TUOMIOJA VASTAAN UPM
17.3.2006

Kun Erkki Tuomioja ilmoitti 13/3 nettisivullaan myyvänsä UPM-osakkeensa vastalauseena yhtiön massairtisanomisille, aika monella Tuomiojaa fiksuna ja eettisesti johdonmukaisena pitäneellä suomalaisella ihmetyksen sormi oli mennä hämmästyksen suuhun. Ilmoitus tuntui aika läpinäkyvältä voittojen kotiuttamiselta, kahdella tavalla: ensin irtisanomisten tuottaman osakkeiden kurssinousun (laskennallisesti yli 10 000 euroa) rahastamiselta ja siitä sitten samalla vielä poliittisten pisteiden noukkimiselta.

Media alkoikin välittömästi ilakoida Tuomiojan kustannuksella, ja ihmetys katsomossa vain kasvoi, kun Tuomiojalta ei heti kuulunut meriselitystä. Vihdoin 16/3 Tuomioja palasi nettisivullaan asiaan ja sai selityksellään saman tien puhtaat paperit. Ensinnäkin hän oli tässä välissä neljän päivän työmatkalla Balkanilla, ja toiseksi hän ei myy osakkeitaan pörssin kautta vaan suoraan "suomalaiselle yhteisölle" ja kolmanneksi hän ei myy niitä nykyhinnalla vaan tammikuun alun hintatasolla, joten irtisanomisten tuottamaa hyötyä hän ei realisoi. Kaupan keskeneräisyyden takia Tuomioja ei vielä halua paljastaa ostajan nimeä, mutta palaa asiaan, kun osakekauppa on vahvistunut.

Näin Tuomioja säilytti eettisen ryhtinsä ja oikeutensa jatkaa UPM:n toiminnan arvostelua. Ja sitä tulikin heti seuraavana päivänä (17/3) Talous-Sanomien haastattelussa, jossa Tuomioja ihmettelee entisen puoluetoverinsa Martti Ahtisaaren istumista UPM:n hallituksessa:

"Tuomiojan mielestä yli 3000 ihmisen irtisanominen 200 miljoonan euron vuosittaisten kustannussäästöjen takia samaan aikaan, kun yhtiö valmistautuu ostamaan lähes 900 miljoonalla eurolla omia osakkeitaan, on kestämätön.
- Mielestäni tällainen yritystoiminta ei ole eettisesti kestävää. Sama yhtiö on vielä joutunut maksamaan vähän aikaa sitten rikollisesta kartellista 60 miljoonaan euron sakot."

Nettisivun jutussaan Tuomioja vetää johtopäätöksiä:

"Suomessa on ilmeinen tarve sellaiselle kestäviin eettisiin periaatteisiin ja yhteiskuntavastuuseen sitoutuneelle sijoitusrahastolle, joka sijoittaisi varat näiden periaatteiden mukaan toimiviin suomalaisyrityksiin. Olen aivan varma siitä, että Suomessa olisi riittävästi tällaisesta mahdollisuudesta kiinnostuneita piensijoittajia ja yhteisöjä, jotka vastineeksi yritysten johtamispolitiikan pitkäjänteisyydestä ja vastuullisuudesta tyytyisivät pienempään tuottoon kuin raaka kapitalismi tarjoaa."

Saattaa olla, että UPM:n irtisanomistempaus johtaa vielä moniin hyvinkin odottamattomiin seurauksiin ja ketjureaktioihin. Voi olla, että toimitusjohtaja Jussi Pesonen tulee aikanaan saamaan ay-liikkeeltä ison kimpun ruusuja – samasta syystä kuin Toini Havu aikanaan sai kukkalähetyksen Tuntemattoman sotilaan kustantajalta.

UPM VASTAAN FINNAIR
8.3.2006


UPM kolminkertaisti keskiviikkona (8/3) kerta heitolla irtisanomisten Suomen ennätyksen. 3000 suomalaista UPM:n työntekijää saa lähteä kävelemään. Hesarin toimittaja Jyrki Iivonen pelkisti samana päivänä netissä, mistä on kysymys:”UPM kannattaa paljon paremmin kuin Stora Enso ja Metsäliitto (M-Real), mutta siitä huolimatta rahaa pitäisi saada entistä enemmän. UPM on eri tilanteessa kuin kotimaiset kilpailijansa, sillä se on ainoa aito pörssiyritys. Metsäliiton turvana ovat metsänomistajat, jotka eivät perimmältään ole kiinnostuneita Metsäliiton tuloksesta vaan reiluista tukkikaupoista. Stora Ensossa huomattava osa todellisesta määräysvallasta on edelleen Suomen valtiolla.”

Tästä on kysymys: UPM on ”ainoa aito pörssiyritys”, koska sen omistaa kasvoton kansainvälinen sijoituspääoma. Sitä taas ei kiinnosta mikään muu kuin pääoman tuotto, shareholder value, jonka odotusarvot kaikissa ”aidoissa” pörssiyhtiöissä on hinattu järjettömän korkealle. Siksi kannattavin suomalainen metsäyhtiö saneeraa omistajiensa iloksi häikäilemättömän röyhkeästi, koska se on vastuussa vain ja ainoastaan kansainväliselle pääomalle. Sen sijaan Stora Enso ja M-Real ovat vastuussa myös ”alaspäin”, Suomen kansalle ja sen metsänomistajille, ja silloin mukana on muitakin intressejä kuin shareholder value.

Mitä tästä opimme? On kahdenlaisia omistajia ja kahdenlaisia yhtiöitä. On sellaisia, jotka myyvät itsensä pörssin kautta kokonaan globaalille pääomalle ja sen säännöille, ja on sellaisia, jotka noukkivat pörssistä sijoittajien rahaa oman toimintansa kehittämiseen, mutta pitävät määräysvallan itsellään.

Kuka tämän UPM:n tempun jälkeen kehtaa vielä ehdottaa, että Suomen valtion pitäisi luopua määräysvallan takaavasta omistusasemastaan keskeisissä yhtiöissään?

Sitä ei aio tehdä ainakaan Finnair, josta valtio omistaa 58,4 %. Finnairin uuden pääjohtajan otteita ulkoministeri Erkki Tuomioja kehuu (17/2) nettisivuillaan (www.tuomioja.org) näin:

”Pääjohtaja Jukka Hienonen on sanonut toista kuukautta sitten julkaistussa haastattelussa olevansa erityisen sitoutunut siihen, että Finnair pysyy itsenäisenä ja suomalaisena: ’En ole kiinnostunut sellaisesta, että Finnair peluutettaisiin jonkin ison ulkomaisen lentoyhtiön syöttöyhtiöksi’. Tätä HS:n toimittaja pitää emämokana, joka sai liikenneministeriönkin väen haukkomaan henkeään ihmetyksestä, koska toimitusjohtaja ei saisi julistautua kotimaisen omistuksen lipunkantajaksi.”

Tuomiojan kirjoituksen otsikko oli: ”Hyvä Finnair!”

ULLA VIERTOLAN AIKAKIRJAT
6.3.2006


Säännöllinen YP:n lukija ei ole voinut olla panematta merkille nimeä Ulla Viertola. Viertola liittyi YP:n kirjoittajakuntaan vuosi sitten arvioimalla Marko Ahon kirjan ”Iskelmäkuninkaan tuho” (2/05) ja on sen jälkeen arvioinut kirjoja yhtä lukuun ottamatta joka numerossa. YP:n tämän vuoden tuoreessa ykkösnumerossa Viertola kirjoittaa Anneli Pääkkösen kirjasta ”Rauhotutaan” otsikolla Viljasen virheellinen identiteetti.

Päätoimittajan näkökulmasta jo Iskelmäkuninkaan tuho -arviosta välittyi poikkeuksellisen taitavan kirjoittajan ja terävän ajattelijan tuntu, ja tuo tuntu on vain vahvistunut sitä enemmän, mitä useampia arvioita Viertola on tehnyt. Siksi en oikeastaan hämmästynyt, kun WSOY kertoi julkaisevansa helmikuussa Viertolan esikoiskirjan nimeltä ”Mosaiikkilintu/Oman keisarien aikakirjat I”. Kyse on kolmiosaiseksi suunnitellun fantasiaromaanin ensimmäisestä osasta, ja toinen osa on jo kirjoitettuna ja kustantajalla luettavana.

Kustantaja tiivistää Mosaiikkilinnun luonteen näin: ”Petoksen, kasvamisen ja uskollisuuden tarina”. Sen päähenkilöt ovat tässä ykkösosassa iältään 15–17-vuotiaita, mutta se ei tarkoita, että kyseessä olisi tavanomainen nuorisokirja, jonka keskiössä olisivat pariutumisen ja seksuaalisuuden myrskyt. Ulla Viertola kertoo kysyttäessä näin:

”Itse ajattelin aikanaan kun tätä kirjoitin, että käsittelen pääaiheena valtaa: hyvää valtaa, jos sellaista on. Ja pahaa valtaa, sellaista diktatuuria jonka käsissä kokonaiset kansat katoavat noin vain kuin puolivahingossa. Kirjan lopussa huomasin vasta, että olin käsitellyt myös sisarussuhteita, mutta valtaahan ovat nekin: mustasukkaisuutta ja viharakkautta, joka sisarusten aikuistuessa saa yhä suuremman voiman.”

Yhtään julkista arviota en ole Mosaiikkilinnusta vielä nähnyt, mutta kirjan omakohtainen lukeminen todistaa, ettei Viertolan YP-arvioiden tuottama lahjakkuuden tuntu petä. Vahva ja dramaattinen tarina imee mukaansa, kerronta on yhtaikaa sadunomaista ja ankaran realistista, henkilöhahmot ikään, sukupuoleen ja sosiaaliseen asemaan katsomatta kiehtovasti rakennettuja – ja kaiken aikaa Oman maailma kulkee lukijassa elävänä visuaalisena kuvavirtana. Ja kuten hyvät fantasiakirjat aina se tuntuu peilaavan nimenomaan tätä aikaa ja todellisuutta. ”Parempi kuin Potter”, olen kuullut erään toisen lukijan sanoneen. Ei välttämättä ihan harhainen luonnehdinta.

Kuka Ulla Viertola sitten on ja mitä hän on aiemmin tehnyt? Media kertonee sen kyllä tuotapikaa, kunhan Mosaiikkilintu on ehtinyt jonkin aikaa lentää.

TERVETULOA
2.3.2006

uudistetulle blogisivulle, vanhat ja (YP:n painetusta ykkösnumerosta vinkin saaneet) uudet lukijat! Kun tämä blogi käynnistyi tammikuun 9. päivänä tänä vuonna, se toteutettiin kotikutoisella tekniikalla. Parempaan kuosiin oli tarkoitus siirtyä myöhemmin keväällä Stakesin yleisen verkkouudistuksen mukana. Mutta: netistä löytyikin valmis ja ilmainen blogimalli, jonka pohjalle tämä nykyinen versio on rakennettu. Tiedoksi kaikille halukkaille bloginrakentajille: malli löytyy osoitteesta www.blogger.com.

Käyttöohje. Kirjoittamani jutut rakentuvat ajallisesti kerrostuneeksi sarjaksi, jossa tuorein on aina päällimmäisenä eli lävähtää eteen, kun blogiin tulee. Juttujen otsikot ovat tässä vieressä vasemmalla samalla tavoin sarjana, ja kuhunkin juttuun pääsee klikkaamalla sen otsikkoa. Jutut ja niihin kohdistetut kommentit siirtyvät sitten (samoin tähän vasemmalle) arkistoon, josta ne klikkaamalla löytyvät.

Lukijoiden kommenttijuttujen pitää kohdistua johonkin tiettyyn juttuun. Kunkin jutun alla on tieto kommenttien lukumäärästä, ja tätä riviä klikkaamalla pääsee kommenttisivulle, johon tekstinsä voi kirjoittaa. Juttuun kohdistetut kommentit kasautuvat näin sarjaksi sen alle. Kirjoittaa voi joko nimellä tai nimimerkillä. Jokaisesta kommentista tulee automaattisesti tieto minun sähköpostiini, minkä avulla seuraan keskustelun kehittymistä ja tarvittaessa osallistun siihen.

Tällä blogisivulla on ollut lupaava alku, katsotaan miten kuvio kehittyy. Tässä alla on tuorein varsinainen blogijuttu, Management by Percent.

MANAGEMENT BY PERCENT
1.3.2006

Liikeyrityksen johtaminen on vahvasti prosenttijohtamista. Koska liikeyritys tavoittelee rahassa mitattavissa olevaa maksimaalista voittoa, sen tuottoja ja kustannuksia lasketaan prosenteissa. Pörssiyhtiöissä tärkein luku on omistajien pääomalle vaatima tuottoprosentti. Jos se uhkaa laskea, laskusuunnan perusteella voidaan arvioida se tuotantokustannusten leikkausprosentti, joka toteuttamalla pääoman tuottoprosentti kyetään nostetaan takaisin omistajien edellyttämälle tasolle.

Useimmilla julkisen talouden aloilla nämä rahassa realisoituvat mittarit puuttuvat. Lastentarhojen, peruskoulujen, kirjastojen, oikeuslaitoksen tai yliopistojen tuottamaa liiketaloudellista ”voittoa” ei voi laskea, koska niiden palvelut ovat joko ilmaisia tai alihinnoilteltuja. Julkiset palvelut eivät pyri tuottamaan voittoa suoraan, vaan välillisesti eli kansantaloudellisesti: vapauttamalla vanhempia palkkatyöhön, kouluttamalla osaavia työtekijöitä työelämään ja hoitamalla heidän terveyttään ja toimintakykyään. Liikeyritykset saavat työvoimansa ja sen ylläpidon puoli-ilmaiseksi -. ja kiitokseksi ne purevat ruokkivaa kättä sen kuin ehtivät.

Mutta tämä ei ole tämän jutun pointti, vaan se, etä 1990-luvun laman aikana ja sen jälkeen itseluottamuksensa menettänyt julkinen sektori on kiihtyvällä tahdilla omaksunut oman toimintansa perustaksi yritysmaailman käsitteistöä ja logiikkaa tavalla, joka julkiselle sektorille ei yksinkertaisesti sovi.

Näistä tärkein on nimenomaan prosenttiajattelu. Kun julkisten palvelujen vuosittaisen tuoton määrän tai kehityksen mittaamiselle ei löydy samanlaista perustetta kuin pörssiyhtiöissä (pääoman tuotto), sellaista ei löydy myöskään julkisten menojen vähennystarpeelle. Suhteessa mihin ns. tuottavuutta pitäisi mitata ja lisätä?

Tässä on kyse palvelujen tarpeesta, niiden peittävyydestä, laadusta ja oikeudenmukaisesta jakautumisesta. Nämä ovat vaikeita asioita, ja siksi julkisen sektorin yritysmaailmaa syleilevä matkimishalu on löytänyt muita tapoja tuottaa sopivia prosentteja.

Yleisin tapa on vetää prosentti hatusta, kuten tunnettu valtioneuvoston vuosi sitten hyväksymä kehyspäätös tekee. Päätöksen mukaan tietotekniikkkaa hyödyntämällä ja toiminnan sujuvuutta parantamalla valtion työntekijäkunnan tuottavuutta lisätään niin, että kun suurten ikäluokkien edustajat (33 000) siirtyvät eläkkeelle vuoteen 2011 mennessä, heidän viroistaan täytetään vain puolet. Näin kautta linjan, täysin riippumatta kunkin hallinnonalan mahdollisuuksista ja tulevista tarpeista. Erityisiä perusteluja prosentille päätös ei esitä. 50 % onkin niin maaginen luku, ettei sellaisia yleensä tarvita.

Astetta sofistikoidumpaa on vetää prosentti hihasta. Hesari on kertonut (12/2), että Helsingin kaupunki aikoo varata yli 75-vuotiaille vanhuksille vuosina 2006-2009 laitospaikkoja vain 10 %:lle ikäluokasta aiemman 15 %:n sijasta. Tässä täytyy olla jo jonkinlaista analyysiä taustalla, josta Hesari ei lähemmin kerro. Nykyiset yli 75-vuotiaat ovat syntyneet vuonna 1929 tai aiemmin ja vuonna 2009 alaraja on 1934 syntyneet. Nämä ovat vielä aika pieniä kohortteja, ei olla vielä lähelläkään suuria ikäluokkia, joista ensimmäinen (1945 syntyneet) saaavuttaa 75 vuoden iän vuonna 2020.

Joten: kun tiedämme, että ennen vuotta 1926 syntyneiden sotapolvien jälkeen sukupolvittainen väestön keskimääräinen terveydentila on kohentunut, on todennäköistä, että tulevista vanhuksista tosiaan entistä pienempi prosentti kaipaa varsinaista laitoshoitoa. Mutta kuinka suuri muutos todella on, osuuko kaavailtu prosentti oikeaan? Sitä ei voi tietää tilastollisten skenaarioiden avulla, vaan vain tulevien 75 ikävuoden ylittävien vanhusten todellisen elämäntilanteen pohjalta – ainakin, jos toimitaan ns. asiakaslähtöisyyden perustalta. Jos jo tällä hetkellä noin 300 vanhusta jonottaa Helsingissä laitospaikkaa (kuten Hesarin uutinen kertoi), miten paikkojen vähentäminen nykyisestä voisi kohdata tulevaisuuden haasteen eli nyt hämärän peitossa olevan tarpeen?

Prosenttijohtaminen on selkeää ja tehokkaan näköistä. Tärkeintä on löytää tarkka prosenttiluku, joka vapauttaa toiminnan tavoitteiden ja tuloksellisuuden aidosta ja jatkuvasta seurannasta. Prosentti muuttuu Normiksi, josta kaikki muu seuraa, eikä prosentin perusteita enää ehdi tai kykene oikein kukaan miettimään tai kyseenalaistamaan. Management by Percent.