LINNA
25.10.2006

Emeritusprofessori Yrjö Varpion massiivinen elämäkerta Väinö Linnasta julkistettiin eilen tiistaina. Kirjailija Matti Mäkelä aloittaa tänään Aamulehdessä arvionsa Varpion kirjasta kysymällä, mikä on suomalaisen kirjallisuuskritiikin suurin harhaisku. Ei, se ei ole August Ahlqvistin Seitsemän veljeksen tyrmäys. Se ei ole myöskään Toini Havun Tuntemattoman sotilaan murska-arvio Helsingin Sanomissa – pelkästään:

"Suomen kirjallisuushistorian ylivoimaisesti suurin harhaisku on se, että Helsingin Sanomat lyttäsi kaikki Linnan pääteokset, kirja kerrallaan jokaisen. Havun jälkeen Pohjantähden osien erittäin kriittisinä arvostelijoina olivat vuorollaan Timo Tiusanen, Pekka Tarkka ja Matti Paavilainen."

Pientä historian ironiaa on siinä, että tänään Yrjö Varpion kirjan ja sen mukana Väinö Linnan arvioi, varsin näyttävästi ja myötäsukaisesti, Helsingin Sanomissa Pekka Tarkka.

Mutta sokeri pohjalla. Matti Mäkelä päättää Aamulehden arvionsa ajatukseen, joka on sen verran huima, että sen lukemista useampaan kertaan on hyvät syyt suositella:

"Miksi Väinö Linna on niin suosittu? Siksi, että hän on niin hyvä kirjailija, piste. On muitakin syitä. Kansasta noussut Kivi oli kuollut köyhänä ja hulluna. Kansasta noussut Linna oli kirjailijana ensimmäinen voittaja, kaikilla seppeleillä. Hän oli ihmisenä menestymisen malli niin kuin hänen hahmonsa olivat selviämisen malleja.
Pitää kysyä, kuinka pitkälle Linnan terapeuttinen rohkaiseva vaikutus oikein ulottuu. Koulumenestykseen, teknologiamenestykseen? Pitääkö Linnan aktiiviset, pärjäävät ihmiset malleina asettaa tasa-arvon, sukupuolten resurssien rinnalle, syynä suomalaisten nykyiseen menestykseen?"

LUVALLISTA JÄNNITYSTÄ
17.10.2006

Tähän mennessä on tapahtunut:

STT kysyi viime viikolla Suomen hallituksen ministereiltä, oletteko maksaneet tv-lupanne. Pääministeri Matti Vanhanen ärsyyntyi tästä välittömästi ja piti moisia kyselyjä ministereille sopimattomana. Tämän ymmärtää, kysehän on ihan pikkujutusta, eräänlaisesta omantunnon asiasta. Lupatiedot ovatkin Suomessa olleet tähän asti salaisia.

Ruotsissa ne ovat julkisia. Niinpä kävi ilmi, että useat Ruotsin uuden hallituksen ministerit olivat jättäneet luvat maksamatta aika monen vuoden ajan. Koska kyse on Ruotsissakin ihan pikkuasiasta, lopulta vain kaksi ministeriä erosi. Se on vähän, sillä Ruotsin hallituksessa on kaikkiaan 22 ministeriä.

Tänään keskiviikkona aamulla klo 10.23 Ilta-Sanomien nettiuutiset tiesivät kuitenkin kertoa, että Viestintävirasto pohtii tv-maksutietojen osittaista julkistamista ja että päätös asiassa yritetään tehdä mahdollisimman pian – ehkä jo tänään!

Viestintävirasto? YLEhän on pitkään ollut osakeyhtiö, joten se ei voi itse kerätä tv-luvan kaltaista maksua, vaan sen tekee viranomainen eli Viestintävirasto. Tv-luvan hinta on nykyisin 200,70 euroa vuodessa ja sen maksaneita oli viime vuonna 2 003 769 kotitaloutta. Lupamaksut virasto kerää televisio- ja radiorahastoon, ja valtioneuvosto päättää vuosittain summan, joka tilitetään rahastosta Yleisradio Oy:lle.

Sama virasto päättää siis myös lupatietojen julkisuusasteesta. Voimme vain kuvitella, millaisen jännityksen vallassa valtioneuvoston käytävillä tänään kuljetaan. Ja saattaa olla, että illan hämärtyessä erään nurmijärveläisen omakotitalon oveen kolkutetaan…

Samaan aikaan toisaalla:

Myös keskiviikkoaamuna, klo 10.34 eli 11 minuuttia Ilta-Sanomien tv-lupauutisen jälkeen, Hesarin nettisivu tietää kertoa, että Harri Jaskarin entinen tyttöystävä "Eva" on perunut toisen eli paritusta koskeneen syytöksensä Jaskaria kohtaan:

"Oikeastaan mitään paritusta ei ollut. Tai en tunne lakia, että oliko paritusta vai ei. Tässä ei ole mitään selvyyttä", "Eva" sanoo Eesti Päevälehden haastattelussa.

Keskiviikkoaamun Ilta-Sanomat kuitenkin väittää, että seksiä "Eva" kuitenkin Jaskarin asunnossa möi, oli paritusta tahi ei. Toisaalta samainen Ilta-Sanomat tiesi kertoa, ettei asunto oikeastaan ollut Jaskarin, koska kokoomus maksoi asunnon vuokran.

Suotta ei tätä Ilta-Sanomien numeroa aamun kahvitunnilla lukenut YP:n sisarlehti NAT:in toimittaja Matilda Wrede-Jäntti lausunutkaan:

"Kyllä politiikka on nykyisin kamalan kiinnostavaa!"

Ja nämä tarinat taatusti jatkuvat.

VIINAN VEROALE
12.10.2006

Maan hallituksen viinan veroalepäätös syksyllä 2003 oli valinta kahden pahan välillä tilanteessa, jossa Virosta oli tulossa EU:n jäsen: joko turistiviinan hyökyaalto Suomenlahden yli tai sitten (veroalen myötä) Alkon viinamyynnin kasvu (vrt. pääkirjoitus YP 4/03).

Hallitus oli ”Sofien valinnassa” eli tilanteessa, jossa valinta on periaatteessa mahdoton, mutta se kuitenkin oli pakko tehdä: teki niin tai näin, seurauksena on alkoholin kulutuksen kasvu ja armoton arvostelu.

Hallitus valitsi viinan kotimaisen veroalen ja onnistui torppaamaan turistiviinan tulvan – mutta samalla Alkon myymän viinan ja sen mukana haittojen kokonaismäärä tietysti kasvoi. Niin paljon, että nyt sekä kansalaismielipide että kaikki puolueet ovat valmiita nostamaan viinaveroa.

Ja juuri niin viimeistään nyt pitäisi tehdä – asteittain, tarkkailemalla koko ajan turistiviinan käyttäytymistä. Viinan veroale ei ollut virhe. Se oli akuutti kriisitoimenpide, jolla ehkäistiin turistiviinan muuttuminen pysyväksi valtavirraksi. Veroalen ansiosta matkustajatuonti on pysynyt suhteellisen matalalla tasolla ja mieluummin laskee kuin kasvaa. Tie on ollut jo jonkin aikaa avoin verotason vähittäiselle hinaamiselle ylöspäin (vrt. pääkirjoitus YP 3/05).

Eduskunnassa kaikki puolueet ovatkin ilmoittaneet tänä syksynä halunsa viinaveron pikaiseen nostoon – paitsi kahden suuren hallituspuolueen kellokkaat Eero Heinäluoma ja Matti Vanhanen, jotka haluavat siirtää korotuspäätöksen vaalien yli eli seuraavalle hallitukselle.

Miksi? Eduskunnan välikysymyskeskustelussa keskiviikkona Heinäluoma perusteli niin, että Suomi EU:n puheenjohtajamaana pyrkii ensin korottamaan alkoholin vähimmäisverotasoa koko EU:ssa (HS 12/10).

Mikä peruste tämä on? Suomi ei puheenjohtajakaudellaan missään tapauksessa kykene nostamaan viinan minimiverotasoa lähellekään Suomen omaa tasoa. Ja eikö olisi niin päin, että aloittamalla veroylen nyt Suomi antaisi pontta vähimmäisverotason korotuspyrkimyksilleen ja vahvistaisi samalla Suomen asemaa yhtenä edelläkävijämaista, joista EU:n alkoholipoliittisesti takapajuiset maat voisivat ottaa oppia?

OIKEUS JA KOHTUUS
5.10.2006

Stakes käynnisti helmikuussa 2005 ylijohtaja Matti Heikkilän johtaman ja koordinoiman hankkeen, josta YP 2/05 kertoi otsikolla "Stakes mobilisoi asiantuntijat 'suureen offensiiviin'". Tämä "Hyvinvointivaltion rajat" -niminen projekti asetti neljä työryhmää, joihin kutsuttiin asiantuntijoita paitsi Stakesista ja Stm:stä myös ja nimenomaan eri yliopistoista, korkeakouluista, liitoista ja yhdistyksistä.

Toimeksiannon mukaan ryhmien tuli saada raporttinsa valmiiksi runsaassa vuodessa. Ensimmäinen raportti, nimeltään "Oikeus ja kohtuus", julkistettiin maanantaina (2/10). Se on kahden ryhmän, Matti Heikkilän vetämän sosiaalipolitiikkajaoston ja Pentti Arajärven luotsaaman oikeusjaoston yhteisraportti. Raporttia (jonka voi ostaa painettuna Stakesista, p. 09/39672190, tai lukea netistä, osoite www.stakes.fi) tutkailemalla alkaa selkiytyä, mistä tässä hankkeessa oikein on kysymys.

Ensinnäkin tarkoitus näyttää olevan hahmotella hyvinvointivaltion sekä "ylä"– että "ala"rajat. Tämä Oikeus ja kohtuus keskittyy alarajoihin: millainen perusturvan ja -hoivan täytyy vähintään olla, jotta Suomi voisi edelleen nimittää itseään pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. (Yläraja puolestaan kysyy, kuinka pitkälle julkinen vastuu ulottuu.) Täällä pohjoisessa on tällä vuosituhannella mennyt keskimäärin hyvin, mutta toisin kuin muissa Pohjoismaissa nimenomaan Suomessa juuri alarajalla on ongelmia. Niiden peruslähde on sitkeä rakennetyöttömyys, joka on säteillyt ja säteilee moneen suuntaan.

Toiseksi raportti on selkeä ja kompakti (42 sivua), ehdotukset ovat konkreettisia ja maltillisia, ja niiden kustannusvaikutukset on laskettu (siltä osin kuin on voitu). Ehdotusten päälinja tähtää sosiaaliturvan vähimmäisetuuksien tason nostamiseen eli suhteellisen köyhyyden vähentämiseen. "Köyhimmät eivät pääse osalliseksi talouskasvusta ilman erillistä korjausohjelmaa", sanoo Matti Heikkilä (HS 3/10). Raportti ilmiselvästi haluaa todella ja seurattavissa olevalla tavalla vaikuttaa.

Mihin? Paitsi yleiseen mielipiteeseen myös ja nimenomaan maan tulevan hallituksen ohjelmaan ja politiikkaan. Hankkeen aikarajan asettaminen vuoden 2006 loppuun ei ole sattuma, raportit halutaan ensi kevään hallitusneuvottelujen pohjapapereiksi. Joten: Stakesin hanke on laajamittainen ja kertakäyttöinen think tank –operaatio, jolla olemassa oleva tietopohja on nimekkään asiantuntijajoukon avulla jalostettu välittömiksi sosiaalipoliittisiksi tavoitteiksi. Näin luodaan paitsi valmista ainesta myös poliittista painetta tuleviin kabinettipöytiin.

Eikö Stakes näin ole potkimassa yli laidan eli ylittänyt valtuutensa ja ryhtynyt politikoimaan? Ei, vaan päinvastoin. Hyvinvointivaltion rajat -projekti toteuttaa painokkaasti Stakesin lakisääteisiä tehtäviä, joihin kuuluu paitsi tiedon tuottaminen ja välittäminen myös köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentämiseen vaikuttaminen.

Stakesin lakisääteinen velvollisuus on "sosiaalipolitikoida". Ja jos minulta kysytään, tämä projekti kaikkinensa on yksi komeimmista, mitä Stakes on saanut aikaan.

HANNU RAITTILAN ELÄMÄ JA TEOT
1.10.2006

Voiko kirjailija kirjoittaa romaanin omasta elämästään? Voi toki. Niitä on tehty tuhansittain. Esikoiskirjailijoista moni aloittaa kertomalla, kuinka minusta tuli minä. Toki lukijan harhauttamiseksi nimet on muutettu ja yksityiskohtia muunneltu, mutta tarinan tarkoitus on toisintaa tuo syntymän ihme: kuinka minusta sukeutui omaääninen subjekti eli kirjailija, jolla on sanottavaa.

Eikä siinä mitään. Tosin osa näistä esikoiskirjoista tavoittaa vain pienen piirin, mutta näin on syntynyt myös paljon tuoretta ja kestävääkin kirjallisuutta.

Tuoreuden ja kestävyyden synnyttää se, että kirjailija ei tee itseterapiaa, vaan havahtuu oman elämäntarinansa sisältämän materiaalin mahdollisuuksiin. Ehkä niistä voisi rakentaa ja kehittää jotain yleisesti kiinnostavaa – sellaista, joka kyllä esiintyy minussa ja minun kokemuksessani, mutta ei pääty tai rajoitu niihin. Mikä on se yleinen, joka minun tarinassani saattaisi tiivistyä?

Hannu Raittilan romaani Pamisoksen purkaus ilmestyi alkusyksystä 2005. Samoihin aikoihin Raittila ryhtyi tekemään esseekokoelmaa työnimellä ”Kirjailijaelämää”. Sen piti kertoa, millaista kirjailijan elämä Suomessa todella on – materiaalinaan Raittilan omat kokemukset kirjallisena sekatyöläisenä. Työn edetessä käy ilmi, ettei Pamisoksen purkaus massiivisesta mainonnasta huolimatta myy, tai siis myy huonommin kuin mikään aiempi Raittilan romaani. Samoihin aikoihin päättyy radiossa Kantolan perhe, jota Raittila on pitkään käsikirjoittanut, sekä kolumnisarja Helsingin Sanomiin.

Kaikki Raittilan tulolähteet näyttävät ehtyvän yhtaikaa, ja Raittila ajautuu kriisiin – tai paremminkin kauhutunnelmiin siitä, että kaikki on loppu. Koko se huolella rakennettu elämänprojekti, jonka tuloksena kannuksensa hankkinut kirjailija kykenisi elättämään itsensä ja perheensä kirjoittamisellaan, on kaatumassa. Yhtään ei helpota, että kirjailija on pian täyttämässä 50 vuotta.

Tämän äkillisen kriisin ja paniikin keskellä Raittila suoltaa tekstiä joka suuntaan, hakee tilauksia ja tekee työtarjouksia. Kirjailijaelämää–kokoelma jumiutuu ja tahmautuu – kunnes Raittila oivaltaa, että hänhän elää keskellä mitä rikkainta kokemusmaailmaa ja sen tuottamaa käyttökelpoista materiaalia.

Tästä alkaen Raittila ryhtyy rakentamaan dramatisoitua tarinaa, jonka todellisuuspohjasta vain sellainen tislataan, muokataan ja höystetään mukaan, mikä sopii syntymässä olevaan stooriin. Tarinan loppu löytää muotonsa, kun Raittila luettaa käsikirjoituksensa sosiologi Matti Virtasella. Virtanen lähettää paluupostissa innoittuneen kirjeen, jonka Raittila oitis muuntaa loppuluvun rakennustarpeiksi.

Onko Virtasen kirje todellinen? On se, mutta tällä ei romaaniksi kasvavan käsikirjoituksen kannalta ole merkitystä. Jos kirjettä ei olisi tullut, Raittilan olisi pitänyt ilman muuta keksiä jotain vastaavaa saattaakseen käsikirjoituksensa komposition ehjäksi kokonaisuudeksi.

Joka tapauksessa: näinä päivinä myyntiin tulevassa "Kirjailijaelämää"–kirjassa fiktiiviseksi jalostunut romaanihenkilö Hannu Raittila kertoo nousunsa palkituksi kirjailijaksi, sitä seuranneen mentaalisen hyytymisen kaikkine (tragikoomisine) seurauksineen – ja nousun takaisin maan pinnalle eli oman osaamisensa ytimeen.

Näin romaanin tarina alkaa väkisin resonoida kaikkien vähänkään ns. luovaa työtä tekevien ihmisten elämänkokemuksen sisältämiin käännekohtiin ja aaltoliikkeisiin. Yksityisestä tulee yleistä, ja kaiken lopusta kaiken alku.