-idealistisen upseerihahmon ristiriitaisen psykologian on rakentanut.

Myös toisen toimittajan, Olli Sinivaaran, artikkeli "Pohjantähtí ja tragedia" on kokoelman ehdotonta parhaimmistoa. Sinivaara osoittaa, kuinka monin keinoin ja tietoisesti Linna muuntelee traagisuuden voimaa ja sävyä romaanisarjan kaaren aikana.

Pohjantähden traagisuuden peruslähteenä on (kuten tragedioissa yleensä) sen tapahtumien vääjäämättömyys, determinismi. Tästä Sinivaara päättelee, että kyse olisi Linnan Hegel- ja Marx- vaikutteisesta yleisestä maailmankuvasta, jota Linna soveltaa romaaniin. Tämä on kuitenkin Sinivaaran analyysin kannalta tarpeeton (ja lukijaa harhauttava) olettamus.

Pohjantähti on historiallinen romaani Suomesta, se rekonstruoi jo tapahtuneen historian kulkua. Nykyhetkestä taakse päin katsottuna toteutunut historia on vääjäämätöntä, determinististä. Vaikka mahdollisuuksia oli monia, kaikki tapahtui juuri sillä tavalla kuin tapahtui. Ollakseen uskottava realistisen kirjailijan on raameissaan seurattava tätä historian kulkua, jonka lukijat pääpiirteissään tuntevat. Juuri tämä antaa romaanin sisäiselle determinismille sen traagisen muuntelun mahdollisuudet. Mutta: romaanin sisäinen, toteutuneen historian kulkua toistava vääjäämättömyys on eri asia kuin determinismi filosofiana.

(Kirjan viimeisenä artikkelina on muuten ensimmäistä kertaa suomennettuna Linnan ruotsalainen haastattelu vuodelta 1962, jossa - s. 504–505 - Linna asemoi suhdettaan myös determinismiin).

Sinivaaran analyysi huumorin ja ironian käytöstä Pohjantähden tragedian muokkaamisessa on kerta kaikkiaan oivaltavaa. Huumorin tehtävänä on pehmentää ja rikkoa perinteisen tragedian muotoa. Pitkin trilogiaa esimerkiksi Leppäsen Preetin tilannetajuton hortoilu tuo historialliseen tragediaan jotakin, joka ei lainkaan kuulu siihen. Kun muualta tulleet punaiset ovat sisällissodan aikana murhanneet kartanon paronin, ruumiin löytää Preeti, joka hakee apuun räätäli Halmeen. Preeti saa päähänsä, että paikalle tarvittaisiin poliisikoira:

" - Kyllä poliisikoira olis kaiken paras. Siinä ei kauvan viipys. Ei sille mahda mieskän mitään kun se käy rinnuksiin kiinni. Se kaataa miehen allensa."

Tällä välin Halme ryhtyy jo järkeviin toimiin, mutta Preeti jatkaa:

" - Missä niitä koiria on? Eiköös niitä Hämeenlinnassa kumminkin ole jollei lähempänä…"

Kuten Olli Sinivaara monin esimerkein osoittaa, Linnan ironia taas ei ole historiaan nähden irrallaan ja ulkopuolella, vaan syventää sen hyytävyyttä. Sinivaara tiivistää:

"Armottomaksi kehittyneen historiallisen todellisuuden keskellä omiaan jankuttava ja kuolemaa kaihtamaton Preeti on messiaanisen armon välähdys. Pohjantähden huumori lähestyy armoa, kun taas tragedian ja ironian kohdalla korostuu historian armoton kovuus. Preeti tuo äärimmäisen vastenmielisiin ja järkyttäviin tapahtumiin hellyyden ja sympatian häivähdyksen. Preetin kömpelyys ja tahdittomuus - Linnan hersyvimmän huumorin lähteet - edustavat inhimillisyyttä, jota epäinhimillisinkään historiallinen tilanne ei voi kokonaan hävittää. Siksi tämä Dostojevskin idiootin sukulaissielu on romaanin tärkeimpiä henkilöhahmoja."

KUN KÖYHYYS ON BISNES
18.4.06

Viime torstaina (13/4) TV2 esitti dokumentin nimeltä “Köyhyys on bisnes”, joka kertoi USA:n lainamarkkinoiden toimintaperiaatteista.

Jokainen amerikkalainen on luottoluokiteltu. Mitä pienemmät tulot, mitä enemmän huollettavia perheessä ja mitä enemmän maksuviiveitä, sitä korkeampi on lainan korkoprosentti ja päin vastoin. Pankkilainojen lisäksi myös vakuutusmaksut ja vastaavat vaihtelevat luottoluokituksen mukaan.

Dokumentin esimerkkitapauksena oli ei-valkoinen amerikkalainen kokki, joka oli ostamassa autoa. Sopivan auton hinta oli 3000 dollaria, johon mies tarvitsi lainaa 1200 dollaria. Autokauppias soittamaan pankkiin, joka myönsi lainan, mutta luottoluokitti miehelle 22 prosentin koron. ”Hyvätuloisen sinkun korko olisi ollut lähellä nollaa”, totesi autokauppias. Ja jatkoi: ”Jos mies jättää maksamatta kuukausieränsä kolme kertaa peräkkäin, laina palautuu minulle ja minun hoitooni. Pankille ei jää mitään riskiä.”

Lähes 40 miljoonaa amerikkalaista elää kuitenkin köyhyysrajan alapuolella. Heitä pankit eivät suostu ottamaan asiakkaakseen lainkaan. Mutta ei hätää. Yksi USA:n tämän hetken parhaista bisnesideoista on dokumentin mukaan rahan lainaaminen köyhille.

Ns. palkkapäivän lainoja työssäkäyville köyhille tarjoava Fast Cash –niminen yritys antaa kioskeistaan pikalainoja sekkiä vastaan. Jos asiakas allekirjoittaa 300 dollarin sekin, hän saa 255 dollaria käteistä. Kahden viikon kuluttua se on lunastettava takaisin 300 dollarilla – mutta saman tien voi allekirjoittaa uuden 300 dollarin sekin. Monet joutuvat pysyvän kierteeseen, mikä on tarkoituskin. Kahden viikon lainasta Fast Cash ottaa siis voittoa 45 dollaria. Jos asiakas uusii sekkinsä vuoden ympäri, kahden viikon jaksoja kertyy 26 ja voittoa firmalle reilusti yli 1000 dollaria. Kun sijoitettu pääoma on 255 dollaria, sen vuosikorko on 460 prosenttia.

Fast Cashillä onkin nykyisin USA:ssa jo enemmän toimipisteitä kuin MacDonalds’illa. Köyhien lainoihin erikoistuneet firmat ovat voineet julkistaa osakkeenomistajiensa iloksi tähtitieteellisiä voittoja. Amerikkalaisten lainafirmojen yhteenlaskettu liikevaihto oli viime vuonna 500 miljardia dollaria.

Tänäkin vuonna yli miljoona amerikkalaista putoaa köyhyysrajan alapuolelle. Huomattava osa velkakierteeseen ja lopulta konkurssiin ajautuneista on ollut työssäkäyviä ihmisiä.
Lainafirmojen toimintaa ei säädellä juuri mitenkään. Dokumentissa haastateltu Harvardin yliopiston professori Patricia McCoy povaa, että tästä bisneksestä paljastuu tulevaisuudessa skandaaleja, jotka pakottavat kongressin tekemään isoja lakimuutoksia: "Nykyinen järjestelmä on maksukyvyttömien ihmisten riistoa. Mitä epätoivoisempi asiakas, sitä enemmän häntä rokotetaan".

Huh huh. Onneksi täällä koto-Suomessa kaikki on hyvin. Vai onko? Mieleen on jäänyt näyttävästi mainostava Hetilainaa-niminen yritys. Firman myöntämät lainasummat ovat 500-2000 euroa, laina-aika on 1-13 kuukautta ja lainaa voi hakea kuka tahansa täysi-ikäinen raha-asiansa hyvin voitanut henkilö, muut velat eivät vaikuta eikä vakinainen työ ole ehto. Nettisivuilla esimerkkinä esitetään 2000 euron ja 13 kuukauden laina, jonka todellinen vuosikorko on 29,62 %. Aika vaatimaton luku amerikkalaiseen menoon verrattuna.

Silti: Hetilainaa ei ole ainoa firma, joka nykyisin tarjoaa nopeaa ja helppoa lainarahaa. Monet ovatkin epäilleet, että olemme lähestymässä samanlaista holtittoman kasinotalouden aikaa kuin 1980-luvun lopulla. Ehkä tästä ei kuitenkaan ole kyse, vaan siitä, että asiakaskuntaa ollaan segmentoimassa ja luottoluokittamassa uudella ja systemaattisella tavalla. USA:ssa prosessi vain on paljon pitemmällä ja saanut paljon räikeämpiä muotoja kuin Suomessa, mutta suunta saattaa olla sama.

PAIMENET
10.4.06

Alppiharjun Elokuva eli Veikko Aaltonen ja Heikki T. Partanen ovat tehneet kolme pitkää dokumenttia: Maa (2001), Työväenluokka (2004) ja Paimenet (2005). TV1 esittää sarjan viimeisen eli Paimenet nyt pääsiäisenä eli sunnuntaina 16/4 klo 21.00. Suosittelen.

Sarja kuvaa suomalaisen yhteiskunnan suuria murroksia koskettavalla tavalla. Niissä kulkee kaksi totuutta rinnakkain ja sisäkkäin, ja juuri siinä on niiden dokumentaarinen voima.

Heti Maan alussa tekstitys kertoo, että Suomi liittyi EU:hun vuonna 1995 ja että sen jälkeen maatilojen luku on roimasti pudonnut. Jatko näyttää ensin kuvittavan alun synnyttämää odotusta: EU tuli ja tappoi. Silti koko elokuvan ajan esimerkkiperheet ahkeroivat pelloilla, navetoissa, metsissä ja vesillä. Kaikista elokuvan henkilöistä huokuu vahva tekemisen meininki ja lähes harras sitoutuneisuus työhön. Ja Maan alkutekstien alla soi heleän lapsikuoron kalevalainen laulu, joka kertoo mistä Suomen kansa on peräisin: maanviljelystä. Sama laulu alkaa soida, kun elokuvan lopussa isoisä, isä ja poika katselevat, kuinka koneet raivaavat perheelle uutta (!) peltoa. Ja sitten oraat alkavat työntyä maasta ja elokuva päättyy elokuun kultaisen auringon säteissä lainehtivaan teräiseen viljaan.

Sama kaksijakoisuus leimaa Työväenluokkaa. Maatiloja ja tehtaita lopetetaan tai saneerataan – ja samaan aikaan maatiloja ja tehtaita laajennetaan, uusia ammatteja ja toimialoja syntyy ja kummankin sektorin tuotanto kasvaa. Totuus ei löydy välimaastosta, se löytyy ristiriitaisten totuuksien sekoituksesta.

Sarja ei kuitenkaan julista tai tee johtopäätöksiä – se näyttää. Paimenten kehystarinana on nuoren Riikka Wikströmin tulo harjoittelijaksi Kallion kirkkoon, ensimmäisen saarnan pito pääsiäisenä ja sen jälkeinen vihkimys papiksi. Kehystarina limittyy kristinuskon oman tarinan huipennukseen eli pääsiäiseen, ja sen sisään on lomitettu muut tärkeimmät siirtymäriitit, joita toteuttamassa Kallion pappeja kuvataan.

Jos tutkimustietoja on uskominen, juuri rituaalit ovat ne, jotka modernissa yhteiskunnassa ovat uskonnosta selkeimmin jääneet jäljelle. Kristittynä itseään suomalaisista pitää 80 %, uskoviksi tunnustautuu 45 %, tietoisia ateisteja on 3 %. Ne, jotka ovat ”vain” kristittyjä, sanovat kirkon jäsenyytensä tärkeimmiksi perusteiksi kasteen, vihkimisen ja hautaamisen. Äkkiseltään siirtymäriitit tuntuvat aika heiveröiseltä kirkon perustehtäväksi, mutta eivät sitä välttämättä ole. Instituutio, jolla on hallussaan elämän ja kuoleman rituaalinen toimeenpano, ei ole vähäinen laitos.

Pääsiäisen rituaalisen alun, ehtoollisen, korostuksessa ohjaaja Veikko Aaltosen ilmaisu on puhtaimmillaan. Kristinopin mukaan Jeesuksen ruumis ja veri syödään ja juodaan symbolisella tasolla edelleen aivan samalla tavalla kuin varhemmissa uskonnoissa käytännössä syötiin jumalille uhrattu eläin. Ehtoollisen merkitys on niin kuluneeksi rutinoitunut, ettei sen sisältöä tule ajatelleeksi. Nyt elokuva tekee tutusta outoa, ja tämä tapahtuu pelkästään näyttämällä ehtoollisen rituaalinen sisältö juuri sellaisena kuin kirkko sen itse ymmärtää.

Elokuvan dramaturginen huipennus on Riikka Wikströmin tulikoe, pääsiäisyön saarna, ja sen jälkeinen pappisvihkimys. Sitten Paimenet laskeutuu kohti loppua Kallion kundin, Arskan, maallisen kuoleman avulla, ja aivan elokuvan lopuksi kamera nousee kirkon katon tasalle, mistä näkyy koko Helsinki - ja maailma, kaikessa outoudessaan ja salaperäisyydessään, kuten musiikki taustalla tuntuu sanovan.

Kun maataloutta ja teollisuutta myllertää tuottavuuden kasvusta johtuva murros, niin ensi alkuun Paimenet näyttäisi kuvaavan instituutiota, jossa mikään ei muutu, kaikki toistuu ikivanhoin opein ja menoin. Mutta syvä murros sielläkin on meneillään. Se vain on niin ilmeinen, ettei sitä heti tajua, vaikka se on kaiken kuvavirran pinnassa. Elokuvan päähenkilö on nainen. Kallion kirkon viidestä nykyisestä papista kaksi on jo naisia. Kun Riikka Wikström vihitään papiksi, hänen kanssaan pappeuteen vihitään kymmenen muuta, joista vain kolme on miehiä.

Naisten tulo papeiksi on monessa suhteessa järisyttävä murros kirkon historiassa. Naiset eivät valtaa kirkkoa rynnäköllä, papisto naisistuu vähitellen eläköitymisten ja virkojen täyttöjen kautta. Kallion kirkossa kaikki näyttää tapahtuvan poikkeuksellisen rauhanomaisesti, lähes huomaamatta. Lähes yhtä huomaamatta eli taitavasti Paimenet nostaa tämän pinnan alla elävän murroksen dokumentin jäsentäväksi ytimeksi.

ONNETON IRAKIN SOTA
5.4.06

Tässä blogissa oli pieni tauko. Tuli oltua viikko ankaran kuumeen kourissa, ja sen jälkeen piti selvittää sinä aikana syntynyt työmaan ruuhkanpoikanen. Nyt ehtii taas ryhtyä blogille. Toivottavasti siellä toisessa päässä on vielä joku.

Toipilaana tuli luettua EVAn johtajan Risto E.J. Penttilän tuore kirja nimeltä Historian roolipeli (Otava 2006). Kirjan loppupuoli on tavanomaista evalaista työelämän jäykkyyksien purkamistarpeiden ilosanomaa, mutta kirjan alkupuoli yllättää myönteisesti. Penttilä nappaa Vladimir Proppin vanhan analyysin kansansatujen toistuvista roolihahmoista ja soveltaa ideaa Suomen poliittiseen historiaan.

Näin nähtynä poliittiset tilanteet ovat historiassa vaihdelleet, mutta useimmissa ovat esiintyneet samat keskeiset roolihahmot samaa funktiota täyttämässä. Erityisen kiinnostavia ovat olleet oikea-aikaiset takinkääntäjät, joista Penttilä esittää mainioita vertailevia kuvauksia.

Yllättävää on myös realistisuus, jolla Penttilä pelkistää Suomen nykyisen Nato-tilanteen. Penttilähän on tullut tunnetuksi yhtenä Suomen kiivaimmista Nato-haukoista, joka pari vuotta ennen juuri käytyjä presidentinvaaleja kehotti mm. Hesarin debattisivulla Tarja Halosta eroamaan tai olemaan asettumatta ehdolle toiselle kaudelle, ellei hän ymmärrä Suomen Nato-jäsenyyden välttämättömyyttä. Penttilän yksioikoinen innokkuus kävi EVA/EK:n kannalta selvästi liian kiusalliseksi, ja mies sittemmin hiljenikin – ja ryhtyi siis kirjoittamaan tätä kirjaa, joka julkaistiin muutamia viikkoja Tarja Haloselle voitollisen toisen vaalikierroksen jälkeen.

Suomen eliitin pitkään ajaman Nato-projektin nykytilasta Penttilä kirjoittaa näin:

”Niin kauan kuin Paavo Lipponen oli Suomen pääministeri, Suomi näytti liikkuvan tasaisen varmasti kohti Naton jäsenyyttä. Suomi toimi aktiivisesti Naton rauhankumppanuusohjelmassa. Samaan aikaan puolustusvoimista tehtiin mahdollisimman yhteensopivat Nato-maiden kanssa. Tavoitteena oli valmius osallistua kansainvälisiin rauhanturvatehtäviin ja ottaa vastaan apua, mikäli sitä satuttaisiin tarvitsemaan. Tavalliset suomalaiset tuntuivat aavistavan, mistä oli kysymys. Mielipidemittauksissa kaksi kolmasosaa uskoi Suomen päätyvän Naton jäseneksi, riippumatta siitä pitivätkö he itse liittymistä hyvänä asiana.”

Toisaalla kirjassa Penttilä tyytyväisenä toteaa, että Suomessa eliitti on aina vienyt ja kansa vikissyt. Nato-projektissakin kaikki näytti menevän hyvin eli kansa oli alistumassa ennakoivasti eliitin tahtoon. Mutta sitten alkoi mennä pieleen:

”Irakin sota muutti kaiken. Sen jälkeen kun Yhdysvaltain johtama liittoutuma hyökkäsi Irakiin, ei Suomen Nato-jäsenyys enää ollut realistinen vaihtoehto. Syitä oli kaksi. Ensimmäinen koski kansalaismielipidettä. Vaikka Nato ei millään tavalla ollut mukana Irakin operaatiossa, kansalaismielipide yhdisti Naton ja Yhdysvaltain ulkopolitiikan. EVAn tekemän mielipidetutkimuksen mukaan neljä prosenttia oli vuonna 2004 voimakkaasti sitä mieltä, että Yhdysvaltain politiikka ansaitsi Suomen tuen. Seuraavana vuonna luku oli pudonnut kahteen prosenttiin.”

”Toinen syy siihen, että Nato-jäsenyydestä tuli vain kaukainen haave, oli lännen jakautuminen, jonka Irakin sota paljasti. Sotaan saakka suomalaiset olivat suhtautuneet Natoon lännen sotilasliittona. Sodan jälkeen siihen suhtauduttiin amerikkalaisten johtamana sotilasliittona. Länsi oli jakaantunut, ja Suomen täytyi tehdä valinta Euroopan ja Yhdysvaltain välillä. Suomi valitsi Euroopan.”

Penttilä tajuaa, ettei tätä peruskuviota pysty EVAn ja valtamedian kampanjoinnilla muuttamaan, ei ainakaan niin kauan kuin Tarja Halonen on presidenttinä. Vaikkei Penttilä tätä suoraan kirjoita auki, ainoaksi mahdollisuudeksi viedä Nato-projekti pikaisesti päätökseen näyttäisi jäävän Tarja Halosen ”oikea-aikainen” takinkäännös. Gallup-tietojen valossa kansa kyllä luottaisi tasavallan presidentin – ja nimenomaan Tarja Halosen – uuteen tilannearvioon, ja seuraisi perässä. Mutta jos tähän ei voi uskoa ja luottaa, kuten ei kai oikein voi, yhdeksi Penttilän ongelman ratkaisumahdollisuudeksi tarjoutuu Penttilän historiallisen analyysin valossa Penttilän itsensä omakohtainen ja oikea-aikainen takinkääntö.