MIELIPIDE JA MIELIVALTA
24.9.2006

Aamulehden tuoreen kyselyn mukaan 68 % suomalaisista on sitä mieltä, että poliisi toimi oikein saartaessaan kaksi viikkoa sitten Smash Asem –aktivistit ja estäessään heidän performanssinsa. Vaikka nuoret alle 35-vuotiaat olivat epäilevimpiä, myös selvä enemmistö heistä hyväksyi poliisin toimet.

Kyselyn tulos vastaa osittain omaa spontaania reaktiotani tapaukseen. Selkäydin tuntui periaatteessa hyväksyvän poliisin linjan, mitä taas tietoinen minäni ryhtyi oitis moittimaan. Etkö sinä ymmärrä, kysyin itseltäni, että vapaa mielipiteen osoittamisen oikeus on demokratian perusta ja jos sitä ruvetaan näin rajusti rajoittamaan, kohti poliisivaltiota tässä ollaan menossa.

Moinen sisäinen erimielisyys pakotti pohtimaan asiaa. Tulos oli, että on syytä erottaa mielipiteen ja mielivallan osoittaminen toisistaan. Mielenosoittajat haluavat kertoa, että nyt riittää, vaadimme toisenlaista politiikkaa ja meitä on vaatimustemme takana näin paljon. Mielenosoittaminen on katutason poliittista painostusta, jolla halutaan vaikuttaa ylätason ratkaisujen suuntaan. Mielivalta on katutason väkivaltaa.

Katutason poliittista painostusta Suomen tasavallan historia on täynnä. Itse asiassa koko tasavalta syntyi sen liikehdinnän tuloksena, mitä kansanjoukot suurlakon aikana 1905 ja sen jälkeen harjoittivat. Senaikaisessa Helsingissä Senaatintorille ahtautui useammankin kerran yli 30 000 ihmistä vaatimaan yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta.

Samantyyppisiä massoja on Senaatintorilla nähty useasti myöhemminkin. Mutta kuten Risto Alapuro (kirjassaan ”Suomen älymystö Venäjän varjossa”, Hanki ja jää 1997) osoittaa, poliittista etumerkeistä riippumatta mielenosoittaminen Suomessa on ollut pääosin harvinaisen organisoitua ja kurinalaista toimintaa. Vaikka vaatimukset ovat ajoittain olleet Smash Capitalism – tai Smash Communism –tyyppisiä, kulkueet ovat olleet ryhdikkäitä, Suomen lippu on liehunut keulilla eikä provokaatioita ole sallittu.

Heti jos mielenosoittaminen on päässyt lipsahtamaan mielivallan harjoittamisen puolelle, liikkeiltä on kadonnut kannatus ja joukkovoima tyrehtynyt. Näin kävi kommunisteille 1920-luvun lopulla, ja näin kävi lapuanliikkeelle 1930-luvun alussa.

Joten. Jos poliittinen tempaus antaa itselleen nimen ”Smash Asem”, kertoo tavoitteekseen saada aikaan ”hieman sekasortoa” Helsingin kaduille ja osallistujilla on mukanaan keskimäärin kättä pidempää, poliisilla on täysi syy epäillä mieluummin mielivallan kuin mielipiteen osoittamista.

Voisi myös ajatella, että näin tehdessään poliisi paitsi pyrki estämään katujen mielivaltaa myös turvaamaan mielenosoitusten demokraattisen tradition jatkuvuuden. Demokratia on mielipiteitä ja niiden osoittamista, ei mielivaltaa ja sen harjoittamista.

Toinen asia on, olivatko kaikki poliisin käyttämät otteet tarpeen. Tästä on luvattu perusteellinen selvitys.

REINFELDT
17.9.2006

Kiihkeän äärioikeistolaista linjaa edustanut, silloin 27-vuotias Fredrik Reinfeldt (s. 1965) valittiin vuonna 1992 tiukassa äänestyksessä Ruotsin kokoomuksen nuorisoliiton johtajaksi. Vuotta myöhemmin Reinfeldt julkaisi kirjan ”Nukkuva kansa”, jossa hän hyökkäsi voimakkaasti sosiaalivaltion perusteita vastaan.

Vuoden 2002 parlamenttivaaleissa Ruotsin kokoomus kärsi pahimman tappionsa 20 vuoteen. Pian sen jälkeen kokoomuksen uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Fredrik Reinfeldt, joka ryhtyi heti uudistamaan puolueen linjaa:

”Syntyi ’uusi kokoomus’, joka hyväksyi sosiaalivaltion, ammattiyhdistysliikkeen ja tiukasti säädellyn palkkapolitiikan. Reinfeldt oli lukenut tutkimuksia, jotka osoittivat, että niin tekee myös suurin osa Ruotsin kansasta.” (HS 16/9)

Eilen sunnuntaina Reinfeldtin johtama neljän porvarillisen puolueen allianssi otti vaaleissa voiton ja Reinfeldtista on tulossa Ruotsin seuraava pääministeri.

Vallanvaihto Ruotsissa on historiallinen, ei vähiten siksi, että se on paradoksi. Reinfeldtin allianssin voitto osoittaa, että uusliberalistisen aallon hiipuminen on toden teolla saavuttamassa Pohjoismaat. Tänne periferiaan isot aallot ja niiden vaihtumiset tulevat aina viiveellä.

Uusliberalismin tsunami käynnistyi Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin nousulla valtaan. 1990-luvulle tultaessa aalto oli Bill Clintonin ja Tony Blairin myötä Britanniassa ja USA:ssa jo taitekohtansa sivuuttanut ja kääntynyt loivaan laskuun. Ruotsissa ja erityisesti Suomessa talouden lama taas toi aallon 1990-luvun alussa kerralla hyökynä sisään.

Fredrik Reinfeldtin kaltaiset nuoret älyköt täällä Pohjolassa innostuivat ja kuvittelivat uusliberalismin olevan vihdoin totuus historiasta, nopeasti toteutettavissa oleva ihanneyhteiskunnan lopullinen resepti. Suomessa näitä puhdasotsaisia keräsi yhteen yhden vaalikauden ajan Nuorsuomalainen puolue.

Fredrik Reinfeldt ja nuorsuomalaiset olivat 1990-luvun "taistolaisia", samassa mielessä kuin heidän poliittiset veljensä 1970-luvulla ja myös 1930-luvulla. Poliittisesta etumerkistä riippumatta taistolaisuuden voi määritellä minkä tahansa poliittisen aallon mustavalkoiseksi jälkijoukoksi. Laskeva aalto tekee usein vielä yhden pullistuman ennen katoamistaan, ja tämän nyppylän taistolaiset tulkitsevat uudeksi nousuksi, ja nousua kuvitellaan nopeutettavan kärjistämällä omaa totuutta äärimmilleen. Näyttävin tämän hetken jälkitaistolainen onkin George W. Bush.

Säännöllisesti nämä taistolaisaallot imevät mukaansa nuorison aktiivisimmat ja idealistisimmat voimat. Ihminen kokee 20-25 –vuotiaana olevansa viisaimmillaan ja siksi sen hetken puhtailla totuuksilla on vastustamaton viehätysvoima. Mutta kun aikaa kuluu ja kokemus karttuu, puhtaat totuudet tahtovat muuttua kirjopyykiksi.

Näin on selvästi käynyt Fredrik Reinfeldtille: äärioikeistolaisesta on tullut – ainakin sanoissaan – keskustalainen. Tuleva pääministerikausi mittaa puheiden ja tekojen vastaavuuden. Jos puheet ovat olleet Eesaun puheita ja tekoja tekevät Jaakobin kädet, kausi jää ainoaksi.

Käy tässä mielessä miten tahansa, allianssin voiton historiallisuutta ei enää mikään kykene pois pyyhkimään. Oikeisto voitti hyväksymällä näyttävästi ja aktiivisesti pohjoismaisen hyvinvointivaltion tärkeimmät arvot ja toimintaperiaatteet. Tämä aalto on se, joka nyt nousee.

TRAGEDIOISSA ON EROJA
10.9.2006

Kesäkuussa 2004 porvoolainen perheenäiti ampui haulikolla miehensä, kaksi lastaan ja itsensä. Perhe oli ylivelkaantunut, omakotitalo menossa pakkohuutokauppaan. Perheen äiti oli pitkään hoitanut kaikki talousasiat, eikä isä ollut tietoinen syvenevästä ahdingosta. Äiti valitsi ratkaisun, jota yleensä vain miehet ovat ääritapauksissa käyttäneet: laajennetun itsemurhan.

Kirjailija Markku Pääskynen on muuntanut tapahtuman romaaniksi ”Vihan päivä” (Tammi 2006), joka toistaa suoraan todellista esikuvaansa. Kritiikki on ollut kauttaaltaan kiittävää. Hesarin Hannu Marttila kiteyttää (10/9): ”Vihan päivä on kaunis esimerkki teoksesta, jossa kaikki on kohdallaan – muoto ja tyyli, rohkeus ja lohtu”.

Marttila jää hienossa arviossaan kuitenkin pohtimaan, oliko romaanissa tarpeen jäljentää todellisen tapauksen raamit sellaisenaan. Kaikki täsmää – Anttilan kylä Porvoon ja Sipoon rajalla, lasten iät, velkaantuminen, pakkohuutokauppa ja pihan tramboliini. Saako näin tehdä, Marttila kysyy – ”eikö se ole tanssia yli hautojen?”.

Väistämättä tulee mieleen toinen taideteos, joka myös jäljentää todellista murhenäytelmää: Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia. Pienviljelijä Tauno Pasanen ampui talvella 1969 neljä häntä pidättämään tullutta poliisia ja Niskasen viisituntinen draamallinen rekonstruktio tähän johtaneesta kehityskulusta esitettiin televisiossa ensimmäisen kerran pääsiäisviikolla 1972. Miksi tuo tv-sarja ja siitä samana vuonna tehty elokuva järkyttivät kansakuntaa – mitä Markku Pääskysen romaani todennäköisesti ei, kaikista kirjallisista ansioistaan huolimatta, tule tekemään?

Kahdeksan surmanluotia kuvasi näennäisesti yksityistä maailmaa, köyhän pienviljelijäperheen kriisiytyvää elämää, joka päättyy surmanlaukauksiin. Tauno Pasanen ei ollut yksin, hän edusti sitä sotilas/pienviljelijäsukupolvea, jolle valtio sotien jälkeen antoi maata, elämänuskoa ja tulevaisuuden – kunnes traktori, moottorisaha ja puimuri ne 1960-luvulla veivät. Saman vuosikymmenen lopulla taunopasasille alettiin maksaa palkkiota peltojen panemisesta pakettiin ja lehmistä tapporahaa. Isänmaan pelastajista tuli tarpeettomia.

Tämä yleinen tragedia kiteytyi Tauno Pasasen ja hänen toimestaan neljän viattoman poliisimiehen yksityisen kohtaloon. Mikko Niskasen intuitio oivalsi, millaiset historialliset voimat painoivat Tauno Pasasen kanssa liipaisinta – ja Niskasen tarinan avulla kansakunta havahtui tajuamaan saman.

Anttilan kylän tragedia kesällä 2004 ei tunnu kantavan päälläään samanlaista yleistä viittaa kuin Niskasen klassikko. Vuonna 2004 lamastakin oli jo yli 10 vuotta. Mutta ennakoiko se tulevaa eli aikaa, jolloin miehen ja naisen roolit ovat täysin vaihtaneet paikkaa?

En usko. Anttilan kylän tragedia oli yksityinen ja erityinen murhenäytelmä, jollaisia elämä on ollut, on ja tulee olemaan täynnä. Joka päivä joku sairastuu vakavasti, joutuu onnettomuuteen tai sekoaa tavalla tai toisella. Puhumattakaan siitä, että kaikki me joskus kuolemme.

Vain sellainen tragedia, joka itsessään tiivistää, kiteyttää tai paljastaa jotain sellaista yleistä, joka aiemmin on peittynyt sumuun ja usvaan, kykenee osumaan murheen sisään ja jotenkin purkamaan sen. Yksityinen murhenäytelmä, joka alkaa yksityisestä ja päättyy yksityiseen, vain toistaa ja suurentaa alkuperäisen järkytyksen – ja painaa meidät syvemmälle ahdistuksen nimettömään autiomaahan.

LAMAN SALDO
7.9.2006

1990-luvun alun laman seurauksia on opettavaista verrata talvi- ja jatkosotien menetyksiin. Suurin ero on tietysti kuolleiden määrä. Viime sotien taisteluissa kuoli 86 000 suomalaista. Vaikka lamallakin oli kaatuneensa (itsemurhat), ero on huima. Sen sijaan muilta osin tappiot muistuttavat aika lailla toisiaan. Tarkkaa laman tasetta en ole huomannut kenenkään arvioineen, mutta listaa voisi alustavasti rakentaa näin:

Viime sodat tuottivat 57 000 yli 50 prosentin invalidia. Lama haavoitti sosiaalisesti ja psyykkisesti, tuloksena pysyväistyöttömien armeija, konkursseja, avioeroja, syviä tunnevaurioita.

Evakkoja asutettiin sotien jälkeen yhteensä 423 000. "Asuttamista" kaipaavia työttömiä oli laman syvimmässä vaiheessa yli puoli miljoonaa.

Vuodesta 1939 vuoteen 1944 valtion velka kasvoi 3 miljardista 67 miljardiin eli yli kaksikymmenkertaiseksi. Lama tuotti samanlaisen ilmiön.

Sotakorvauksia, pommitustuhoja ja luovutettuja alueita vastaavat lama-ajan pankkituki, konkursseissa menetetyt yritykset ja ainakin 100 000 asunnon pakkoluovutukset.

Sodat säteilivät vaikutustaan kymmenien vuosien ajan, ja niin tekevät lamankin vaikutukset. Laman aikana velkavankeuteen suistuneita on jäljellä edelleen kymmeniä tuhansia suomalaisia. Nykyisen lain mukaan ulosotto päättyy yleensä 15 vuoden jälkeen, mutta velka jää. Velat eivät vanhene velallisen elinaikana, ja vielä kuolinpesästäkin voidaan saatavia hakea.

Laman uhrien päästämistä pälkähästä on vaadittu jo vuosien ajan. Edellinen oikeusministeri Johannes Koskinen ei muutosta saanut aikaiseksi, mutta hänen seuraajansa Leena Luhtanen kyllä. Eduskunta sai keskiviikkona (6/9) vihdoin lakiesityksen, jonka mukaan yksityishenkilön velka vanhenee ulosoton päättyessä. Laki astuisi voimaan vuoden 2008 alussa:

"Silloin vanhenisivat ehdotetun lain mukaan ensimmäiset velat. Kerralla vanhenisivat noin 1,6 miljardin euron velat lamavuodelta 1993." (HS 7/9)

Tuo 1,6 miljardia on joskus olemassa ollutta arvoa, joka katosi laman kourissa: asuntojen hinnat romahtivat puoleen, yrityksiä ajautui ja ajettiin konkurssiin, säästöt haihtuivat. On enemmän kuin oikein, että vuonna 2008 alkavat kadota myös tuon katoamisilmiön synnyttämät velat. Ei niilläkään ole mitään arvoa.